Pro gradu -tutkielma: Papiston poliittisen osallistumisen perinne jatkui itsenäistyneessä Suomessa

Eduskuntavaalien pappisehdokkaiden poliittinen profiili sai punaväriä vasta viime sotien jälkeen. Sotien jälkeen myös väheni akateemisen oppineisuuden ja korkean kirkollisen virka-aseman merkitys papin vaalimenestykselle. Politiikasta oli tulossa sille kokonaan antautuneiden työtä. Huomattavalla osalla pappisehdokkaista oli herätysliiketausta. Monet papit loivat mittavan poliittisen uran: Kansankirkon pappi on Suomessa noussut jopa eduskunnan puhemieheksi, pääministeriksi ja puoluejohtajaksi.

Papiston poliittista osallistumista käsittelevän tutkimuksen painopiste on toistaiseksi ollut Venäjän vallan ajassa. Valtio-opin piirissä on kuitenkin tutkittu tilastollisin menetelmin pappien ehdokkuuksia itsenäistyneen Suomen eduskuntavaaleissa. Lisäksi aihetta on lähestytty kirkkohistoriallisesti tarkasteltaessa herätysliikkeiden poliittisia kytkentöjä, puolueiden kirkollista kuvaa ja yksittäisiä pappispoliitikkoja. Oman tutkielmani kohdejoukon muodostavat vuosien 1919-1966 eduskuntavaalien pappisehdokkaat. Näiden osalta on selvitetty niin kirkolliset lähtökohdat kuin poliittisen vaikuttamisen areenat.

Ehdokaspapiston poliittinen profiili sai punaväriä vasta viime sotien jälkeen

Evankelisluterilaisen kirkon pappi asetettiin ehdolle Suomen eduskuntavaaleissa vuosina 1919-1966 kaikkiaan 528 kertaa. Keskimäärin vaaleissa oli siis 33 pappisehdokasta. Pappisehdokkaiden kokonaismäärän aallonharjoja olivat vuodet 1939 ja 1966, kun taas aallonpohjassa käytiin vuoden 1930 eduskuntavaaleissa. Ehdolla eduskuntaan oli kaikkiaan 256 pappismiestä. Tutkimuksen kohdehenkilöt poimittiin ehdokaslistojen yhdistelmistä.

Eduskuntavaalien pappisehdokkaiden poliittinen tausta oli itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä hyvin oikeistolainen ja heijasteli valkoisen Suomen ihanteita. Kokoomus asetti yli puolet kaikista pappisehdokkaista. Ruotsalainen kansanpuolue oli maantieteellisen toiminta-alueensa pienuus huomioon ottaen mainittava tekijä 1920-luvulla. Maalaisliitto vahvisti asemiaan seuraavalla vuosikymmenellä, jolloin kirkko kuitenkin leimautui pappisehdokkuuksien valtavirran valossa oikeistoradikaaliksi.

Sotavuodet koettuaan papisto siirtyi askeleen vasemmalle. Vaikka kokoomus nousi jälleen suurimmaksi pappisehdokkaiden asettajaksi, tunnettiin papistossa uutta vetoa varsinkin sosiaalidemokratiaan ja poliittiseen liberalismiin. Sosiaalidemokraateilla oli sotien jälkeen jopa enemmän ehdokaspappeja kuin maalaisliitolla. Sitä vastoin äärivasemmisto ei asettanut pappisehdokkaita. Tutkimuskauden lopulla muutamat papit löysivät poliittisen osallistumisensa kanavaksi Suomen Kristillisen Liiton. Papiston puolueorientoitumiselle oli 1950-luvulta lähtien ominaista kiinnittyminen useampiin poliittisiin perinteisiin kuin koskaan aikaisemmin.

Kirkollinen ja valtiollinen päätösvalta eriytyi

Pappisehdokkaista 13 oli teologian tohtoreita, joista neljä oli toiminut teologisen tiedekunnan professorin virassa. Ehdokkaista 45 % oli kirkkoherroja, 19 % kappalaisia ja 13 % koulumiehiä. Akateemisen oppineisuuden ja korkean kirkollisen virka-aseman merkitys papin vaalimenestykselle vähentyi sotien jälkeiseen aikaan tultaessa. Politiikasta oli tulossa sille kokonaan antautuneiden työtä.

Kirkollisen päätäntävallan ja valtiollisen politiikan yhteys heikkeni tutkimuskaudella myös siten, että kirkolliskokouksessa istuneiden pappisehdokkaiden ja pappiskansanedustajien osuus laski. Valtiopäiville alettiin pääsääntöisesti valita eri papit kuin kirkolliskokoukseen. Yksikään piispa ei osallistunut ehdokkaana valtiollisiin vaaleihin. Silti entisistä ehdokaspapeista nousi kirkon piispanistuimille yhdeksän henkilöä. Varsinkin Teologisen lauantaiseuran miehet pyrkivät vielä olemaan kiinteästi mukana niin kirkollisessa kuin poliittisessa vallankäytössä.

Herätysliikepappeja esiintyi ehdokkaina runsaasti

Huomattava osa pappisehdokkaista tunnettiin ensisijaisesti herätysliiketaustansa vuoksi. Ehdolla oli muiden muassa herätysliikesidonnaisten kansanopistojen johtajia ja herätysliikelehtien päätoimittajia. Tällaisten pappisjohtajien poliittiset valinnat olivat osaltaan vaikuttamassa herätysliikkeiden kannattajakunnan poliittiseen orientoitumiseen. Itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä vallinnut herätysliikepapiston oikeistosuuntaus kääntyi vähitellen, kun entistä useampi herätysliiketaustainen pappi löysi poliittisen viiteryhmänsä keskustasta tai jopa vasemmistosta.

Herätysliikepappeja tuli runsaimmin valituiksi vaalipiireistä, joissa kyseisillä kansanliikkeillä oli vahva kannatus. Niinpä satakuntalaiset äänestäjät lähettivät eduskuntaan rukoilevaiskirkkoherran ja herännäispapit menestyivät erityisesti Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa. Evankelisten kirkonmiesten mahdollisuudet vaalimenestykseen taas olivat parhaat Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa sekä lestadiolaisuuteen lukeutuneiden pappien Pohjois-Suomessa. 

Papit pakersivat parlamentissa

Vuoden 1906 eduskuntauudistukseen saakka papisto oli muodostanut yhden neljästä valtiosäädystä. Pappissäädyn edusmiehinä valtiopäivillä toimineet kirkonmiehet väistyivät hiljalleen poliittisesta toiminnasta itsenäisyyden alkuvaiheessa. Heidän määränsä väheni vuoden 1919 seitsemästä yhteen vuonna 1927, minkä jälkeen säätypappeja ei enää esiintynyt ehdokkaina. Pappispoliitikkojen vanhin sukupolvi oli aloittanut valtiopäivämiesuransa jo 1800-luvulla. Pisimpään säätypapeista pysyi politiikassa professori Lauri Ingman (1868-1934), joka kuului myöhempään, niin kutsuttuun suurlakkosukupolveen.

Pappi sai äänestäjiltä tarvitsemansa luottamuksen eduskuntavaaleissa yhteensä 177 kertaa. Varasijalta pappi nousi eduskuntaan kahdeksan kertaa. Pappisedustajalle myönnettiin ero eduskunnan jäsenyydestä kesken vaalikauden neljästi. Kuolema katkaisi papin edustajanuran viisi kertaa. Rovasti Antti Kukkonen (1889-1978) oli pappiskansanedustajista pitkäaikaisin. Hän oli eduskunnan jäsen kaikilla vuosikymmenillä 1910-luvulta 1960-luvulle.

Eduskunnassa pappeja kohtaan tunnettua luottamusta ilmensivät heille uskotut puolueryhmien johtotehtävät, valiokuntien puheenjohtajuudet sekä puhemiehen tai varapuhemiehen tehtävät. Kirkkoherra Paavo Virkkunen (1874-1959) muistetaan eduskunnan pitkäaikaisena puhemiehenä. Kolme pappia nousi eduskunnan puhemiehistöön vuoteen 1966 mennessä. Useammilla pappiskansanedustajilla oli vaikutusvaltaa eduskuntaryhmien ja eduskunnan valiokuntien johtotehtävissä varsinkin ennen sotavuosia. Valiokunnista pappi sai tyypillisimmin johdettavakseen sivistysvaliokunnan.

Kirkonmiehet kunnostautuivat monilla politiikan pelikentillä

Ylioppilaspolitiikassa Akateemisen Karjala-Seuran ihanteet aikanaan omaksuneita pappeja mobilisoitui kansanedustajaehdokkaiksi runsaimmin sotien jälkeisenä aikana. Heitä esiintyi eniten 1960-luvun vaaleissa, joissa he jakautuivat eri puolueiden tunnusten alle. Kolme viidestä AKS-taustaisesta papista kuitenkin osallistui politiikkaan kokoomuksen riveissä vuosina 1927-1966.

Pappisehdokkaista noin kaksi viidesosaa oli kunnanvaltuutettuja. Mukana oli useita valtuustojen ja hallitusten puheenjohtajiakin. Muutamat olivat toimineet jo vanhan kunnallishallinnon aikaan kuntakokousten tai kunnallislautakuntien esimiehinä. Lautakuntapaikkoja kuntatasolla täytettäessä oli yleisesti luotettu papiston diakoniseen ja pedagogiseen asiantuntemukseen, sillä papit olivat istuneet useimmiten sosiaali- ja koululautakunnissa. Kunnallispoliittisen kokeneisuuden merkitys papin valituksi tulon kannalta näyttää kasvaneen tutkimuskaudella. Äänestäjät siis edellyttivät papeiltakin aiempaa enemmän nimenomaan poliittisia näyttöjä. Pelkkä papin rooli ei enää suonut mahdollisuutta päästä muita pitemmälle poliittisessa elämässä.

Vuoden 1927 eduskuntavaaleista lähtien osa pappisehdokkaista oli saanut luottamuksen tasavallan presidentin valitsijamieheksi. Valitsijamiehenä poliittista kokemusta hankkineiden pappien osuus eduskuntaan ehdolle asettuneista kirkonmiehistä oli säännönmukaisesti korkeimmillaan presidentin vaaleja lähinnä seuranneissa eduskuntavaaleissa. Tuore valitsijamieskokemus siis motivoi pappeja asettumaan ehdolle myös kansanedustajainvaaleissa, ja sillä oli suotuisa vaikutus vaalitulokseen.

Kaikissa eduskuntavaaleissa vuosina 1919-1966 esiintyi ehdokkaana vähintään yksi pappi, joka oli istunut maan hallituksessa. Tutkimuksen kohdejoukosta kahdeksan henkilöä vannoi ministerinvalan. Valtioneuvoston jäsenyyteen päästessään pappi sai perinteisesti johdettavakseen opetusministeriön, jolle muun muassa kirkollisasiat kuuluivat. Useita kertoja pappi toimi myös sosiaaliministerinä. Lauri Ingman vaikutti pääministerinä kahteen otteeseen itsenäisyyden alkuaikoina ja nousi salkkuaan painavammaksi voimahahmoksi myös muissa hallituksissa, joissa hän oli mukana. Antti Kukkonen oli kuitenkin pappisministereistä moninkertaisin. Sotien jälkeisenä aikana ainoastaan kirkkoherra Lennart Heljas (1896-1972) osallistui useisiin hallituksiin.

Monet kansanedustajaehdokkaiksi ryhtyneet papit olivat työskennelleet omien puolueittensa ja poliittisten ryhmiensä hyväksi paikallis- ja piirijärjestöjen luottamustoimissa, valtakunnallisen tason puoluehallinnossa sekä puoluelehdistön palveluksessa. Eduskuntapuolueiden puheenjohtajina vaikutti tutkimuskaudella kolme pappia. Kari Suomalaisen luomalle kypäräpapin pilapiirroshahmolle fyysisen esikuvan antanut rovasti Arvo Salminen (1896-1967) luotsasi kokoomusta vuosina 1946-1955.

 

 

Kirjoittaja Jarmo Kyrönlahti on TM, jonka kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu ‑tutkielma ”Papit tunnustivat väriä. Pappisehdokkaat Suomen eduskuntavaaleissa 1919-1966” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa huhtikuussa 2007.

Kirjallisuutta

Koskiaho, Tapio: Suomen evankelisluterilaisen kirkon papit kansanedustajaehdokkaina 1919-66. Politiikka, 1966.

Murtorinne, Eino: Lennart Heljas. Kansainvälisesti suuntautunut poliitikko ja kirkonmies. Helsinki, 2006.

Mustakallio, Hannu: Papisto yksikamarisen vaaleissa 1907-1917. Teoksessa Historiallinen Arkisto 74. Helsinki, 1978.

Mustakallio, Hannu: Säätypapista kansalaiseksi. Papiston poliittis-yhteiskunnallinen rooli demokratisoitumisen murrosvaiheessa 1905-1907. Helsinki, 1983.

Seppo, Juha: Kirkko ja itsenäinen Suomi 1917-1998. Teoksessa Uskonto ja nykyaika. Yksilö ja eurooppalaisen yhteiskunnan murros. Jyväskylä, 1999.

Soikkanen, Hannu: Sosialidemokraattisen työväenliikkeen ja kirkon suhteiden kehitys 1950-luvulle. Teoksessa Kirkko ja politiikka. Helsinki, 1990.

Talonen, Jouko: Maalaisliiton uskontopoliittinen linja vuosina 1906-1944. Teoksessa Faravid 5. Oulu, 1982.

Talonen, Jouko: Pohjois-Suomen lestadiolaisuuden poliittis-yhteiskunnallinen profiili 1905-1929. Helsinki, 1988.

Tarvainen, Olavi: Ankarat käskyt kohtalon. Antti Kukkosen elämää ja ajatuksia. Helsinki, 1977.

Vares, Vesa: Vanhasuomalainen Lauri Ingman ja hänen poliittinen toimintansa. Helsinki, 1996.

Virkkunen, Paavo: Lannistumaton. Paavo Virkkusen elämä. Helsinki, 2002.

Österbladh, Kaarlo: Pappissääty Suomen valtiopäivillä 1809-1906. I-II. Turku, 1933-1934.