Pro gradu -tutkielma: Kuopion kaupunki- ja maaseurakunnan diakoniatyö 1893-1926

Seurakunnallinen diakoniatyö käynnistyi Kuopion kaupunki- ja maaseurakunnassa 1893, jolloin perustettiin yhteinen diakoniarahasto. Ensimmäinen diakonissa aloitti työnsä 1896. Kaupunkiseurakunnan diakonissat olivat alkuun ylen määrin työllistettyjä, kun taas maaseurakunnassa diakonissa kärsi työn puutteesta. Kaupunkiseurakunnassa työ painottui sairaanhoitoon ja myöhemmin sisälähetykseen. Maaseurakuntaan palkattiin vaivaishoitoon keskittyviä miesdiakoneja ja maallikkosaarnaajia.

Kuopion kaupunki- ja maaseurakunnan diakoniatoimen kehitys kulki kolmen ensimmäisen vuosikymmenen aikana hyvin eri tahtiin ja erilaisia linjoja. Kaupunkiseurakunnassa seurakuntalaiset ottivat diakonissan heti omakseen ja alkoivat oitis käyttää tämän palveluja hyväkseen.

Maaseurakunnassa diakonissaa vieroksuttiin ensimmäiset viitisentoista vuotta, mutta samalla arvostettiin pitäjää kiertäviä maallikkosaarnaajia. Kaupunkiseurakunnassa diakoniatoimi kehittyi vähitellen varsin laajaksi yhdistystoiminnaksi ja sisälähetystyöksi, josta diakoniatoimi muodosti vain yhden, joskin erittäin merkittävän, osan. Maaseurakunnan diakoniatoimi keskittyi sekä sairaanhoito- että julistustyöhön, kunnes muutti kurssiaan kohti nuoriso- ja lapsityötä. Se oli erittäin selkeää seurakunnallista toimintaa, jonka yhteydessä ei missään vaiheessa pohdittu yhdistyksen perustamista.

Diakonityö lähtee liikkeelle

Kuopion hiippakunnan kirkollisen diakonaatin säännöt tulivat voimaan maaliskuussa 1893. Saman vuoden elokuussa Kuopion tuomiokapituli kehotti hiippakunnan seurakuntia toimiin diakonian toteuttamiseksi ennen muuta erityisiä diakoniarahastoja perustamalla. Kuopion kaupunki- ja maaseurakunnan yhteinen kirkkoneuvosto päätti lokakuussa 1893 ruveta kokoamaan varoja diakonaattikassaan. Varojen keräämisen tavoitteena oli saada diakonissa molempiin seurakuntiin. Vastuun diakoniatyön järjestämisestä otti ensi alkuun kirkkoneuvosto. Näin lähti liikkeelle diakoniatyö seurakunnassa, joka tuolloin oli Suomen suurin. Diakoniatoimen liikkeelle lähdön kantavia voimia olivat piispa Gustaf Johansson sekä kaupunki- ja maaseurakunnan kirkkoherra, tuomiorovasti Johannes Schwartzberg.      

Kirkkoneuvosto asetti joulukuussa 1901 kaupunkiseurakunnan ensimmäisen diakonaattitoimikunnan, jonka tehtävänä oli johtaa diakoniatointa yhdessä kirkkoneuvoston kanssa. Toimikuntaan kuului 12 maallikkojäsentä, joista puolet oli naisia. Seuraavana vuonna tuli voimaan ohjesääntö, jonka mukaan kirkkoherran apulainen toimi diakonaattitoimikunnan puheenjohtajana ja vastasi diakoniatyöstä. Ensimmäisenä tässä tehtävässä oli pastori J. A. Mennander, sittemmin Mannermaa. Maaseurakuntaan puolestaan perustettiin 1904 ensimmäinen diakonaattitoimikunta, jossa oli enimmillään 21 jäsentä. Suurta toimikuntaa tarvittiin, jotta tieto diakoniatyöstä leviäisi isossa seurakunnassa mahdollisimman laajalle. Suurin osa toimikunnan jäsenistä oli miehiä.

Diakonissat ja diakonit jalkautuvat kaupunkiin

Ensimmäinen, Sortavalan diakonissakodista valmistunut diakonissa palkattiin maaseurakuntaan 1896. Hänen henkilöllisyydestään ei ole tietoa. Kaupunkiseurakunnan ensimmäinen diakonissa oli 1897 työnsä aloittanut Augusta Perho. Diakonissojen tehtävänä oli varattomien sairaiden hoitaminen. Maaseurakunnan diakonissan työtä vieroksuttiin, kun taas kaupungin puolella työtä oli liikaakin. Sen vuoksi maaseurakunnan toimi lakkautettiin ja sitä hoitanut diakonissa siirtyi kaupunkiseurakunnan palvelukseen. Kaupunkiseurakunnan diakonissojen työtaakka oli valtava ja työ vaativaa. Niinpä molemmat diakonissat uupuivat työhönsä muutamassa vuodessa.

Maaseurakunta palkkasi ensimmäisen diakonissan jälkeen vakinaisen diakoniatoimen haltijan vasta 1904, jolloin ensimmäinen miespuolinen diakoni Uuno Asikainen aloitti työnsä. Hänen tehtävänään oli seurakunnallinen vaivaishoito ja sananjulistus. Hän oli toimessaan noin vuoden. Hänen seuraajansa puolestaan viipyi tehtävässä vain kuukauden päivät, minkä jälkeen maaseurakunnan diakoniatoimi profiloitui selkeästi sananjulistustyöksi. Tästä huolehti kolme miespuolista maallikkosaarnaajaa, jotka pitivät hartauksia ja vierailivat ihmisten kodeissa. Toinen diakonissa maaseurakuntaan saatiin 1910, jolloin Tilda Hytönen astui toimeen. Diakonissan tulosta ilmoitettiin näyttävästi, ja vähitellen myös maaseurakunnan jäsenet oppivat käyttämään diakonissan palveluja hyväkseen.

Molemmat seurakunnat kaipasivat diakoniatoimen kehittämiseksi varoja. Niitä saatiin kolehtien lisäksi vapaaehtoisista lahjoituksista ja testamenteista, kirkollisten tilien korkotuloista, jäsenmaksuista, pappien perimistä kastemaksuista sekä diakonissojen keräämistä sairaanhoitomaksuista. Sairaanhoitomaksut olivat varsin marginaalinen tulonlähde, koska diakonissojen hoitamat sairaat olivat suurelta osalta varattomia. Toiminnan rahoittamiseksi järjestettiin myös diakoniajuhlia ja jaettiin seurakuntalaisille säästölaatikkoja vapaaehtoisia lahjoituksia varten.

Diakoniatyö laajenee

Kaupunkiseurakunnan diakonaattitoimikunta oli aktiivinen ja paneutui tehtäväänsä innokkaasti. Vuonna 1911 sen pohjalta perustettiin kaupunkiseurakunnan diakonaattiyhdistys, josta kaksi vuotta myöhemmin tuli Kuopion kaupungin sisälähetysyhdistys. Näin ollen diakoniatoimesta tuli selkeää yhdistystoimintaa, joka oli sekoitus itsenäistä päätöksentekoa ja avointa yhteistyötä seurakunnan kanssa. Diakoniatoimen lisäksi sisälähetysyhdistys teki nimensä mukaisesti myös muunlaista sisälähetystyötä. Merkkeinä olivat 1912 yhdessä Valkonauhan ja Lasten Ystäväin Yhdistyksen kanssa aloitettu lastenkaitsijatoiminta, 1913 perustettu Männistön rukoushuone ja samana vuonna perustettu seurakuntalehti Siunausta koteihin.

Männistön rukoushuoneeseen palkattiin miespuolinen saarnadiakoni. Rukoushuoneen perustamisen ja sananjulistajan palkkaamisen taustalla oli huoli kaupunkilaisten hengellisen elämän köyhtymisestä ja seurakuntatietoisuuden heikkenemisestä. Myös kaupunkiin rantautuneet vapaat uskonnolliset liikkeet, kuten vapaakirkollisuus ja helluntailaisuus saattoivat aktivoida sisälähetysyhdistystä toimimaan. Mielenkiintoista kyllä, kaupunkiseurakunta ehti palkata ennen rukoushuoneen valmistumista saarnadiakoniksi Kotimaa -lehden päätoimittajana ja vapaana julistajana toimineen kirjailija Pekka Brofeldtin (Aho). On kuitenkin epäselvää, missä määrin hän ehti hoitaa tehtävää käytännössä. Myös maaseurakunta palkkasi Brofeldtin vastaavaan tehtävään, mutta siellä hän ei edes aloittanut työtään.

Diakonissojen työtahti oli ankara, ja vuonna 1917 kaupunkiseurakuntaan palkattiin kolmas diakonissa. Maaseurakunnassa pärjättiin yhdellä diakonissalla. Kaupunki- ja maaseurakunnan ero, joka toteutui pitkän valmistelun jälkeen 1917, lamaannutti ennen kaikkea maaseurakunnan diakonaattitoimikuntaa. Seuraavana vuonna maaseurakunta otti kuitenkin uuden suunnan, kun se palkkasi diakonissa Elsa Wennerströmin (Wennervirta). Wennerstömin tehtävänä oli huolehtia seurakunnan nuorisotyöstä. Vuonna 1921 maaseurakuntaan perustettiin oma lastenkoti, mikä oli ainutlaatuista koko Suomessa. Sen johtajana toimi diakonissa. Näiden hankkeiden taustavaikuttaja oli aiemmin Helsingissä muun muassa nuorisotyötä tehnyt maaseurakunnan ensimmäinen kirkkoherra Bror Hannes Päivänsalo.

Kirjoittaja Liisa Penttinen on TM, jonka kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Diakoniatyö Kuopion kaupunki- ja maaseurakunnassa 1893-1926” hyväksyttiin Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa syyskuussa 2007.

 

Kirjallisuutta

 

Kansanaho, Erkki: Sisälähetys ja diakonia Suomen kirkossa 1800-luvulla. 1960

Kansanaho, Erkki: Suomen Kirkon Sisälähetysseuran historia. Sortavalan aika 1905-1944. 1964.

Kansanaho, Erkki. Sata vuotta kristillistä palvelutyötä. Helsingin diakonissalaitos 1867-1967. 1967.

Markkola, Pirjo. Synti ja siveys. Naiset, uskonto ja sosiaalinen työ Suomessa 1860-1920. 2002.

Mustakallio, Hannu. Palvelun poluilla Pohjois-Suomessa. Oulun diakonissakoti 1896-1916. Oulun Diakonissalaitoksen tieteellisiä julkaisuja 2. 2001.

Mustakallio, Hannu. Köyhät, sairaat ja kirkko. Suomalaista diakoniaa 1800-luvulta 1940-luvulle. – Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Toim. Virpi Mäkinen. 2002.

Mönkkönen, Mauri. Kuopion historia 7. Kuopion pitäjän, maalaiskunnan ja Riistaveden historia. 1996.

Nummela, Ilkka. Kuopion historia 3. Kunnallishallinnon uudistamisesta sen demokratisointiin 1875-1918. 1989.

Sorvettula, Maija. Johdatus suomalaisen hoitotyön historiaan. 1998.