Pro Gradu: 1800-luvun Karjalatar puolusti kirkkoa mutta antoi kriittiselle rahvaalle palstatilaa
Vuonna 1874 perustettu ensimmäinen pohjoiskarjalainen sanomalehti Karjalatar seurasi lähinnä konservatiivisia vanhasuomalaisia kantoja kirkollisissa ja aatteellisissa kysymyksissä. Maakunnan kirjoittajat arvostelivat papistoa vain lievästi ja lähes yksinomaan taloudellisten rasitusten perusteella. Kristinuskon periaatteellista vastustamista ei ilmennyt.
1880-luvulla vapaamielisten ja vanhoillisten välillä riehunut taistelu yhteiskunnallisista uudistuksista ja kirkon asemasta näkyi selvänä Kuopion lehdistössä mutta ei Karjalattaressa. Lehti asettui yksiselitteisesti puolustamaan kirkon edustamaa kristinuskoa, vaikka se kritisoi joskus papistoa ja kirkkoinstituutiota. Sanomalehti edusti uudenlaista julkisuutta, jossa rahvaskin saattoi esittää omia näkökantojaan vaikka kirkkoherraansa vastaan. Samalla lehdistö mursi myös kirkon tiedotuksellista hallinta-asemaa.
Opettajilla ja pappismiehillä oli keskeinen rooli Karjalattaren alkuvaiheissa
Kuopion lääniin kuulunut Pohjois-Karjala sai oman maakuntalehtensä Karjalattaren vuonna 1874.
Kirkon edustama kristinusko ja sen päällä lepäävä yhteiskuntajärjestys muodostivat suomenmielisen lehden maailmankatsomuksellisen perustan. Esikuvana oli nimeään myöten Uusi Suometar. Karjalattaren perustaja ja ensimmäinen päätoimittaja oli Joensuun yläalkeiskoulun ja tyttökoulun opettaja Henrik Piipponen, joka suuntautui myöhemmin pappisuralle.
Papisto oppineena säätynä osallistui kansan sivistämishankkeisiin ja ahkerasti myös sanomalehtikirjoitteluun sekä lehtien toimittamiseen. Joensuun kaupunginsaarnaajat Johan Pöyhönen ja hänen seuraajansa N. J. Laamanen kirjoittivat Karjalattareen ja avustivat sen toimitusta. Kummatkin miehet toimivat aikoinaan myös Karjalattaren esitarkastajina eli sensuurin edustajina paikkakunnalla.
Karjalattaren perustamisessa oli mukana myös muita opettajia ja paikallisia liikemiehiä. Hanke oli luonnollisesti säätyläisten alkuun panema. Se heijasteli suomalaisen liikkeen pyrkimyksiä kansansivistyksen edistämiseksi ja suomenkielisten koulujen perustamiseksi. Kieliriita ei ollut kuitenkaan keskeinen kysymys lähes kokonaan yksikielisessä maakunnassa.
Karjalattaren asema vakiintui nopeasti, vaikka levikki kasvoi verrattain hitaasti. Vuonna 1888 se oli noin 700 kappaletta ja vuonna 1893 noin 1 200. Suurimman suomenkielisen sanomalehden Uuden Suomettaren levikki oli 1880-luvulla 5 000-6 000.
Taloudelliset rasitukset rahvaan ja papiston suhteen koetinkivenä
Sanomalehti avasi rahvaan lukutaitoiselle osalle mahdollisuuden osallistua laajenevaan julkiseen keskusteluun. Sanomalehtikirjoittelulla pystyttiin purkamaan tuntoja tai kohottamaan itsetuntoa tilanteissa, joissa rahvas koki, että papisto kohteli sitä epäoikeudenmukaisesti. Pappilan rakentamiseen ja kunnostamiseen sekä papin palkkaukseen liittyvät valitukset olivat Karjalattaressa yleisimpiä pappisvastaisten kirjoitusten aiheita. ”Pohjaton on papin säkki”, todettiin monesti ainakin puolileikillään. Kristinuskon periaatteellista vastustamista ei sen sijaan ilmennyt. Pohjoiskarjalainen pappiskritiikki oli Karjalattaren perusteella kokonaisuudessaan melko lievää.
Karjalattaren toimitus puolusti yleensä pappeja maltillisesti, jos se otti kantaa kirjoituksiin. Lehti asettui kuitenkin vastustamaan säätyläisten kanssa Joensuun kaupunginsaarnaajaa Nils Johan Laamasta, joka arvosteli kovin sanoin kaupunkilaisten pahatapaisuutta ja juoppoutta 1880-luvun alussa.
Laamasen parannussaarnojen ja kitkerän sanankäytön katsottiin olevan sivistymättömyyden ja hengellisen itserakkauden tulosta. Välikohtaus oli esimerkki siitä, miten sivistyneistö alkoi erkaantua kirkon holhouksesta, kun uudet henkiset virtaukset levisivät sanomalehtien ja kirjallisuuden välityksellä.
Toisaalta papiston ja maalaisen kansan perinteistä yhteyttä korostettiin. Papisto nähtiin kansan henkisenä johtajana ja puolestapuhujana. Talonpoikaista kansaa ei vielä nähty täysin omavaltaisena ja aktiivisena toimijana, vaikka valtiopäivätyöskentely ja alkava seura- ja yhdistystoiminta avarsivatkin merkittävästi talonpoikien maailmankuvaa.
Karjalatar torjuu nuorten maailmankatsomuksellisen kritiikin 1880-luvulla
1880-luku merkitsi suomalaisessa yhteiskunnassa vapaamielisten ja vanhoillisten välistä taistelua. Vanhasuomalaiset kirkolliset ja talonpoikaiset piirit asettuivat vastustamaan uskonnonvapautta, naisemansipaatiota ja muita yhteiskunnallisia uudistuksia. Kirjallinen realismi oli vanhasuomalaisuutta lähellä olleen Karjalattarenkin mielestä tie kansan siveelliseen rappioon. Suuri osa nuoresta sivistyneistöstä omaksui materialistisen maailmankatsomuksen. Yhä yleisempää oli myös uskonnollinen liberalismi, joka vaati luonnontieteiden tulosten huomioimista kristillisessä opetuksessa.
Karjalatar ja sen kirjoittajat torjuivat jyrkästi uskonnollisen liberalismin ja asettuivat yksiselitteisesti kirkon ja sen opin puolelle. Pääkirjoituksessaan vuonna 1884 lehti ilmaisi, että sokea luottamus luonnontieteisiin ja materialismi olivat suoraan yhteydessä epäsiveellisyyteen ja yhteiskunnalliseen epäjärjestykseen.
Kuopiossa vanhoillisten ja nuorsuomalaisten välinen taistelu riehui koko voimallaan. Minna Canth ja Juhani Aho arvostelivat kirkkoa taantumuksellisuuden pahimpana linnakkeena. Kaupungin vanhasuomalaisilla lehdillä Tapiolla ja Savo-Karjalalla oli vastassaan nuorsuomalaisten Juhani ja Pekka Ahon luotsaama Savo-lehti.
Joensuussa ja Pohjois-Karjalassa vastakkainasettelu liberaalien ja kirkollisten välillä näytti olevan lähes olematonta Karjalattaren perusteella. Joensuu ei ollut läheskään sellainen kulttuurivaikuttajien kaupunki kuin Kuopio, jotta kiistelyä olisi syntynyt. Maakunnan ainoana lehtenä Karjalatar pyrki edustamaan koko Pohjois-Karjalaa ja vaalimaan me-henkeä vastapainona pääkaupunkikeskeisyydelle.
Väljästi vanhasuomainen Karjalatar
Karjalatar myötäili suurissa linjoissa vanhasuomalaisia kantoja. Koska lehdellä ei ollut paikallista haastajaa, se saattoi kuitenkin ottaa välillä väljemmän kannan aatteellisiin ja kirkollisiin kysymyksiin tai pysyä välittävällä kannalla. Karjalatar asettui esimerkiksi puolustamaan nuorsuomalaisten lehtien tilaamista Joensuun kirjastoon.
Vuosina 1890-1893 Karjalattaren päätoimittajana toimi Tahvo Könönen, jonka aikana Karjalatar osoitti lievää vapaamielistymistä. Kirkossa kiisteltiin ehtoollispakon säilyttämisestä 1890-luvun alussa. Karjalatar lainasi asian käsittelyssä nuorsuomalaista Päivälehteä, joka arvosteli kirkkoa melko pisteliäästi ehtoollispakon säilyttämisestä. Lehti lainasi myös Päivälehden kirjoitusta, jossa syytettiin pappeja raittiusluennoitsijoiden vähättelemisestä.
Papiston vastustamista esiintyi enemmän Ala-Karjalassa kuin vahvemmin perinteisessä kirkollisuudessa pysyneessä Ylä-Karjalassa. Karjalatarkin suhtautui pilkallisesti Kiihtelysvaaran papiston vaatimuksiin kinkerikyytiasiassa vuonna 1890. Kinkerintoimittajat vaativat neljä kyytihevosta seudun taloilta, vaikka ennen matkasta oli selvitty kahdella hevosella. Toimitus arvioi vaatimusta, että ”onhan se jotenkin iloista” ja totesi, että Kristuskin tyytyi aasinvarsaan.
Kärkevintä papiston arvostelua esitti tohmajärveläinen kansakoulunopettaja Juho Koivisto. Hän moitti Karjalattaressa pappeja ylpeästä käytöksestä, itsetyytyväisestä hengellisyydestä ja oppineisuuden alhaisesta tasosta. Hän vastusti kirkon kaavailemaa maallikkosaarnaajien toiminnan rajoittamiseen tähtäävää lakiehdotusta vuonna 1892. Koiviston mukaan ketään ei voinut kieltää puhumasta vapaasti uskonnollisista asioista.
Perusasennoitumiseltaan vanhoillinen Karjalatar vältteli ottamasta selkeää kantaa uskonnonvapaus- ja naiskysymykseen sekä kirkon ja raittiusliikkeen ongelmalliseen suhteeseen.
Yhteiskunnallisesti ja aatteellisesti kuohuvan 1880-luvun jälkeen uskontoa ja kirkkoa koskevien kirjoitusten määrä laski kaikissa lehdissä, mikä näkyi Karjalattaressakin 1890-luvun alussa. Maailmankatsomuksellisen taistelun kiivain vaihe alkoi väistyä 1890-luvun alusta lähtien, kun suomalaisia kulttuuripiirejä yhdisti venäläistämisuhka. Kirkko nähtiin yhtenä kansallisen yhtenäisyyden tukipilareista.
Sanomalehti oli yhteiskunnallis-uskonnollisen murroksen ilmentäjä ja toteuttaja
Karjalatar heijasteli osaltaan perinteisen kirkollisen tapakulttuurin hiljaista murenemista ja osallistui siihen tiedonvälittäjänä ja julkisena foorumina. Sanomalehdet merkitsivät massatiedottamisen ja yhä laajempia kansalaispiirejä tavoittaneen julkisuuden syntymistä. Kirkko menetti vähitellen sen hallinta-aseman, mikä sillä oli tiedotuksen ja julkisuuden alueella.
Papin saarnatuolista lukemat kirkolliset ja maalliset kuulutukset olivat pitkälti hoitaneet tiedonvälityksen, ja kirkonmäki oli toiminut paikkakunnan julkisuuden areenana. Näiden toimintojen merkitys ei hävinnyt hetkessä, mutta 1800-luvun lopulla sanomalehdet alkoivat ottaa niiden tehtäviä. Uutta oli, että jokainen luku- ja kirjoitustaitoinen saattoi säätyyn katsomatta esittää kannanottojaan tasavertaisesti sanomalehden sivuilla.
Kirkollisen tavan murros merkitsi uusia uskonnollisuuden muotoja, joista sanomalehti välitti tehokkaasti tietoa. Karjalattaressa olivat esillä uudet kirkolliset työmuodot, uskonnolliset yhdistykset ja liikkeet. Näitä olivat pyhäkoulu- ja lähetysharrastustoiminta, kirkkomusiikin parantaminen, NMKY-liike, erilaiset varainkeruutilaisuudet ja maakuntaan 1870-luvulla saapunut lestadiolaisuus. Epäviralliset uskonnolliset tilaisuudet ja hengelliset kansanjuhlat kiinnostivat suuria ihmisjoukkoja, kun taas toisaalta perinteiset osallistumismuodot menettivät suosiotaan. Karjalattaresta saatiin lukea silloin tällöin valituksia siitä, miten jotkut kirkot olivat olleet talvisunnuntaisin tyhjillään ja kirkonkokoukset kärsivät osanottajapulasta varsinkin Joensuussa. Seurakunta-aktiivien ja välinpitämättömien välinen ero suureni.
Perinteiset herätysliikkeet olivat jo vuosikymmeniä aikaisemmin aktivoineet ihmisiä oma-aloitteeseen toimintaan. 1800-luvun lopun uudet kansanliikkeet ja yhdistykset sekä sanomalehdistön nousu vaikuttivat uuden, osallistumiseen perustuvan kansalaisuuden ja kansalaisyhteiskunnan syntymiseen. Pohjois-Karjalassa uskonnollinen yhdistystoiminta otti vasta ensiaskeliaan 1800-luvun lopulla ja johdossa olivat papisto ja muut säätyläiset. Suunta oli kuitenkin selvästi kohti aktiivisempaa kansalaistoimintaa myös uskonnollisuuden alalla.
Kirjoittaja Reetta Laitinen on TM, jonka kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Kirkko ja uskonto Karjalattaressa vuosina 1874-1893” hyväksyttiin Joensuun teologisessa tiedekunnassa lokakuussa 2006.
Tutkielma on luettavissa kokonaisuudessaan Joensuun yliopiston verkkopalvelussa.
Kirjallisuus
Huhta, Ilkka: ”Täällä on oikea Suomenkansa”. Körttiläisyyden julkisuuskuva 1880-1918. Saarijärvi, 2001.
Juva, Mikko: Valtiokirkosta kansankirkoksi. Suomen kirkon vastaus kahdeksankymmentäluvun haasteeseen. Porvoo, 1960.
Juvonen, Jaana: Sanomalehtien pontimena suomalaisuusliike ja maaseutuhenki. Teoksessa Maakunnan synty. Pohjois-Karjalan historia 1809-1939. Toim. Kimmo Katajala & Jaana Juvonen. Hämeenlinna, 2006.
Kinnunen, Erkki: Yhtenäinen kirkollisuus hajoaa. Teoksessa Maakunnan synty. Pohjois-Karjalan historia 1809-1939. Toim. Kimmo Katajala & Jaana Juvonen. Hämeenlinna, 2006.
Laasonen, Pentti: Vanhan kirkollisuuden hajoaminen Pohjois-Karjalassa. Joensuu, 1971.
Landgren, Lars: Kieli ja aate – politisoituva sanomalehdistö 1863-1889. Teoksessa Suomen lehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio, 1988.
Leino-Kaukiainen, Pirkko: Kasvava sanomalehdistö sensuurin kahleissa 1890-1905. Teoksessa Suomen lehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kuopio, 1988.
Rimpiläinen, Olavi: Joensuun seudun uskonnollinen elämä 1848-1953. Joensuun kaupungin historia V. Joensuu, 1975.
Sivonen, Seppo: Valistuspyrkimyksistä yhdistystoimintaan. Teoksessa Maakunnan synty. Pohjois-Karjalan historia 1809-1939. Toim. Kimmo Katajala & Jaana Juvonen. Hämeenlinna, 2006.
Turunen, Miika: Kuopion sanomalehtien kirjoittelu kirkosta, uskonnosta ja papistosta 1884-1891.
Kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. JoYK, 2006.
Vento, Seppo: Maan ja maakunnan hyväksi. Karjalatar – Karjalainen 1874-1974. Joensuu, 1974.