Pro gradu -tutkielma: Kuinka ymmärtää kristillinen kirkko tänään? Wolfhart Pannenbergin kirkko-oppi

Mikä kristillinen kirkko on? Kysymys on noussut ajankohtaiseksi erityisesti sekularisoituvissa ja individualisoituvissa länsimaisessa. Eräs aikamme huomattavimmista teologeista, Wolfhart Pannenberg, esittää ekumeenisista lähtökohdistaan ajankohtaisen ja teologisesti hedelmällisen kirkko-opin, jossa hän ammentaa koko kristikunnan yhteisestä traditiosta. Pannenberg kuvaa kirkkoa painokkaasti Kristuksen ruumiina, jonka rakentumista ja mahdollisuuksia hän esittelee kristillisen toivon peruspilarina.

Kuka Pannenberg?

Saksalainen luterilainen Wolfhart Pannenberg (1928-) on aikamme merkittävin protestanttinen teologi. Perustelut näinkin rohkealle väitteelle ovat nähtävissä Pannenbergin runsaassa dogmaattisessa tuotannossa, erityisesti hänen kokonaisesityksessään Systematic Theology (Systematische Theologie, 1993). Pannenbergin merkittävä saavutus on, että hän huomioi koko teologianhistorian varhaisesta kirkosta aina nykypäivän kysymyksenasetteluihin saakka.

Perehdyttäessä tarkemmin Pannenbergin kolminaisuusoppia ja historian kategoriaa alleviivaavaan lähestymistapaan, huomataan, että näillä mielenkiintoisilla ”teoreettis-teologisilla” teemoilla on asianmukainen ulottuvuutensa myös kirkolliseen elämään (kuten mielekkäällä teologialla tuleekin olla!). Ekklesiologia eli kirkko-oppi onkin Pannenbergin keskeinen kiinnostuksen kohde, mistä kertoo jo hänen pitkäaikainen osallistumisensa ekumeeniseen työskentelyyn. Ekumeenisessa keskustelussa erityisesti eukaristian ympärille rakentuva kirkko-opin hahmottelu on nähty mahdollisena sillanrakentajana kirkkojen välillä. Pannenbergin esitys tässä kontekstissa on mielenkiintoinen ja ehdottomasti syytä huomioida.

Pannenbergin pääteesi: Kirkko on Jumalan valtakunnan merkki

Pannenbergin mukaan Jumalan valtakunta on ainoa mielekäs lähtökohta kirkko-oppia koskevalle keskustelulle. Teologianhistoriassa puhe Jumalan valtakunnasta on liitetty voittopuolisesti historian päättymisen yhteyteen, ja siten usein dogmaattisten kokonaisesitysten viimeisiin lukuihin. Pannenberg sen sijaan ottaa Jeesuksen maanpäällisen elämän perustelukseen Jumalan valtakunnan laajemmasta ymmärtämisestä. Historiallisen Jeesuksen teot ja hänen julistuksensa ilmensivät aikanaan valtakunnan todellisuutta jaavasivat oven Jumalan yhteyteen. Jeesuksessa näyttäytyneen jumalallisen läsnäolon puitteissa ihmisryhmien keskinäiset erot hälvenivät, ja tämän tulee olla edelleen esikuvana kirkon elämälle.

Vaikka Jumalan valtakunnan näköala määrittää lähtökohtaisesti Pannenbergin ekklesiologiaa, hän pidättäytyy kuitenkin tiukasti samaistamasta kirkkoa missään mielessä tuohon valtakuntaan, joka pysyy eskatologisena todellisuutena. Pannenbergin pääteesi onkin näkemys kirkosta Jumalan valtakunnan merkkinä. Merkin käsite palautuu Augustinuksen teologiaan, jossa merkki itsessään ja sen osoittama asia näyttäytyvät toisistaan erillään. Pannenberg haluaa kuitenkin kuroa umpeen merkin (kirkko) ja asian (Jumalan valtakunta) välistä etäisyyttä korostamalla kolmiyhteisen Jumalan läsnäoloa näiden välillä. Kirkko Jumalan valtakunnan merkkinä saa elinvoimansa kolmiyhteisen Jumalan läsnäolosta kirkon liturgisessa elämässä.

Sakramentti tekee kirkon

Pannenbergin merkki-ekklesiologian keskeisenä kulmakivenä on yhteys kolmiyhteisen Jumalan elämään. Kirkon liturgisessa elämässä näyttäytyvä jumalallinen todellisuus sulkee sisäänsä niin menneisyyden Kristus-tapahtuman kuin eskatologisen pelastuksen tulevaisuudenkin. Kirkko on maailmassa Jumalan valtakunnan merkkinä sikäli, kuin se on osallinen sekä alkuperästään että tulevasta täyttymyksestään. Tässä näkyy Pannenbergin eskatologinen orientaatio, joka erottaa hänet monista muista tavoista soveltaa merkkiä ja Jumalan läsnäoloa kirkko-opin ytimessä. Viettäessään eukaristian sakramenttia kirkko on osallinen ja ennakoi pelastavaa tulevaisuuttaan, joka on koko ihmiskunnan ykseyttä Kristuksessa. Toisin sanoen merkin asia, eli Jumalan valtakunnan todellisuus, näyttäytyy sakramentissa jo ennakoidusti. Eukaristiassa vaikuttavaa on näin ollen Jumalan läsnäolo, joka kuroo umpeen kirkon ja sen viittauskohteen (Jumalan valtakunta) välisen etäisyyden, ja luo todellisen yhteyden näiden välille.

Pannenbergin mukaan kirkko siis on merkkinä varsinaisessa mielessä liturgisen elämänsä keskuksessa, eukaristian sakramentissa. Sieltä kirkon tulee edelleen ”säteillä” maailmaan, jossa se toteuttaa missionaarista tehtäväänsä. Eukaristia kuitenkin varsinaisessa mielessä tekee kirkon, sillä siinä Jumalan valtakunta on läsnä ja toiminnassa. Tällainen perusnäkemys tukeutuu viimeaikaiseen ekumeenisen ekklesiologian laajaan konsensukseen, joka ammentaa paavalilaisesta koinonia-käsitteestä (”yhteys”, ”ykseys”). Kirkko Kristuksen ruumiina on jäsentensä välinen koinonia (lat. communio, suom. ”kommuunio”), jonka perustana on osallisuus ruumiin päästä, eli Kristuksesta. Pannenbergin ajattelussa osallisuus yhteen Kristukseen luo ykseyden maailmanlaajasti koko kristillisen kirkon kesken. Ykseys näyttäytyy ennen muuta eukaristiassa, joka sulkee sisäänsä kirkon kaikki eri osat tai tasot yhdeksi kommuunioksi. Kukin paikallinen eukaristinen yhteisö on siis osallinen koko universaalin kirkon täyteydestä, joka sen liturgiassa näyttäytyy. Eukaristiassa kirkko on Jeesuksen asettamaa uusi liitto – sama, joka hänessä jo murtautui historiaan.

Kirkon kolminaisuusopillinen kivijalka: Yhteys Isään Pojassa Pyhän Hengen välityksellä

Pannenbergin sakramentaalinen lähestymistapa tuo hyvin esiin kirkon kolminaisuusopillisen konstituution. Kirkko on Kristuksen ruumis Pyhän Hengen työnä, joka eukaristiassa nostaa samanaikaisesti sekä yksittäisen uskovan että koko kirkon itsensä ulkopuolelle Kristukseen (extra se in Christo)ja Jumalan valtakunnan osallisuuteen. Hengen työllä on siis perustavasti yhteisöllinen ja eskatologinen luonne: Pyhä Henki kokoaa eukaristian viettäjät yhdeksi Kristuksen ruumiiksi, Jumalan valtakuntaa ennakoivaksi merkiksi Kristuksessa. Kristus ja eukaristiaa viettävä kirkko yhdistyvät erottamattomasti, ja näin syntyy yksi ruumis. Kirkon yhteinen osallisuus itsensä antavaan Kristukseen on tällä tavalla useita protestanttisia näkemyksiä korostuneemmassa asemassa. Eukaristinen ”kahden tason” yhteys sekä Kristukseen että kaikkien aterialla olijoiden kesken on kirkon merkkinä olemisen toteutumista tai aktualisoitumista parhaassa mielessä; missään muualla merkki ja sen asia eivät ole vastaavalla tavalla yhteydessä, kuin sakramentissa. Substantiaalisessa olemuksessaan ja rakenteissaan kirkko ei siis ole vielä sama, kuin Jumalan valtakunta, vaan kyse on merkin tasolla tapahtuvasta ennakoinnista.

Pannenbergin kirkko-opissa sakramentaalisella tapahtumisella onkin keskeinen asema. Kirkko, joka viettää eukaristiaa Jeesuksen perustamana sakramenttina, muodostuu sakramentin merkityksellisen toiminnan ympärille ja sen kautta. Kirkon yhteisen Kristus-osallisuuden huomioiminen auttaa hahmottamaan asianmukaisesti, miten kirkko nivoutuu jumalalliseen pelastuksen mysteeriin. Kristus ja kirkko kuuluvat yhteen niin, että eukaristian yhteydessä on mahdollista puhua kirkosta ”ikään kuin sakramenttina Kristuksessa”. Kirkko tulee eukaristiassa vedetyksi osalliseksi kolmiyhteisen Jumalan elämästä. Jumalallinen pelastuksen mysteeri, joka historiallisissa tapahtumissa näyttäytyy, tangeeraa näin maailmaa ainutlaatuisella tavalla sakramentaalisessa merkissä.

Kohti kirkon ekumeenista renessanssia: Kirkko on Jumala-yhteyden ja ihmiskunnan ykseyden merkki

Merkin käsitteen nojalla Pannenberg kritisoi sellaista kirkko-oppia, jossa kirkko kuvataan liian yksipuolisesti uskovien yhteisönä. Kuvaus liittää kirkkoon tietyn lopullisuuden ja erottautumisen konnotaation, kun Pannenberg pyrkii korostamaan sen yhteisöllistä ja väliaikaista luonnetta. Kirkko ei itsessään sisällä vielä rakenteessaan tai jäsenissään olemuksellista samuutta Jumalan valtakuntaan, joka on vasta sen päämäärä. Mainittu kritiikki liittyy Pannenbergin laajempaan pyrkimykseen tasoittaa kirkko-opissa herkästi esiintyvää yksityisen ja yhteisöllisen välistä kuilua, joka protestantismissa on näyttäytynyt puhdasoppisuuden kaudesta lähtien. Kyse on etenkin pietismissä edelleen kaventuneesta näköalasta, jossa evankeliumi tulkitaan pelkistetysti yksilön pelastuksen näkökulmasta. Tällöin kirkon olemus Kristuksen ruumiina näyttää menettävän merkityksensä, ja sakramenteista tulee pelkistetysti vain yksilön uskoa ruokkivia armomerkkejä. Kritiikkinsä pohjalta Pannenberg nostaa esiin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen lausuman, jonka mukaan ”Kirkko on Kristuksessa ikään kuin sakramentti, ts. mitä läheisimmän Jumala-yhteyden ja ihmiskunnan ykseyden merkki ja välikappale”. Kuvaus edustaa Pannenbergille ominaista lähestymistapaa siihen, millainen kirkko olemukseltaan on.

Eukaristiaan fokusoituva ekklesiologia vaikuttaa ekumeenisesti lupaavalta lähestymistavalta. Mielenkiintoista on tässä yhteydessä panna merkille erityisesti kaksi Pannenbergin eukaristiateologian piirrettä. Ensinnäkin Pannenberg edustaa selvää paluuta tiettyihin Lutherin eukaristiateologisiin painotuksiin. Toisekseen hänen selvä pyrkimyksensä on laajentaa myöhempää protestanttista kirkko-oppia trinitaarisemmaksi sekä pneumatologisesti runsaammaksi. Samalla eukaristia Kristuksen salaisuuden viettona saa protestanttista yleislinjaa vahvemman luonteen.

Jumalan valtakunta kirkon ja sakramenttien tulkitsemisen kontekstina auttaa hahmottamaan kirkon merkitystä yksilön spiritualiteetin kannalta. Kyseessä on jo aiemmin mainittu sakramentin tapahtumista painottava luonne. Jumalallisen läsnäolon puitteissa merkki ja asia ovat yhdistyneinä erottamattomasti, joten eukaristiassa kirkko tulee itse asiassa sakramentiksi, Jumalan valtakunnan aktuaaliseksi merkiksi. Tällainen dynaamis-eskatologinen ajattelu palvelee Pannenbergin pyrkimystä laajentaa protestanttista ymmärrystä kirkosta ja sen merkitystä jumalallisessa pelastuksen mysteerissä. Eukaristiassa kirkko on näkyvä osa tätä mysteeriä ja osallinen sen täyteydestä – sulkien sen sisään koko ihmiskunnan. Tällainen kirkon todellista luonnetta määrittävä, syvästi eskatologinen viitekehys, tekee sekä kirkkojenväliset ristiriidat että yhteisön ja yksilön väliset jännitteet merkityksettömiksi. Pannenberg osoittaa erityislaatunsa siinä, että hän yhdistää tuoreella tavalla eri kirkkokunnissa eläviä traditioita tuoden esiin näiden yhteisen tarttumapinnan.

Kirjoittaja Matti Väätäinen on teologian ylioppilas, jonka systemaattisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Kirkko eukaristisena kommuuniona. Wolfhart Pannenbergin ekumeeninen ekklesiologia.” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa huhtikuussa 2008.

Kirjallisuutta:

Pannenberg, Wolfhart: Beiträge zur Systematischen Theologie, Band 3. Kirche und Ökumene. Göttingen, 2000.

Pannenberg, Wolfhart: Systematic Theology, Volume 3. Grand Rapids, 1998.

Pannenberg, Wolfhart: The Church. Philadelphia, 1983.

Grenz, Stanley J.: Reason for Hope. The Systematic Theology of Wolfhart Pannenberg. New York, 1990.

Wenz, Gunther: Wolfhart Pannenbergs Systematische Theologie. Ein einführender Bericht. Göttingen, 2003.