Pro gradu -tutkielma: ”Susirajan laupeudentyö” – seurakuntadiakonian tienraivaaja

Seurakunnallinen diakoniatyö käynnistyi Joensuun kaupunkiseurakunnassa vuonna 1895. Siinä yhdistyivät Kuopion hiippakunnan johdon seurakuntakeskeinen diakonianäkemys ja paikallisen, varsin naisvaltaisen kristillisen yhdistystoiminnan tavoitteet. Seurakunnan diakonissat huolehtivat käytännössä kaupungin kiertävästä sairaanhoidosta, joka kunnallistui vasta vuoden 1937 alussa. Tällöin diakoniatyössä siirryttiin sairaanhoidosta ns. huoltodiakoniaan, jossa etusijalla oli ihmisen hengellinen hoito. Sodan aikana joensuulaisella diakoniatyöllä oli ”pelastushistoriallinen” tehtävä, jossa korostui uudenlaisen yhteistyön ja verkostoitumisen tarve.

Naisilla oli vahva asema seurakunnallista diakoniaa käynnistettäessä

Joensuun Kirkollisen Diakonaatin perustaminen 2.5.1895 merkitsi uuden seurakunnallisen työmuodon alkua Joensuussa. Sen perustana olivat vuonna 1893 Kuopion hiippakunnan seurakunnille vahvistetut malliohjesäännöt. Diakoniatyötä alkoi johtaa toimikunta, jonka puheenjohtajana toimi kaupunginsaarnaaja. Seurakunnan – ja samalla hiippakunnan – ensimmäiseksi diakonissaksi valittiin Anna Rytkönen Sortavalan diakonissakodista.

Kyseinen laitos koulutti uuden seurakunnallisen diakonialinjauksen mukaisesti diakonissoja nimenomaan Itä-Suomen seurakunnallisiin tarpeisiin. Diakonian tuli olla koko seurakunnan tehtävä. 

Naisilla oli vahva asema ja edustus seurakunnallista diakoniaa käynnistettäessä. Joensuulaisen diakoniatyön juuret olivatkin siinä verkostoituneessa kristillisessä yhdistystoiminnassa, jonka piirissä etupäässä sivistyneistöön lukeutuneet naiset tekivät kristillissosiaalista työtä.

Hiippakunnan malliohjesääntöjen mukaisesti joensuulainen diakonia oli kuitenkin alusta lähtien papiston valvonnassa ja siten seurakunnallinen työmuoto. 1900-luvun alussa seurakunnallistuminen jatkui. Diakoniatoimikunnan vaali alistettiin kirkonkokouksen hyväksyttäväksi ja diakoniatyön rahaliikenne tuli osaksi seurakunnan taloudenpitoa. Diakoniatyö seurakunnallistui lopullisesti vuonna 1920. Silloin uusi seurakunnallinen elin, kirkkovaltuusto alkoi valvoa –  vastikään vuonna 1918 itsenäistyneen –  Joensuun seurakunnan diakoniatyötä.

Kaupungin taloudellinen tuki mahdollisti diakoniatyön jatkuvuuden

Kaupungin taloudellisen tuen ansiosta kaupunkiseurakunnan diakoniatyö saatiin ripeästi kestävälle pohjalle. Tuen merkittävyydestä kertoo jotakin se, että vuosisadan vaihteessa diakoniarahaston tuloista peräti neljä viidesosaa oli kaupungilta tullutta rahaa. Käytännössä kaupunki huolehti, muutaman vuoden lyhyitä katkoksia lukuun ottamatta, seurakunnan toisen diakonissan palkkakustannuksista aina vuoden 1936 loppuun saakka. Toimivathan diakonissat kaupungin kiertävinä sairaanhoitajina. Mutta myöskään yksityisten lahjoitusten määrää ei ole syytä vähätellä. Diakoniatyö sai suuriakin lahjoituksia, joista voitiin muodostaa erityisiä lahjoitusrahastoja.

Suhteellisen vakaa taloudellinen pohja ja kasvava varallisuus helpottivat diakoniatyön selviytymistä vaikeina aikoina. Sillä oli varaa myös erilaisiin kriisiaikojen inflaatiokorotuksiin. Joensuulainen diakonissa olikin todennäköisesti paremmin palkattu kuin moni kanssasisar Suomessa. Talousarviomäärärahat otettiin diakoniatyössä käyttöön 1920-luvulla, mikä entisestään vakautti seurakunnan laupeudentyön taloudellista perustaa.

Diakonissat kehittämässä yleistä terveydenhuoltoa

Diakonissan työ oli ohjesäännön mukaan sekä sairaan- että köyhäinhoitoa, mutta painottui ajan mittaan yhä enemmän sairaanhoidolliseen puoleen. Diakonissojen tärkein tehtävä oli taistella kulkutauteja vastaan. Joensuun seurakunnan diakonissat leimautuivatkin jo 1910-luvulla lähinnä kiertäviksi sairaanhoitajiksi. Diakonissojen työ liittyi täten terveydenhuollon yleiseen kehittämiseen Joensuussa. Diakonissa oli virallisesti seurakunnan palkkaama, mutta käytännössä ”toisena isäntänä” oli kaupunki. Seurakunnan ja kaupungin toiminnalliset rajat olivat vielä varsin häilyvät.

Sairaan- ja köyhäinhoidon lisäksi diakonissan tehtäviin kuului pyhäkoulu ja ompeluseurat sekä materiaalinen avustustoiminta. Työtaakka kasvoi erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kansalaissodan aikoihin ja pulakautena 1930-luvun alkupuolella. Raskaasta työmäärästä huolimatta diakonissan työ näyttäytyy ajoittain varsin kokonaisvaltaisena ihmisen kohtaamisena ja auttamisena.

Diakoniatyön irtautuminen kiertävästä sairaanhoidosta

Joensuun seurakunnan diakoniatyön piirissä alkoi 1920- luvulla ja 1930-luvun alussa esiintyä kritiikkiä kaupungin kanssa tehtävää yhteistyötä kohtaan. Pelkän sairaanhoidon ei katsottu enää vastaavan seurakunnallisen diakonian alkuperäistä tehtävää. Kritiikin mukaan erityisesti ihmisten hengellinen huoltaminen oli jäänyt liian vähälle huomiolle. Myös diakoniatyön valvonnan ja vaikuttamisen suhteen tilanne oli muuttunut nurinkuriseksi: ”Toisena isäntänä” diakoniatoimikunnalla oli kyllä vastuu kiertävästä sairaanhoidosta, mutta se ei juurikaan pystynyt vaikuttamaan työn sisältöön. Sairaanhoidosta oli tullut joensuulaiselle diakonialle ”vierasta iestä”, josta haluttiin mitä pikimmiten irtautua.

Pitkän kädenväännön jälkeen kaupunki suostui vuoden 1937 alusta kunnallistamaan kiertävän sairaanhoidon ja palkkaamaan siihen seurakunnan molemmat diakonissat. Irtautuessaan yhteistyöstä diakoniatoimikunta pyrki vastuullisen yhteiskunnallisen vaikuttajan tavoin huolehtimaan siitä, että kaupunki palkkaisi sairaanhoidollisia tarpeita vastaavan määrän kiertäviä sairaanhoitajia. Irtautumisen mahdollisti paljolti kirkkoherra Anselm Pärnäsen sitoutuminen niihin Sortavalan diakonissalaitoksen koulutussuunnitelmiin, joissa diakonia määriteltiin nyt niin sanotuksi huoltodiakoniaksi. Joensuun seurakunta perustikin uuden huoltosisaren viran ja palkkasi siihen työntekijän Sortavalasta.

Huoltodiakonia korosti ihmisen hengellistä hoitoa

Huoltodiakonia oli luonteeltaan etsivää työtä, kirkosta vieraantuneiden ihmisten saattamista takaisin seurakunnalliseen toimintaan. Se korosti ihmisen hengellistä hoitamista sekä uskonelämän uudistumisen tarpeellisuutta. Huoltosisaret, joita alettiin Joensuun seurakunnassa vakiintuneesti kutsua seurakuntasisariksi, tulivat Sortavalan ja Viipurin diakonissalaitoksista. Seurakuntasisaren keskeiset tehtäväalueet olivat kotikäynti-, kerho- ja pyhäkoulutyö. Niin tyttö- kuin äitikerhotkin toimivat hyvin aktiivisesti Joensuun seurakunnassa. Kotikäyntityö kohdistui erityisesti yksinäisiin vanhuksiin mutta myös varattomiin perheisiin.

Verkostoitumisen merkitys sota-aikana

Yhteistyön merkitys korostui Joensuun seurakunnallisessa diakoniatyössä aivan uudella tavalla viime sotien aikana. Valtavan inhimillisen hädän edessä sodanaikainen diakoniatyö verkostoitui. Erityisesti Vapaan huollon Kuopion lääninkeskuksen ja sen paikallisorganisaatioiden välityksellä se oli yhteistyössä muiden kolmannen sektorin järjestöjen kanssa. Näin pyrittiin tarkoituksenmukaiseen työnjakoon ja työn keskittämiseen. Erityisesti kirkkoherra Anselm Pärnänen ja hänen vaimonsa, diakoniatoimikunnan jäsen Anni Pärnänen olivat merkittävissä luottamustoimissa Vapaan huollon eri organisaatioissa. Suomalaisen yhteiskunnan karu todellisuus todentui näin diakoniatyölle aivan aitiopaikoilta.

Sota muutti diakonian arjen

Diakoniatyön arki muuttui sotien aikana. Eri työmuotojen jatkuminen oli epävarmaa, koska toimitiloja tarvittiin usein sotilaskäyttöön. Joensuulainen diakonissa joutui nyt myös entistä enemmän työskentelemään papillisissa tehtävissä kuten julistustyössä ja sielunhoidossa. Erilaisuuden kohtaaminen ja empatiakyky korostuivat erityisesti siirtoväen keskuudessa tehdyssä diakoniatyössä. Kuolemanvaaran todellisuudessa diakonissa perusti työnsä entistä enemmän henkilökohtaisen uskon varaan.

Diakonissalla oli sotien aikana myös kasvattajan rooli, erityisesti tyttötyössä. Vahva moraali, isien usko ja isänmaa olivat keskeisiä käsitteitä diakonissan kielenkäytössä ja kasvatustavoitteissa. Diakonissan ”pelastushistoriallisena” tehtävänä oli julistaa uskoa ja toivoa arkisen auttamisen keskellä.

Diakoniatoimikunnan tehtävänä oli organisoida Joensuun seurakunnan avustustyö sotien aikana. Mittavan aineellisen avustustoiminnan mahdollistivat erityiset, sodan takia kärsineille kohdennetut talousarviomäärärahat. Myös yksityinen anteliaisuus oli merkittävää varsinkin sodan ratkaisuvuosina 1939 ja 1944. Sodan päättyessä kristillistä laupeudentyötä – nimenomaan seurakunnallisena työmuotona – oli Joensuun seurakunnassa tehty jo lähes viidenkymmenen vuoden ajan ja mitä ilmeisemmin hyvällä menestyksellä.

 

Kirjoittaja Heikki Kastarinen on TM, jonka kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Diakoniatyö Joensuun kaupungissa 1895-1944” hyväksyttiin Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa joulukuussa 2006.

Kirjallisuutta:

Ahonen, Kalevi: Joensuun kaupunki 1848-1920. – Joensuun kaupungin historia I. 1985.

Ahonen, Kalevi: Joensuun kaupunki 1921-1953. Joensuun kaupungin historia II. 1986.

Huhta, Ilkka: Suomen Kirkon Sisälähetysseuran historia. Vuodet 1940-2004. 2005.

Kansanaho, Erkki: Sisälähetys ja diakonia Suomen kirkossa 1800-luvulla.1960.

Kansanaho, Erkki: Suomen kirkon sisälähetysseuran historia. Sortavalan aika 1905-1944. 1964.

Kansanaho, Erkki: Sata vuotta kristillistä palvelutyötä. 1967.

Könönen, T.: Joensuun kaupunki vuosina 1848-1898. 1904.

Lehtiö, Pirkko: Nainen ja kutsumus. Naisteologien tie kirkon virkaan 1800-luvun lopulta vuoteen 1963. 2004.

Markkola, Pirjo: Synti ja siveys. Naiset, uskonto ja sosiaalinen työ Suomessa 1860-1920. SKST 888. 2002.

Mustakallio, Hannu: Palvelun poluilla Pohjois-Suomessa. Oulun diakonissakoti 1896-1916. Oulun Diakonissalaitoksen tieteellisiä julkaisuja 2. 2001.

Mustakallio, Hannu: Köyhät, sairaat ja kirkko. Suomalaista diakoniaa 1800-luvulta 1940-luvulle. – Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Toim. Virpi Mäkinen. 2002.

Pulma, Panu: Kerjuuluvasta perhekuntoutukseen. Lapsuuden yhteiskunnallistuminen ja lastensuojelun kehitys Suomessa. – Suomen lastensuojelun historia. 1987.

Pulma, Panu: Vaivaisten valtakunta. – Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva. 1994.

Rimpiläinen, Olavi: Joensuun seudun uskonnollinen elämä 1848-1953. Joensuun kaupungin historia V. 1975.

Sorvettula, Maija: Johdatus suomalaisen hoitotyön historiaan. 1998.