Pro gradu -tutkielma: ”Sitä ei irrota suopa ei lipeä” – lapsena koettu vanhemman itsemurha

Ihmisen sisäisessä maailmassa aika menettää merkityksensä. Menneet tapahtumat voivat tuntua siltä niin kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Vaikka aikaa olisi kulunut vuosikymmeniä, voi ihminen muistaa vanhoja tapahtumia kirkkaammin kuin tuoreita. Elämässä hetket, joista tulee identiteetin kannalta merkityksellisiä, piirtyvät mieleen kuvina, kirkkaina tai sumuisina, joita halutessaan voi katsella aina uudelleen ja uudelleen. Merkitykselliset tapahtumat jättävät ihmiseen jäljen. Näitä jälkiä pro gradu -tutkielmassani kuvailevat ihmiset, jotka lapsuudessaan ovat kokeneet vanhempansa itsemurhan.

Olen tutkielmassani pyrkinyt hahmottamaan millaisen merkityksen lapsena koettu vanhemman itsemurha ihmisen elämässä saa ja miten menetyksen kanssa voi oppia elämään. Olen myös pyrkinyt ymmärtämään vanhemman itsemurhakuolemasta syntyvän surun ja menetyksen luonnetta. 

Kuvailen tässä artikkelissa lyhyesti tutkielmassani keskeisiksi nousseita päälinjoja. Tutkielmani merkitykselliseksi päälöydöksi nousi se, että lapsena koettu menetys jättää kokijaansa syvän jäljen. Jälki on jokaisella yksilöllinen, joka muodostuu niin persoonan kuin ympäröivän elämän muokkaamana. Vanhemman itsemurhan vaikutusta omalle elämälle ei voi koskaan pyyhkiä pois. Tapahtumasta tulee ikään kuin osa oman elämän käsikirjoitusta, jonka kanssa on opittava elämään. Suru ei välttämättä poistu koskaan, se voi lakata olemasta vihollinen.

Vanhemman itsemurhan voi hyväksyä osaksi oman elämän kulkua

Lapsena koettu menetyksen kokemus ei katoa ihmisestä, vaan se löytää vuosien kuluessa paikkansa ihmisen elämän tarinassa ja sisäisessä maailmassa. Jotta menetyksen voisi hyväksyä osaksi oman elämänsä kulkua, täytyy kokemus integroida tunnetasolla osaksi omaa itseä. Tämä tarkoittaa vanhemman kuoleman suremista, eli kaikkien niiden tunteiden tuntemista, jotka menetyksen kokemukseen liittyvät. Suremisen kautta tapahtuneen menetyksen hyväksyminen on mahdollista.

Suru on kokoava termi tunteille jotka syntyvät, kun ihminen joutuu luopumaan itselle merkityksellisestä. Tämä luopuminen ja siihen liittyvä sureminen ei etene kaavamaisesti vaihe vaiheelta, vaan ihminen suree aina vanhemman kuoleman tapahtumahetkestä tähän päivään asti. Suremisella ei ole selkeää päätepistettä. Surun tunteita voi työstää läpi elämän.

Lapsena vanhempansa itsemurhan kautta menettänyt aikuinen ei välttämättä tunnista tai tiedosta menetyksen kokemuksen merkitystä itselleen. Tapahtuman merkityksestä kysyttäessä ihminen voi todeta:” Ei se minuun ole vaikuttanut, turha sitä on ajatella”. Menetyksen kokemuksen integroiminen ei aina ole mahdollista. Tapahtunutta kokemusta voi ikään kuin pitää itsensä ulkopuolella. Tällöin vanhemman itsemurhaa ei kielletä, mutta siihen ei liity tunteita. Tapahtumaan voi liittyä myös muistamattomuutta tai menetyksestä voidaan puhua ikään kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. Näiden selviytymiskeinojen avulla ihminen pyrkii pitämään itseään koossa ja traagista tapahtumaa psyykelle siedettävässä muodossa. Sekä menetyksen työstäminen, että sen mielestä pois painaminen ovat tapoja joiden avulla menetyksen kanssa pyritään elämään.

Menetyksen kokemus vaikuttaa osaltaan siihen, miten ihminen suhtautuu itseensä, sekä ympäröivään maailmaan. Kokemus muovaa ihmisen käsitystä todellisuudesta, sekä heijastuu kasvussa lapsesta aikuiseksi.

Lapsena koettua menetystä voi surra aikuisena

Tutkimukseeni osallistuneet vastaajat olivat kokeneet vanhempansa itsemurhan lapsena. Menetyksen kokeneen ikä on merkittävä tekijä sen kannalta, millaisen muodon suru saa. Pienen lapsen on vaikea kestää ja ymmärtää surua. Lapsi ei kykene käsittelemään menetyksen tunteita yksin. Koska lapsi on kehitykseltään, niin psyykkisesti kuin fyysisesti vielä keskeneräinen, hänellä  ei ole riittävästi kapasiteettiä kohdata massiivisia ja yllätyksellisiä tunteita. Surun nostattamat tunteet voivat tuntua lapsesta pelottavilta, suurilta ja muodottomilta. Läheisen aikuisen tehtävänä on auttaa lasta löytämään muoto surun aiheuttamalle kaaokselle. Koska itsemurhakuolema on usein yllätys, suru värittyy toisin kuin sellaisen kuoleman yhteydessä, johon on ollut mahdollisuus valmistautua. Aikuinen voi auttaa lasta löytämään tunteille sanoja ja ilmaisutapoja leikin, symbolien, tarinoiden, musiikin, läheisyyden avulla. Aikuinen toimii lapsen sanakirjana.

Koska kuoleman lopullisuuden ymmärtäminen vaatii kypsyyttä, pieni lapsi ei kykene ymmärtämään, että jokin tai joku voi kokonaan lakata olemasta. Lapset odottavat kuolleita vanhempiaan takaisin. Lapsen tunne-elämän keskeneräisyyden tähden sureminen voi siirtyä myöhemmäksi, ikään kuin odotushuoneeseen odottamaan kypsymistä. Lapsena koettua menetystä voi surra hiljalleen. Pala palalta vuosien kuluessa ihminen voi vastaanottaa vanhemman itsemurhaan liittyviä tunteita. Vanhoja menetyksiä voi surra uudelleen.

Menetyksen merkitys -miten suhtaudun itseeni?

Vanhemman itsemurhan merkitys omalle elämälle näkyy esimerkiksi siinä, miten ihminen myöhemmin aikuisuudessa suhtautuu omaan itseensä. Vanhemman traaginen menetys lapsuudessa voi aiheuttaa syyllisyyden tunteita. Lapsella on taipumus ajatella asiat aina itsensä kautta, egosentrisesti. Maailma rakentuu oman itsen ympärille. Vanhemman kuolema voi näyttäytyä hylätyksi tulemisen kokemuksena. Lapsi ajattelee: ”Mitä minä tein väärin, olenko minä niin huono, että äiti ei halunnut elää?” Aikuisen sisällä nämä lapsen tunteet ovat edelleen olemassa. Aikuisessa asuu lapsi, joka tuntee olevansa hylätty, kelvoton rakastettavaksi, huono ihmisenä. Tämä lapsena koettu tuntemus voi jäädä elämään aikuiseen ja tuntua kelpaamattomuutena ja huonommuutena. Aikuisena on kuitenkin mahdollisuus ymmärtää omaa kokemustaan uudelleen ja nähdä, että vanhemman itsemurhaan vaikuttavat tekijät ovat toisaalla -”se ei ollut minun syytäni”.

Hylätyksi tulemisen pelko voi näkyä ihmisen elämässä arkuutena muodostaa ihmissuhteita, sitoutua ja kiinnittyä toiseen. Taustalla voi olla tuntemus: ”Mitä jos minut taas hylätään, en kestä sitä enää”. Tunne siitä, että ei ole rakastamisen arvoinen, vaikuttaa itsetuntoon ja nakertaa oman arvon tuntoa. Koettu hylkäämisen kokemus voi näkyä itsen mitätöintinä, rakkaudettomana suhtautumisena itseen.

Menetyksen kanssa voi oppia elämään

Lapsena koettu vanhemman itsemurha ravistelee perustaa, jolle elämä rakentuu. Tämä voi tuntua luottamuksen puutteena koko elämää kohtaan. Kun kerran on tapahtunut äkillinen traumatisoiva tragedia, voi sen pelätä tapahtuvan uudelleen. Mielessä voi pyöriä läpi vuosien ajatus: ”Matto on kiskaistu jalkojen alta, jonain päivänä se voidaan kiskaista uudelleen”. Kokemus saa maailman näyttäytymään armottomalta paikalta. Toisaalta menetyksen äkillisyys on auttanut oivaltamaan, että ”tämä hetki on tärkeä, sillä huomisesta emme tiedä”. Ikään kuin aikaa ei olisi tuhlattavaksi ja elämä toteutuu tässä ja nyt.

Vanhemman itsemurhan kokeneet kertovat, että menetyksen kanssa voi oppia elämään, jos menetyksen tunteiden kokemiseen on saanut tukea. Itsemurha on pitkään ollut Suomessa tabu, josta ei ole saanut puhua, jota on hävetty ja piiloteltu. Jotta surun kanssa jaksaisi elää, tärkeimmiksi tekijöiksi nousevat mahdollisuus ilmaista tunteitaan ja puhua niistä. Salailu estää suremista.

Miten surun kanssa oppii elämään, on monen tekijän summa. Merkitystä on ympäristöllä, jossa lapsi on elänyt itsemurhan tapahduttua, itsemurhaa edeltävällä elämäntilanteella, yksilöllisillä herkkyystekijöillä ja elämän myöhemmillä tapahtumilla. Jokaisen surun kulku on yksilöllinen.

On tärkeä tutkia surun ja menetysten merkitystä ihmisen elämässä, kun haluamme ymmärtää ihmisenä olemisen moninaisuutta. Luopuminen tavalla tai toisella on osa ihmisen elämän kulkua. Luopumisen ja suremisen merkitystä ihmisen identiteetin rakentumisen kannalta olisi hedelmällistä tutkia laajemmin.  Suru-tutkimus antaisi arvokasta tietoa ihmisen elämää värittävästä luopumisen kokemuksesta, joka on osa ihmisenä olemista. Se mistä ja millä tavalla joutuu luopumaan, muokkaa syvästi kokemusta niin itsestä kuin maailmasta.

 

Kirjoittaja Johanna Kujala (os.Hämäläinen) on TM, jonka käytännöllisen teologian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Sitä ei irrota suopa ei lipeä, se irtoaa vasta kuolemassa” -Lapsena koettu vanhemman itsemurha aikuisen näkökulmasta -hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa marraskuussa 2007.

 

Kirjallisuus

 

Attig, Thomas, 1996 How we grieve. Relearning the word. New York: Oxford University Press.

Bowlby, John 1980 Attachment and loss. Volume III. Loss sadness and depression. London: The Hogarth press and The Institute of psyko analysis.

Dunderfelt, Tony 1992 Elämänkaaripsykologia: Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. Porvoo: WSOY.

Dyregrov, Atle, 1996 Lapsen suru. Jyväskylä: Gummerus.

Elder, Sandra L. 1995 Helping Bereaved Children and Adolescents Cope with the Aftermath of Suicide. – Beyond the innocence of childhood – Volume3: Helping Children and Adolescents Cope with Death and Bereavement. New York: The Baywood Publishing Company.

Ikonen, Pentti, 2000 Psykoanalyyttisiä tutkielmia. Helsinki: Yliopistopaino.

Ikonen, Tuula Hannele, 2000 Tuhkasta uusi elämä. Selviytymisen teoreettiset ja käytännölliset lähtökohdat. Helsinki: Yliopistopaino.

Kuber-Ross, Elisabeth & Kessler, David, 2006 Suru ja Surutyö. Helsinki: Basam books.                   

Lindqvist, Martti, 1999 Surun tie. Juva: WSOY.

Miller, Mary Anderson, 1995 Re-Grief as Narrative: The Impact of Parental Death on Child and Adolescent Development – Beyond the Innocence of Childhood. Helping children and adolescents Cope with Death and Bereavement. (toim.) Adams, David W.&Deveau,Eleanor J. Amityville, New York

Piaget, Jean& Inhelder, Bärbel, 1977 Lapsen psykologia. Jyväskylä: Gummerus.

Poijula, Soili, 2002 Surutyö. Helsinki: Kirjapaja.

Saari, Salli, 2001 Kuin salama kirkkaalta taivaalta: Kriisit ja niistä selviytyminen. Helsinki: Otava.

Uusitalo, Tuula, 2006 Miten päästä yli mahdottoman? Narratiivinen tutkimus itsemurhamenetyksistä. Väitöskirja. Rovaniemi: Lapin yliopistopaino.

Worden, William. J. 1991 Grief Counseling & Grief Therapy. A Handbook for the Mental Healt Practitioner. New York: Springer Publishing Company, Inc.