Pro gradu -tutkielma: Miksi psykoottinen potilas ei ole vapaa uskomaan, mitä haluaa?

Psykoottinen mielenterveyspotilas on uskonnonvapauden kannalta mielenkiintoinen erityistapaus. Psykoottisen potilaan uskonnonvapautta voidaan rajoittaa tahdosta riippumattomassa hoidossa, koska hänen todellisuudentajunsa katsotaan häiriintyneeksi. Selvitin pro gradu-tutkielmassani mm. seuraavia kysymyksiä: Millä perusteilla psykoottisen potilaan uskonnonvapaus on turvattu ja millä perusteilla sitä rajoitetaan? Miten psykoottinen ja uskonnollinen todellisuudentulkinta eroavat toisistaan? Vaarantaako psykiatriseen todellisuudentulkintaan perustuva hoito potilaan oikeuden elää ilman uskontoa?

Psykoottisen mielenterveyspotilaan uskonnonvapautta ei ole tarkasteltu aikaisemmissa tutkimuksissa, vaikka kyseessä on kiinnostava uskonnonvapauden erityistapaus. Psykoottisen yksilön nimittäin ajatellaan uskovan epätodenmukaisia asioita: hänen todellisuudentajunsa määritellään vääristyneeksi hänen aisti- ja ajatusharhojensa vuoksi. Todellisuudentajun vääristymisen katsotaan heikentävän ihmisen kompetenssia (mm. kykyä ajatella johdonmukaisesti ja tehdä harkittuja päätöksiä). Tällöin ihmistä saatetaan hoitaa tahdosta riippumattomassa hoidossa eli pakkohoidossa.

Kuitenkin myös uskontojen piiristä löytyy verrattain outoja todellisuuskäsityksiä ja poikkeuksellisia kokemuksia. Uskontoa edustavaa ihmistä ei kuitenkaan määritellä psykoottiseksi. Ihmisen kompetenssin ei katsota heikentyneen hänen oudon todellisuuskäsityksensä vuoksi. Hänellä on uskonnonvapauden nojalla vapaus tunnustaa todellisuuskäsitystään ja toimia sen pohjalta. Ihmistä ei määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon. Miksi psykoottinen potilas ei ole samalla tavoin vapaa uskomaan, mitä haluaa? Miksi hän ei ole vapaa toimimaan uskomustensa mukaan? 

Omassa pro gradussani selvitin psykoottisen mielenterveyspotilaan uskonnonvapautta systemaattista analyysia apuna käyttäen. Lähteinä oli psykiatrista hoitoa ohjaavia suomalaisia lakeja sekä mielenterveystyöhön liittyviä eettisiä ohjeita.  

Milloin psykoottinen potilas on vapaa uskomaan?

Suomen lainsäädännön ja psykiatrista hoitoa ohjaavien eettisten ohjeiden mukaan psykoottisella potilaalla on ihmisyytensä ja kansalaisuutensa perusteella lähtökohtaisesti täysi uskonnonvapaus, sillä se on sekä perus- että ihmisoikeus. Hänen uskonnonvapauttaan saa kuitenkin tahdosta riippumattomassa hoidossa rajoittaa. Se, mitkä tekijät määritellään uskonnonvapautta turvaaviksi ja rajoittaviksi riippuu siitä, millaisen vapauskäsityksen näkökulmasta uskonnonvapaus ymmärretään. Tarkastelin tutkimuksessani uskonnonvapautta kahdesta eri näkökulmasta: ulkoisena vapautena ja  ulkoisen ja sisäisen vapauden summana. Molemmissa näkökulmissa uskonnonvapaus ymmärretään itsemääräämisen näkökulmasta. Tällöin keskeistä on, että yksilö saa itse ulkopuolisten puuttumatta, päättää, miten hän tunnustaa tai on tunnustamatta uskontoa tai vakaumustaan ja miten hän harjoittaa tai on harjoittamatta niitä.

Yksilön uskonnonvapaus ulkoisena vapautena toteutuu silloin, kun kukaan muu ihminen ei puutu hänen toimintaansa eikä sekaannu hänen asioihinsa. Psykoottisen potilaan ulkoista uskonnonvapautta rajoittaa lainsäädännön ja eettisten ohjeiden mukaan hänen terveytensä ja turvallisuutensa suojaaminen. Uskonnonvapauden rajoittaminen voidaan perustella sillä, että psykoottisella ei ole uskonnonvapauden edellyttämää kompetenssia eikä autenttisuutta (itsenäisyyttä ja omaehtoisuutta). Psykoottisen potilaan uskonnonvapautta rajoitetaan, koska hänen terveyteen ja turvallisuuteen liittyvät oikeutensa priorisoidaan hänen uskonnonvapautensa yläpuolelle. Lisäksi pyritään terveyshyötyyn.

Uskonnonvapautta voidaan tarkastella myös ulkoisen ja sisäisen vapauden summana. Silloin  uskonnonvapauteen sisällytetään ulkoisen vapauden lisäksi sisäinen uskonnonvapaus. Sisäisesti vapaa yksilö on kompetentti ja autenttinen, siis sisäisesti itsemääräävä ,”oman itsensä herra”. Tämän vapauskäsityksen näkökulmasta mielisairaus voidaan määritellä uskonnonvapautta rajoittavaksi tekijäksi. Sairaus on ikään kuin sisäinen käskijä, joka on puuttunut yksilön ajatteluun ja uskomiseen. Psykoottinen ei ole sairautensa vuoksi oman itsensä herra.    

Ulkoisen vapauden näkökulmasta psykoottinen potilas on siis vapaa uskomaan tahtomallaan tavalla silloin, kun hänen uskomisensa ei uhkaa hänen terveyttään ja turvallisuuttaan. Sisäisen vapauden näkökulmasta psykoottinen taas ei ole vapaa uskomaan haluamallaan tavalla ennen kuin psykoottisuus on saatu hoidoilla kuriin. Tämä johtuu siitä, että mielisairauden katsotaan vääristävän sen, mitä hän todella haluaa. Esimerkiksi psykoosilääkitys voidaan ymmärtää joko uskonnonvapautta rajoittavaksi tekijäksi (ulkoinen uskonnonvapaus) tai uskonnonvapauden palauttamisyritykseksi (uskonnonvapaus ulkoisen ja sisäisen vapauden summana).

Kenen outous on psykoottista, kenen uskonnollista?

Psykoottisella ja uskonnollisella todellisuudentulkinnalla on yhtäläisyyksiä. Yhtäältä psykoottisella yksilöllä voi olla uskonnollisia harhoja, toisaalta uskonnollisissa yhteisöissä voi esiintyä mitä kummallisimpia uskomuksia ja kokemuksia. Sekä psykoottinen että uskonnollinen ihminen saattavat esimerkiksi kuulla Jumalan äänen. Se, että uskonnollinen ihminen kuulee Jumalan äänen ei sinänsä tee hänestä psykoottista. Kuitenkin psykoottisella yksilöllä Jumalan äänen kuuleminen miellettään hänen sairautensa oireeksi.

Yksilön oikeuksien kannalta on tärkeää selvittää, onko yksilön todellisuudentulkinta uskonnollinen vai psykoottinen. Jos yksilön todellisuudentulkinta on psykoottinen, on hänellä oikeus siihen, että hänen todellisuudentulkintansa pyritään muuttamaan jopa vastoin hänen tahtoaan. Hänellä on oikeus saada hoitoa. Jos yksilön todellisuudentulkinta on uskonnollinen, on hänellä uskonnonvapauden nojalla oikeus pitää todellisuudentulkintansa. Sitä ei saa hoitaa sairaana, vaikka tulkinta muiden mielestä outo olisikin. Kumpikaan todellisuudentulkinta ei kuitenkaan oikeuta rikkomaan toisten ihmisten perus- tai ihmisoikeuksia.

Olen hahmotellut kaksi periaatetta, joiden perusteella psykoottinen ja uskonnollinen todellisuudentulkinta voidaan erottaa toisistaan. Jos toinen periaate täyttyy, määritellään yksilön todellisuudentulkinta uskonnolliseksi. ”Yksinäinen puu ei pala” -periaatteen mukaan yksilön todellisuudentulkinta on uskonnollinen, mikäli se jaetaan jossain yhteisössä. Sen mukaan uskonto on yhteisöllinen ilmiö, psykoosi sitä vastoin on yksinäinen kokemus. ”Hedelmistään puu tunnetaan” -periaatteen mukaan yksilön todellisuudentulkinta on uskonnollinen, mikäli sen terveydelliset ja sosiaaliset seuraukset ovat hyvät. Sen mukaan aito usko eheyttää, mutta psykoosilla on huonot seuraukset.

Molemmat periaatteet ovat arvosidonnaisia. ”Yksinäinen puu ei pala” -periaate nojaa siihen, mitä yhteisö hyväksyy ja mitä ei. ”Hedelmistään puu tunnetaan” -periaate olettaa tiedettäväksi, millaiset seuraukset ovat hyviä ja millaiset huonoja. Psykoottisen ja uskonnollisen todellisuudentulkinnan erottaminen on siis pohjimmiltaan arvosidonnaista.

Onko psykoottisen pakko harjoittaa uskontonaan psykiatriaa?

Psykiatria on arvo- ja kulttuurisidonnainen systeemi diagnostisine kriteereineen ja hoitojärjestelmineen. Myös psykiatriassa uskotaan asioita. Toisen ihmisen todellisuuskäsitys voidaan määritellä vääristyneeksi vain jostain toisesta todellisuuskäsityksestä käsin. Ns. antipsykiatrisessa suuntauksessa on löydetty psykiatriasta uskonnollisia piirteitä. Esimerkiksi Thomas Szasz puhuu skitsofreniasta psykiatrisen uskontokunnan pyhänä symbolina. Szasz väittää, että ”Lääketieteen kirkko” pakottaa ihmisiä sopeutumaan vallitsevaan lääketieteen etiikkaan.  

Jos psykiatria on uskonnollista, voidaan psykiatrian arvojärjestelmään perustuva tahdosta riippumaton hoito määritellä psykoottisen potilaan uskonnonvapauden vastaiseksi. Perustuslain mukaan kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.

Psykiatriaa ei kuitenkaan voida määritellä uskonnoksi pelkän arvosidonnaisuutensa vuoksi, sillä muuten uskonnon käsite kärsii inflaation. Psykiatrian voidaan katsoa perustuvan samoihin universaaleihin arvoihin kuin ihmisoikeuksienkin ja sitä voidaan kritisoida samoin perustein kuin ihmisoikeusjärjestelmää. Psykoottiseen potilaaseen käytetään psykiatrisessa hoitojärjestelmässä valtaa. On kuitenkin liioittelua nimittää häntä pelkästään tästä syystä psykiatrisen uskontokunnan uhriksi.

 

Kirjoittaja Mari Stenlund on teologian maisteri, jonka sosiaalietiikan alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Psykoottisen mielenterveyspotilaan uskonnonvapaus” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa toukokuussa 2007. Työn voi lukea kokonaisuudessaan Helsingin yliopiston E-thesis-palvelusta.

Kirjallisuutta:

Berlin, Isaiah: Two concepts of liberty (1958). Esim. esseekokoelmassa Berlin, Isaiah: Liberty, ed. Henry Hardy, Oxford University Press (2002). Suomeksi teoksessa Vapaus, ihmisyys ja historia. Valikoima esseitä (2001).

Dickenson, Donna & Fulford, Bill: In two minds – A casebook of psychiatric ethics. Oxford University Press (2000).

Korkeila, Jyrki ym. (toim.): Ajattelen – olen siis psykiatri. Duodecim (2006).

Kroll, Jerome & Bachrach, Bernard: The mystic mind. The psychology of medieval mystics and ascetics. New York: Routledge (2005).

Jackson, Mike & Fulford K.W.M.: Spiritual experience and psychopathology. Philosophy, Psychiatry, & Psychology, vol. 4 (1997) number 1, 41-65. Samassa lehdessä kommenttiartikkeleita.

Laitinen, Jorma: Tahdosta riippumattoman psykiatrisen hoidon oikeutus moraalifilosofisessa katsannossa. Rovaniemen yliopisto (1996).

Pietarinen, Juhani ym. (toim.): Oikeus itsemääräämiseen. Edita (1998).

Puhakainen, Jyri: Persoonan kieltäjät. Ihmisen vapaus ja vastuu aivotutkimuksen ja lääketieteen puristuksessa. Like (1999).