Pro gradu -tutkielma: Ensimmäinen lasten sielunhoitoa kartoittava tutkimus valmistunut

Lasten sielunhoidossa vallitsee merkillinen tilanne. Päiväkerho tavoittaa Suomessa vuosittain valtaisan määrän pieniä lapsia. Näin laaja kontakti lasten sielunhoitoon on jopa maailmanlaajuisessa vertailussa erinomainen. Kuitenkin tutkimus lasten sielunhoidosta on puuttunut lähes kokonaan. Pilottitutkimukseni paikkaa tätä tyhjiötä.

Tutkimustulokseni lasten sielunhoidon määritelmästä sekä kattava kuvaus sielunhoitoprosessin eri vaiheista tarjoavat systemaattisen kokonaiskatsauksen aiemmin kartoittamattomaan aiheeseen. Tulokset ovat käytännönläheisiä ja helposti hyödynnettävissä esimerkiksi kirkon lapsityöntekijöiden perus- ja jatkokoulutuksessa, kursseilla ja seurakunnissa.

Lastenohjaajien toiminta sielunhoidossa on hämmästyttävän monipuolista. Menetelmällinen rikkaus on sielunhoidon alalla vertaansa vailla. Kuitenkaan kukaan haastatelluista ei ollut mieltänyt kuvaamiaan tilanteita sielunhoidoksi. Vasta haastattelutilanteessa monet oivalsivat, että sielunhoidolla oli selkeä rooli omassa työssä.

Lastenohjaajat: Peruslähtökohta työhön sielunhoidollinen

Haastattelin pro gradu -tutkielmassani 14 lastenohjaajaa. Lähes kaikki ohjaajat kuvasivat, että heidän asenteensa työhön on jo peruslähtökohdiltaan sielunhoidollinen. Näin ajateltiin siitä huolimatta, että varsinaista sielunhoitoa koettiin haastattelun alussa tapahtuvan työssä vain vähän.  Taustalla oli yleensä ajatus siitä, että sielunhoito on jotain liian ammatillista. Toisille sielunhoito oli kuitenkin mutkattomammin osa omaa työnkuvaa. Osa pohti sielunhoitonäkemystään sielunhoidon aiheiden kautta. Sellaisiksi lueteltiin erilaiset ongelmat, tunteet, kuolemantapaukset, hengelliset asiat sekä kotiin tai kavereihin liittyvät aiheet.

Lastenohjaajien sielunhoitonäkemyksessä korostuivat eheyttävä vuorovaikutus, hoitaminen, asiakaskeskeisyys, kontekstisidonnaisuus, ohjaajasidonnaisuus sekä hengellisyys. Lisäksi osa kuvasi näkemystään sen kautta mitä sielunhoito ei ainakaan ole. Tällöin painotettiin, että sielunhoito ei ole valmiita vastauksia, uskonnollista vallankäyttöä tai terapiaa. Vaikka lastenohjaajat pitivät arjen ja sielunhoidon erottelemista mahdottomana, mitä tahansa tilannetta ei haluttu nimittää sielunhoidoksi. Sen sijaan jokainen arjen tilanne saattoi kyllä olla potentiaalinen mahdollisuus sielunhoitoon.

Lähes kaikkien ohjaajien sielunhoitonäkemyksessä tapahtui merkittävä muutos haastattelupyynnön jälkeen tai itse haastattelutilanteen aikana. Vaikka kukaan haastatelluista ei ollut mieltänyt kuvaamiaan tilanteita sielunhoidoksi, monet oivalsivat haastattelun edetessä, että sielunhoidolla oli selkeä rooli omassa työssä. Jo pelkkä haastattelutilanne riitti siis vahvistamaan lastenohjaajien identiteettiä sielunhoitajana. Mitä mahtaisikaan saada aikaan systemaattisempi koulutus tai asian esillä pitäminen?

Sielunhoitoa tarvittiin kun perheen ongelmat kasautuivat

Sielunhoidon aiheet liittyivät useimmiten perheiden kasautuneisiin ongelmiin. Tällöin sielunhoidossa oli tullut ilmi useita vaikeita asioita, jotka olivat kasautuneet yhden lapsen tai hänen perheensä kohdalle. Aiheita olivat esimerkiksi vanhemman psyykkinen sairaus tai kriisi, yksinhuoltajuuden vaikeudet tai negatiivinen vuorovaikutus lapsen kanssa. Yksittäisenä aiheena yleisin oli kuolema. Mukana oli myös esimerkiksi alkoholiin, sairauteen ja ryhmäytymisvaikeuksiin liittyviä aiheita.  Joskus lapsen perimmäinen ongelma ei selvinnyt ohjaajalle koko sielunhoitoprosessin aikana.

Sielunhoidon tarve tuli ensimmäistä kertaa ilmi useimmiten lapsen käytöksestä tai vanhemman kautta. Jotkut lapset käsittelivät elämäntilannettaan leikissä. Yllättävän usein lapsi myös kertoi mieltään painavista asioista.

Lastenohjaajilla oli monipuolinen ote sielunhoitotyöhön  

Tutkimukseni mukaan lastenohjaajien ote sielunhoitotyöhön oli erittäin monipuolinen. Keskeisiä toimintatapoja olivat lasta tukeva vuorovaikutus, lapsen ja koko ympäröivän kontekstin huomioiminen, hengellisyys sekä erilaiset sielunhoidon välineet.

Lasta tukevassa vuorovaikutuksessa keskeistä oli tilanteen hahmottaminen, rinnalla kulkeminen, peilaaminen, vahvistaminen ja kasvatus. Lapsilähtöisyydessä korostui pakottomuus, lapsen tarpeen mukainen toiminta ja lapsen arvostaminen. Kontekstilähtöisyydessä kuvattiin tilannelähtöisyyttä, kerhon arkea, ryhmää sekä yhteistyötahoja. Hengellisessä toiminnassa tärkeää oli kasteopetus, kristillinen rakkaus, hengelliset keskustelut sekä hengelliset sielunhoidon välineet kuten rukous. Muita sielunhoidon välineitä olivat tarinat, draamamenetelmät, musiikki, kuvataide, liikunta ja leikki.

Ohjaajien toimintaan vaikuttivat monet tekijät

Lastenohjaajien toimintaan sielunhoitotilanteessa vaikutti tietysti lapsi itse. Tällöin merkityksellisiä asioita olivat lapsen ikä, sielunhoidon aihe, tapa jolla sielunhoidon tarve tuli ilmi, käsittelyaika ja -ajankohta, kerhossa käymisen tiheys, lapsille yleisesti tyypilliset piirteet yhdessä lapsen omien persoonallisten piirteiden kanssa sekä lapsen ja ohjaajan välinen suhde.

Myös ohjaaja ja ryhmä vaikuttivat sielunhoitotilanteisiin. Ohjaajan tekemät havainnot ja tulkinnat, kokonaiskuva tilanteesta, pyrkimykset sekä omat ominaisuudet raamittivat toimintaa. Samoin vaikutusta oli ryhmän ikäjakaumalla ja koolla. Merkitystä oli silläkin, jos ryhmä oli itse osa sielunhoidon aihetta sekä sillä, käsiteltiinkö aihetta koko ryhmän vai kaksistaan lapsen kanssa.

Muista ihmisistä työtoverit, lapsityönohjaajat, muut seurakunnan työntekijät, vanhemmat tai sukulaiset vaikuttivat sielunhoidon toteutumiseen. Päiväkerhon kontekstiin liittyvistä asioista haastateltavat mainitsivat ryhmän merkityksen, oman ammatillisen roolin, resurssit sekä kerhon normaalin toiminnan. Laajimmillaan sielunhoitoon vaikutti koko yhteiskunnan konteksti ja ympäröivä kulttuuri.

Sielunhoidon lopputulos: Tärkeintä oli nähdyksi tuleminen

Sielunhoidon lopputulos vaihteli tapauskohtaisesti. Ohjaajat kuvasivat, että lapsella oli tilaa, hän tuli nähdyksi tai sai tukea. Tilan saamista ja nähdyksi tulemista konkretisoitiin siten, että lapsen asia hyväksyttiin ja hän sai käydä asioita läpi. Tuensaamisella tarkoitettiin kannustusta, hyvää palautetta, lapsen lisääntyneitä voimavaroja tai hengellistä tukea.

Joskus tapahtui selkeästi havaittava muutos tai lapsi antoi itse palautetta. Sielunhoito toteutui parhaimmillaan lapsentahtisesti ja lapsi sai olla oma itsensä. Silloin kun sielunhoito vaikutti selvästi lapseen, muutoksia tapahtui esimerkiksi lapsen ajatusmaailmassa, tunteissa, käytöksessä tai persoonassa. Joskus muutos näkyi myös vanhemmissa tai kerhoryhmässä. Parhaimmassa tapauksessa koko tilanne ratkesi. Onnistuneen sielunhoitokokemuksen jälkeen lapsi usein viihtyi kerhossa paremmin ja hänen olemuksensa muuttui. Joskus lapsi antoi palautetta sanallisestikin. Harvinaista ei ollut sekään, että ohjaaja sai lapselta palautetta kerhon loppumisen jälkeen lapsen ollessa jo kouluikäinen.

Tutkimuksessa kysyttiin lastenohjaajien kokemuksia sielunhoidosta

Käytännöllisen teologian pro gradu- tutkielmassani selvitin lastenohjaajien näkemyksiä ja kokemuksia lasten sielunhoidosta päiväkerhossa. Aineistona oli 14 lastenohjaajan haastattelua, jotka kerättiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla. Tapauskertomuksia sielunhoitotilanteista kertyi yhteensä 28 kpl. Aineisto käsiteltiin laadullisen tutkimuksen aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä.

Teoreettisen pohjatyöskentelyn jälkeen lasten sielunhoito määriteltiin päiväkerhon kontekstissa tapahtuvaksi erityiseksi sielunhoidoksi, jossa lasta tuetaan fyysisesti, psyykkisesti, sosiaalisesti ja hengellisesti hänen kehitysvaiheensa ja elämäntilanteensa huomioiden.

Artikkelin kirjoittaja Maarit Jalovaara on TM, jonka käytännöllisen teologiaan alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Lastenohjaajien näkemykset ja kokemukset lasten sielunhoidosta päiväkerhossa” hyväksyttiin Helsingin yliopistossa maaliskuussa 2008.

Kirjallisuutta

Forsbacka, Raija, 1986. Aikuisen nälkä – tutkielma lasten sielunhoidosta kirkon lapsi- ja perhetyön näkökulmasta. Tutkielma nuorisonohjaajan tutkintoa varten Luther-opistossa. Diak Järvenpään yksikön kirjasto.

Griffin, Benjamin, 1975. Pastoral care of children in crises. Lancaster Theological seminary. Xerox University Microfilms. Michigan.

Grossoehme, Daniel H., 1999. The Pastoral Care of Children. Binghamton, NY.

Jouhi, Marja, 1981. Lasten sielunhoito. Helsingin yliopiston käytännöllisen teologian yleisen linjan pro gradu- tutkielma. HYTTK.

Liisa Luukkonen (toim.), 2001. Nollasta neljääntoista. Käsikirja seurakuntien lapsi- ja varhaisnuorisotyöhön.. 2.p. Helsinki.

Mattila, Kati-Pupita, 2003. Lapsidiakonian käsikirja. Helsinki.

Leena Heinonen & Juha Luodeslampi & Leena Salmensaari Salmensaari, Leena (toim.), 2004. Lapsityön käsikirja. Helsinki. 

Stange, Otto, 1992. Lapsen sielunhoito – sairaalatyön kokemuksia. Kirkon sairaalasielunhoidon keskuksen julkaisu 34. Järvenpää.