Pro gradu: Suomen katolinen paikalliskirkko oli 1990-luvulla kasvava ja ekumeeninen diasporakirkko

Paavi Johannes Paavali II vieraili Suomessa ja muissa Pohjoismaissa kesällä 1989. Paavin-vierailulla oli merkittävät seuraukset niin Suomen katoliselle paikalliskirkolle kuin luterilaiselle kirkollekin. Vierailun myötä pieni katolinen vähemmistö tuli tunnetummaksi Suomessa. Vierailu myös muutti Vatikaanin käsityksiä Suomesta, millä oli kauaskantoiset vaikutukset kirkkojen ekumeenisiin suhteisiin. Kirkon jäsenmäärä kasvoi lähinnä maahanmuuton johdosta koko 1990-luvun ajan. Jäsenmäärän kasvu synnytti uusia seurakuntia ja kappeleita hiippakuntaan. Halu kappelin rakentamiseen ei kuitenkaan aina lähtenyt hiippakunnan tarpeesta vaan esimerkiksi yksittäisen liikkeen tai ihmisen.

Suomen paikalliskirkossa käytiin keskustelua muun muassa eronneiden tilanteesta ja naisen asemasta. Kirkko kannusti jäseniään keskusteluun ja myös piispa ja papisto olivat usein toivottujen uudistusten kannalla. Suomessa katolinen kirkko eli pienenä vähemmistönä, joten monet kirkon oppiin liittyvät kysymykset olivat haasteellisia. Suomessa arvostettiin kirkon perinteistä liturgiaa ja pyrittiin rakentamaan yhtenäistä, identiteetiltään suomalaista katolista kirkkoa.

Paavi Johannes Paavali II:n käänteentekevä Pohjoismaiden-vierailu kesällä 1989

Paavi Johannes Paavali II teki paimenmatkan kaikkiin Pohjoismaihin kesällä 1989. Vierailu oli historiallinen, sillä koskaan aikaisemmin paavi ei ollut vieraillut Pohjolassa – luterilaisuuden voimakkaimmalla kannatusalueella – jossa katolilaisia asui vain noin 200 000. Vierailu kohdistui erityisesti Pohjoismaiden katolisiin paikalliskirkkoihin, mutta tarkoituksena oli syventää suhteita myös alueen luterilaisiin kirkkoihin sekä muihin kristillisiin kirkkoihin ja yhteisöihin.

Vierailu teki katolisen kirkon näkyväksi Suomessa. Katolilaiset kokivat, että vierailu vahvisti katolista identiteettiä ja sitoi pienen kirkon tiiviimmin maailmanlaajaan katoliseen kirkkoon.

Paavin vierailu oli ekumeenisesti merkittävä erityisesti Suomessa ja Ruotsissa. Luterilaiset kirkot näkivät paavin vierailun ekumeenisena mahdollisuutena ja ottivat hänet lämpimästi vastaan. Vierailu muutti myös paavin käsityksiä pohjoismaisesta luterilaisuudesta. Ennakko-oletuksista poiketen Suomesta ja Ruotsista löytyi vahva ja elävä kristillinen perinne ja toimivat suhteet luterilaisten kirkkojen ja katolisten kirkkojen kesken.

Maahanmuutto kasvattaa kirkon jäsenmäärää

Vaikka paavin vierailu herätti myös tavallisten ihmisten kiinnostuksen paavia ja katolista kirkkoa kohtaan, massakääntymisiä kirkkoon se ei aiheuttanut. Kirkon jäsenmäärä kuitenkin kasvoi tasaisesti koko tarkastellun ajanjakson ajan. Kun paavin vuoden 1989 lopussa hiippakuntalaisia oli vajaat 4 500 henkeä, yhdeksän vuotta myöhemmin heitä oli lähes 3 000 enemmän.

Suurin kasvua selittävä tekijä oli maahanmuutto. 1990-luvulla Suomeen tuli runsaasti pakolaisia ja maahanmuuttajia muun muassa Afrikan-maista, Vietnamista ja Irakista, joista myös suurimmat katoliset ryhmät tulivat. Kirkon kansainvälisyydestä kertoo jotain se, että vuonna 1994 tehdyn tilaston mukaan kirkon jäsenet puhuivat 70 eri kieltä. Muuta kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvia oli lähes 40 prosenttia seurakuntien jäsenistä.

Katolinen kirkko kiinnosti jossain määrin myös suomalaisia, mutta käännynnäiset selittivät vain noin 10 prosenttia kirkon jäsenmäärän kasvusta.

Neokatekumenaalinen maallikkoliike leimaa Oulun katolisuutta

Kirkon jäsenmäärän kasvun lisäksi ja osittain sen seurauksena myös seurakuntien ja kappeleiden määrä lisääntyi. Seurakuntien lukumäärä nousi 1990-luvulla kuudesta seitsemään. Kaakkois-Suomessa oli ollut vuodesta 1985 lähtien kappeliseurakunta, joka anoi vuonna 1990 itsenäisen seurakunnan asemaa ja seuraavana vuonna perustettiinkin Autuaan Ursulan seurakunta. Ensimmäinen kappeli alueella vihittiin käyttöön Kouvolassa vuonna 1993.

Pohjois-Suomessa, joka kuului Jyväskylän Pyhän Olavin seurakuntaan, asui 1990-luvun alussa vain kourallinen katolilaisia. Ouluun oli 1980-luvun lopussa asettunut pieni, lähinnä italialaisista koostunut katoliseen neokatekumenaaliseen maallikkoliikkeeseen kuulunut yhteisö. Liikkeeseen kuuluneet Oscar ja Paola Pasinato alkoivat pian Ouluun asetuttuaan suunnitella kappelin rakentamista alueelle. Neokatekumenaaliliike oli toteuttanut Italiassa keräyksen, jonka tuotoilla hanke oli tarkoitus toteuttaa. Pariskunta myös hankki kaupungilta tontin ja teki urakkasopimuksen rakennusliikkeen kanssa.

Suomen katolinen kirkko ja sen piispa Paul Verschuren eivät kuitenkaan olleet yhtä innostuneita rakennushankkeesta. Kappelin rakentaminen oli pääasiassa neokatekumenaattien projekti, jonka tarpeellisuudesta hiippakunta ei ollut täysin vakuuttunut. Koska kirkon taloudellinen tilanne oli vaikea, suuret rakennusprojektit täytyi suunnitella huolella. Kerätyistä rahoista huolimatta, piispa Verschuren pelkäsi, että kulut kaatuisivat lopulta hiippakunnan maksettavaksi. Koska valtaosa alueen katolilaisista oli maahanmuuttajia, Piispa Verschurenia mietitytti myös alueen katolisen väestön pysyvyys. Yksi syy kappelin rakentamisesta syntyneeseen kiistaan oli myös neokatekumenaalista liikettä kohtaan tunnettu hienoinen epäluulo Suomessa. Piispa Verschurenille oli tärkeää rakentaa yhtenäistä ja identiteetiltään suomalaista katolista kirkkoa, hän pelkäsi että neokatekumenaatin kaltaiset liikkeet hajottaisivat liikaa hiippakunnan yhtenäisyyttä.

Piispa Verschuren hyväksyi lopulta hieman vastahakoisesti kappelin rakentamisen. Kappeli vihittiin käyttöön joulukuussa 1991 ja samalla perustettiin Pohjois-Suomeen Pyhän perheen kappeliseurakunta.

Kirkkojenvälinen yhteys tiivistyy

Suomen ja Ruotsin luterilaisten kirkkojen arkkipiispat ja katolisten paikalliskirkkojen piispat tekivät yhdessä matkan Roomaan Pyhän Birgitan pyhäksi julistamisen 600-vuotismuistojuhlaan vuonna 1991. Juhlaviikonlopun aikana Roomassa toimitettiin kaksi merkittävää jumalanpalvelusta. Rooman Pietarin kirkossa järjestettiin 5.10.1991 muistojuhlien päätapahtuma, ekumeeninen jumalanpalvelus. Jumalanpalveluksen toimittivat yhdessä paavi Johannes Paavali II, Suomen ja Ruotsin luterilaiset arkkipiispat John Vikström ja Bertil Werkström sekä piispa Verschuren. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun paavi toimitti messun Pietarin kirkossa yhdessä muiden kirkkojen edustajien kanssa. Heti seuraavana päivänä paavi toimitti katolisen messun birgittalaisluostarissa, jossa hän juuri ennen ehtoollista antoi Suomen ja Ruotsin arkkipiispoille paavillisen siunauksen.

Viikonlopun aikana Suomen ja Ruotsin luterilaisten kirkkojen ja Vatikaanin edustajien kesken käydyissä keskusteluissa todettiin, että paavi oli kokenut vierailut Suomessa ja Ruotsissa erittäin positiivisina. Yhteisiä jumalanpalveluksia voitiin viettää vakavan teologisen työn tuloksena ja paavin Pohjoismaiden-matkan ansiosta. Paavi itse totesi, että hän osoitti luterilaisille arkkipiispoille samanlaista vieraanvaraisuutta, kuin he olivat osoittaneet hänelle omissa kirkoissaan. Myös tiedotusvälineet panivat merkille Suomen ja Ruotsin kirkkojen poikkeuksellisen lämpimät suhteet Vatikaaniin.

Puolalaisten pappien määrä lisääntyy hiippakunnassa

Merkittävä rakenteellinen muutos Suomen katolisessa kirkossa oli papiston kansallisuuden muutos. Papit olivat perinteisesti olleet enimmäkseen hollantilaisia, mutta 1980-luvulta alkaen uusia pappeja alkoi tulla pääasiassa Puolasta.

Hiippakunnassa oli totuttu hollantilaisiin pappeihin ja heidän toimintatapoihinsa. Puolalaiset papit tulivat erilaisesta kirkollisesta ja poliittisesta kulttuurista, joten tottumusvaikeuksia oli puolin ja toisin. Hollantilaiset papit oli koettu avoimiksi, kun taas osa seurakuntalaisista koki puolalaiset etäisemmiksi.

Hiippakunta pyrki kotouttamaan uudet papit mahdollisimman hyvin Suomeen. Papit, jotka halusivat tulla Suomeen töihin, lähetettiin ensin esimerkiksi Roomaan tai Saksaan oppimaan kieliä ja tottumaan länsimaiseen kirkolliseen elämäntyyliin. Merkittävä tekijä ongelmien ehkäisyssä oli pappien tutustuminen toisiinsa. Samalla uusille papeille pystyttiin välittämään suomalaista kirkkokulttuuria.

Kirkon uudistusvaatimukset Euroopassa eivät saa jalansijaa Suomessa

Itävallasta nousi 1990-luvun puolivälissä kansainvälinen liike, joka vaati katolisen kirkon uudistumista. Wir sind Kirche -liike vaati muun muassa maallikkojen aseman parantamista kirkossa, paikalliskirkoille mahdollisuutta vaikuttaa piispojen nimityksiin, diakonin viran avaamista naisille, ja papeille oikeutta mennä naimisiin.

Myös Suomessa osa katolisen kirkon opetuksesta koettiin vaikeana toteuttaa. Erityisesti naisen asema ja kirkon avioliittosäädökset aiheuttivat vaikeuksia tasa-arvoisessa suomalaisessa yhteiskunnassa elävälle diasporakirkolle.

Suomessa uudistusvaatimukset eivät saaneet 1990-luvulla voimakkaita äänenpainoja piispan ja papiston sovittelevan asenteen ja joustavuuden vuoksi. Kirkko myös kannusti keskusteluun ja seurakuntalaisten negatiivisetkin tunteet pääsivät esille.

Pohjoismaiden kirkkojen toimivat suhteet edistävät maailmanlaajuista ekumeniaa

Paavi Johannes Paavali II julkaisi toukokuussa 1995 ekumeniaa käsittelevän kiertokirjeen Ut unum sint, jossa Suomen ja Ruotsin luterilaisten kirkkojen suhteet Vatikaaniin saivat yllättävän korostuneen roolin. Kiertokirjeessä mainittiin sekä paavin Pohjoismaiden-matka että jumalanpalvelus Pietarin kirkossa Pyhän Birgitan 600-vuotismuistojuhlassa. Vatikaani piti selkeästi suhteita Pohjolaan tärkeinä.

Kirkkojenväliset toimivat suhteet johtivat Suomen ja Ruotsin luterilaiset ja katoliset paikalliskirkot aloittamaan neuvottelut kirkkojen virka- ja kirkkokäsityksestä 1990-luvun puolivälissä. Pohjolan ekumenialla oli vaikutusta myös ehkä 1990-luvun merkittävimmän ekumeenisen asiakirjan Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta valmisteluissa. Pohjoismaiden katsottiin toimineen edelläkävijöinä hyvien kirkkojenvälisten suhteiden ja suotuisan neuvotteluilmapiirin luomisessa.

 

Kirjoittaja Elsa Savolainen on teologian ylioppilas, jonka yleisen kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Kaukana Vatikaanista – Katolinen kirkko Suomessa 1989-1998” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa marraskuussa 2007.

Keskeisimmät lähteet:

Katolinen hiippakuntalehti Fides 1989-1998

Isä Teemu Sipon ja isä Jan Aartsin haastattelut

Helsingin katolisen hiippakunnan www-sivut