| Marketta Liljeström |

Väitöskirjatutkimus: ”Minä katkaisen käsivartesi” – Raamatun kääntämisen haasteista

marketta_liljestrm_ing

Kun uusin suomalainen raamatunkäännös julkaistiin vuonna 1992, Raamattu oli hetken bestseller. Vaikka vastaanotto oli suosiollinen, käännöstä myös kritisoitiin liiallisesta dynaamisuudesta ja liberaaleista tulkinnoista. Ja vaikka nykyisen raamatunsuomennoksemme julkaisusta on kulunut 15 vuotta, kirvoittavat sen käännösratkaisut ja -periaatteet edelleen keskustelua.Raamattua on käännetty eri kielille alkaen 200-100-luvulla eKr. tehdystä Vanhan testamentin ensimmäisestä kreikannoksesta, jota kutsutaan Septuagintaksi. Kysymykset kirjaimellisuudesta ja tulkinnallisuudesta eivät ole siis vain meidän aikamme polttavia kysymyksiä. Raamatun kääntämiseen liittyvien ongelmien parissa on painittu jo yli kahden tuhannen vuoden ajan.

Se, että raamatunkäännös saa osakseen kritiikkiä, ei ole uutta raamatunkäännösten historiassa maailmalla sen enempää kuin meillä Suomessakaan. Septuaginta on hepreansa unohtaneiden hellenisoituneiden juutalaisten tarpeisiin tehty Vanhan testamentin käännös. Sen rinnalle tehtiin ajan myötä kokonaan uusia käännöksiä, tai sen tekstiä muokattiin paremmin myöhempää heprealaista tekstimuotoa vastaavaksi. Suomessa myös nykyisen käännöksen edeltäjät ovat nostattaneet vastalauseita. Esimerkiksi vuoden 1938 kirkkoraamattu otettiin käyttöön niin tiukkojen keskustelujen saattelemana, että kirkon toiseksi vaihtoehtoiseksi käännökseksi jätettiin vielä vuoden 1776 kirkkoraamattu.

Dynaaminen käännös tuo tekstin lukijan ulottuville mahdollisimman ymmärrettävässä muodossa. Kirjaimellinen käännös puolestaan vie lukijan alkutekstin äärelle, mutta sen ymmärtäminen vaatii paljon taustatietoja kielestä ja kulttuurista. Ja toisaalta – käännöksistä kirjaimellisinkaan ei voi syntyä täysin ilman tulkintaa.

Pyhästä alkutekstistä pyhäksi käännökseksi

Kääntäminen on aina haastava tehtävä, sen vaikeampi, mitä kauempana lähde- ja kohdekieli ovat toisistaan. Raamatun osalta haasteellisuutta lisää vielä se, ettei sen alkukieliä, Vanhan testamentin hepreaa ja Uuden testamentin kreikkaa puhu sellaisenaan enää kukaan. Osa Vanhan testamentin sanoista tunnetaan vain Vanhasta testamentista. Näiden sanojen merkitys on pääteltävä esimerkiksi muiden seemiläisten kielten tai käyttöyhteytensä perusteella. Toisaalta myös ajallinen etäisyys ja kulttuuriset erot haastavat lukijan ja kääntäjän ymmärryksen.

Yksi suurimmista Raamatun kääntämisen haasteista liittyy kuitenkin sen asemaan kristinuskon pyhänä kirjana. Useille lukijoille se ei ole ainoastaan kulttuurihistoriallisesti mielenkiintoinen teos, vaan Jumalan Sanaa ja sellaisena uskon ja maailmankatsomuksen perusta. Pyhiä eivät ole ainoastaan Raamatun alkukieliset versiot, vaan pyhyys liitetään usein myös käännöksiin.

Käännöksen pyhyyteen liittyy myös kysymys ”raamatullisesta kielestä”. Mitä tiukemmin lukija perustaa raamatuntulkintansa yksityiskohtien varaan, sen tiukemmin vanhoista ja tutuista sanamuodoista halutaan pitää kiinni. Tällöin uudempien käännösten poikkeamat usein vanhahtavasta ”raamatullisesta” kielenkäytöstä koetaan vieraiksi. Suomenkieleen on toki juurtunut esimerkiksi monia heprealaisia sanontoja. Kaikki niistä eivät ole suoraan käännettävissä ainakaan niin, että sanontojen merkitys välittyisi oikealla tavalla lukijalle. Huomionarvoinen asia on myös se, että Vanhan testamentin kielenkäyttö tuskin oli erityisen ”raamatullista” muinaisille heprean puhujille. Miksei siis Raamatun sanomaa voisi välittää myös nykyajan suomalaisille lukijoille ajanmukaisella kielellä?

Mitkä kirjat, mitkä sanat kuuluvat Vanhaan testamenttiin?

Heprealainen raamattu, kristittyjen Vanha testamentti, kirjoitettiin alun perin hepreaksi ja arameaksi. Teksti kehittyi ja muokkautui vuosisatojen kuluessa. Heprean kirjoitus perustuu konsonantteihin ja Heprealaisen raamatun konsonanttiteksti vakiinnutettiin 100-luvulla jKr.

Lukeminen pelkkien konsonanttien varassa vaatii hyvää muistia ja kielitaitoa. Ajan kuluessa kasvoi huoli ääntämisen muuttumisesta ja väärinkäsityksistä: liittämällä samoihin konsonantteihin eri vokaalit voitiin päätyä jopa eri sanoihin. 500-luvulta alkaen ryhdyttiinkin konsonanttitekstin ylä- ja alapuolelle lisäämään erityisiä vokaalimerkkejä lukemisen tueksi.

Ennen kuin Heprealaisen raamatun kirjakokoelma ja tekstimuoto vakiintui, laadittiin 250-100 eKr. kreikkaa puhuvien juutalaisten tarpeisiin käännös, Septuaginta. Siitä tuli myöhemmin kristittyjen Raamattu.

Heprealaisen raamatun ja Septuagintan kehityksen tuloksena muodostui kaksi erilaista kirjakokoelmaa. Kirjoja, joita ei otettu mukaan Heprealaisen raamatun lopulliseen kirjakokoelmaan, mutta jotka ovat suurimmassa osassa Septuagintan käsikirjoituksissa kutsutaan apokryfeiksi tai deuterokanonisiksi kirjoiksi. Näitä ovat muun muassa Ben Sira, Viisaudenkirja ja 1. ja 2. Makkabealaiskirja. Deuterokanoniset kirjat kuuluvat edelleen esimerkiksi ortodoksien Raamattuun, joka perustuu Septuagintaan. Apokryfit katosivat suomenkielisestä Raamatusta vuonna 1838 Englannin ja Ulkomaan Pipliaseuran vaatimuksesta.

Kaikki erot eivät ole kokonaisten kirjojen laajuisia. Septuagintan kääntämisen jälkeen jatkui niin heprealaisen kuin kreikkalaisenkin tekstin kehittyminen omilla tahoillaan. Näiden tekstimuotojen erot havaittiin jo varsin varhaisessa vaiheessa. Jo ajanlaskun vaihteen tienoilta tekstejä muokattiin niin juutalaisten kuin kristittyjenkin keskuudessa. Nämä muutokset eivät kuitenkaan olleet perinpohjaisia, vaan käsikirjoituksiin tehtiin korjauksia sattumanvaraisesti.

Tutkimusta tehdään jatkuvasti alkuperäisten tekstimuotojen selvittämiseksi ja tutkimustuloksia hyödynnetään moderneja käännöksiä tehtäessä.

Millainen on hyvä käännös?

Aikojen kuluessa on esiintynyt erilaisia näkemyksiä siitä, millainen käännös on hyvä käännös. Kirkkoisä Hieronymus (n. 346-420)kertoi kirjeessään Pammakhiukselle suosivansa merkitysten kääntämistä. Poikkeuksen sääntöön tekevät kuitenkin ”pyhät kirjoitukset, joiden sanajärjestyskin on mysteeri”. Hieronymus ei ole ollut ainoa näin ajatteleva raamatunkäännösten historiassa.

Kirkkoisä Origenes (185-254) keräsi Heksaplaksi kutsutussa teoksessaan kuudelle palstalle Vanhan testamentin eri versioita. Näitä olivat heprealaisen teksti sekä heprealaisin että kreikkalaisin kirjaimin kirjoitettuna, Septuagintan kreikkalainen teksti, johon hän merkitsi heprealaisen ja kreikkalaisen tekstin erot. Heksaplassa oli lisäksi kolme muuta Vanhan testamentin kreikannosta, nimittäin Aquilan, Symmakhoksen ja Theodotionin versiot.

Aquila, Symmakhos ja Theodotion noudattivat kaikki hyvin erilaisia käännösperiaatteita. Aquila oli suorastaan tuskallisen kirjaimellinen, jopa siinä määrin, että käännöksen ymmärrettävyys kärsi. Symmakhos suosi tyylipuhtaampaa kreikkaa ja käänsi pikemminkin ajatuksia kuin yksittäisiä sanoja. Theodotion puolestaan muokkasi ja ”korjasi” Septuagintaa uuden käännöksen luomisen sijaan.

Toisaalta laajojen käännösten sisälläkin on havaittavissa käännöstavan muutoksia. Syitä tähän on useita. Esimerkiksi Septuagintan ensimmäisten kirjojen kääntäjillä ei ollut esikuvia, vaan he joutuivat, tai saivat, tarttua tehtävään luovalla otteella. Mitä enemmän valmista käännöstä oli käytettävissä, sen useammin jo käännettyihin kirjoihin tukeuduttiin uusia käännöksiä tehtäessä. On myös huomattava, ettei Septuaginta sen paremmin kuin syyrialainen Peshittakaan ole yhden kääntäjän työtä.   

Käännöstapaan voi vaikuttaa myös teologia. Esimerkiksi kun syyrialaiset ortodoksiset kirkot ajautuivat 500-luvulla oppikiistoihin, heräsi kiinnostus kreikkalaista perinnettä kohtaan. Perinteinen Peshittaksi kutsuttu, viimeistään 200-luvulla hepreasta tehty syyrialainen raamatunkäännös ei vastannut uuden tilanteen luomiin haasteisiin.

Vuosina 616-617 Tellan piispa Paavali laati Syroheksaplaksi nimetyn käännöksen yllämainitun Heksaplan Septuaginta-palstasta. Pohjatekstin vaihtumisen lisäksi vaihtui myös käännöstekniikka. Peshitta oli sujuvaa ja luontevaa syyriaa ja johon oli tehty jopa pieniä selittäviä lisiä. Syroheksaplassa sen sijaan pyrittiin pitäytymään käännösvastineissa johdonmukaisesti ja jopa säilyttämään kreikankielen rakenteet ja sanajärjestys. Tellan piispa laati siis mahdollisimman ”kreikkalaisen” käännöksen kreikkaa taitamattomille. Idea oli siis sama kuin ”tuskallisen sanatarkalla” Aquilalla.

On kuitenkin kysyttävä, milloin sana sanalta kääntäminen todella auttaa lukijaa ymmärtämään paremmin tekstin merkityksiä, milloin se puolestaan hämärtää niitä?

”Minä katkaisen käsivartesi”

Otsikon lause on lainaus Eelin sukua koskevasta ennustuksesta (1. Sam. 2:31). Jae kuuluu kokonaisuudessaan vuoden 1938 suomennoksen mukaan seuraavasti: ”Katso, päivät tulevat, jolloin minä katkaisen sinun käsivartesi ja sinun isäsi suvun käsivarren, niin ettei kukaan sinun suvussasi elä vanhaksi.” Käännös noudattaa tarkasti hepreaa, mutta käsivarren katkominen saattaa herättää lukijassa kovinkin väkivaltaisia mielikuvia.

Heprean sanassa ”käsivarsi” on samat konsonantit kuin sanassa ”siemen”. Septuagintassa sana onkin tulkittu ”siemenenä” ja ennustus on käännetty sen mukaisesti ”minä tuhoan siemenesi” eli jälkeläisesi. Myös syyrialaisen Peshittan käsikirjoituksissa esiintyy sekä ”siemen”, että vaihtoehtoisesti ”käsivarsi”. Syyriassa sanan ”siemen” kirjoitusasu poikkeaa sanan ”käsivarsi” kirjoitusasusta ainoastaan molempien sanojen ensimmäisen kirjaimen osalta. Kirjaimet vieläpä muistuttavat toisiaan, joten muutos on luultavasti tapahtunut käsikirjoituksia kopioitaessa.

Mutta mitä käsivarren katkaisemisella tarkoitetaan? Raamattua hyvin tunteva lukija on saattanut huomata, että käsivartta käytetään usein voiman vertauskuvana. Nykyisen kirkkoraamattumme mukaan ennustus kuuluukin: ”Tulee aika, jolloin minä murran sinun sukusi voiman, niin ettei kukaan sinun suvustasi elä vanhaksi”. Jäikö joku kaipaamaan käsivartta?

Kirjoittaja TM Marketta Liljeström valmistelee väitöskirjaa 1. Samuelin kirjan syyrialaisista käännöksistä kansallisessa teologian tutkijakoulussa. Tutkimus liittyy Septuagintan tekstihistoriaan. Väitöskirjan työnimi on The Syrohexapla of 1 Samuel – its Character as a Hexaplaric Witness and Relation to the other Syriac Versions.


Kirjallisuutta

Anneli Aejmelaeus (1993). On the Trail of Septuagint Translators. Kampen: Kok Pharaos. (Uusi laajennettu laitos 2007).

James Barr (1961). The Semantics of Biblical Language. Oxford: Oxford University Press.

Sebastian Brock (1984). Syriac Perspectives on Late Antiquity. London: Variorum Press.

Jussi Nuorteva toim. (1992). Biblia 350. Suomalainen Raamattu ja suomalainen kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 556. Helsinki: SKS.

Jorma Salminen – Aarne Toivanen toim. (1986). Kohti uutta kirkkoraamattua. Suomen eksegeettisen seuran julkaisuja 43. Helsinki: SES.