Pro gradu: ”Minä waivainen syndinen Inhiminen” – Synti ja rippi 1500-1600-lukujen katekismuksissa
Katekismukset kertovat aikansa rippikäytännöistä ja siitä, mitä kristinopista oli osattava. Suomessa 1500- ja 1600-luvuilla käytettyjen katekismusten opetus pitäytyy vahvasti luterilaisen tunnustuksen esittämisessä: ajan katoliset tai kalvinilaiset virtaukset eivät katekismusten sivuilta näy. Eri maantieteellisiä alueita varten laadituissa katekismuksissa on havaittavissa eroja opeteltavien asioiden määrässä ja vaatimustasossa. Valtakunnan reuna-alueilla kansaa pyrittiin kristillistämään keskittymällä syntiteeman osalta käskyjen rikkomista eli tekosyntejä koskevaan opetukseen. Ruotsin valtakunnan vaikutuspiiriin kiinteästi kuuluneilla seuduilla kiinnitettiin huomiota myös perisyntiin eli ihmisen syyllisyyteen ja luontaiseen taipumukseen synnin tekemiseen.
Katekismus – kirkon opetuksen tiivistelmä
”Tämä on Tie / käykät sitä myödhen / ia älkät wältäkö eikä Oikiallen / eli Wasemallen”. Tällä Jesajan kirjan jakeella Turun piispa Ericus Erici Sorolainen ja Tornion kirkkoherra Canutus Martini Carelius aloittavat katekismuksensa. Se on kirjan ensimmäinen opetus ja samalla viittaus katekismuksen luonteeseen kirkon opetuksen tiivistelmänä. Katekismuksen avulla pappien oli tarkoitus opettaa seurakuntalaisilleen, mitä kristillinen elämä oli. Jokaisen oli painettava katekismuksen pääkappaleet mieleensä ja mikäli mahdollista, myös ymmärrettävä niiden merkitys. Keskeisimpiä katekismuksen avulla opetettavia asioita oli oikean ja väärän erottaminen toisistaan. Kaikkien tuli tietää, mitä synti on.
Lutherin Vähä katekismus suomalaisten katekismusten esikuvana
Suomalaisen katekismusperinteen ensimmäinen edustaja on Turun piispa Michael Agricolan Abckiria . Sen ensimmäinen painos on ilmestynyt todennäköisesti vuonna 1543. Abckiria on niin sanottu aapiskatekismus, joka sisältää keskeisimmät asiat sekä aapisesta että katekismuksesta. Katekismusaineisto koostuu pelkistä pääkappaleiden tekstisanoista. Myöhemmin ilmestyneet katekismukset pohjautuvat Lutherin Vähään katekismukseen (1529). Näin ollen niissä on myös pääkappaleiden lyhyet selitykset.
Ensimmäinen tällainen katekismus on Turun koulun rehtorin Jacobus Petri Finnon laatima Catechismus. Kirja on ilmestynyt alun perin vuonna 1583, mutta sen toinen, kokonaan säilynyt painos on vuodelta 1615. Tornion kirkkoherra Canutus Martini Carelius teki oman seutunsa kasvatustyön tukemiseksi katekismuksen (Somen Kielinen D. Martinus Lutherin Pienembi Catechismus) vuonna 1628. Seuraava länsisuomalainen katekismus on Turun piispa Ericus Erici Sorolaisen Wähä Catechismus vuodelta 1629. Tämä katekismus oli kristinopin opetuksen pohjana kymmeniä vuosia, kunnes piispa Johannes Gezelius vanhemman katekismus Yxi paras Lasten tawara (1666) syrjäytti sen. Näiden teosten välissä, vuonna 1644 ilmestyi Viipurin hiippakunnan itäisiä osia varten laadittu Katechismus. Tämä Selovin katekismuksen nimellä tunnettu kirja oli tarkoitettu pappien opetusvälineeksi Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Ruotsiin liitettyjen Käkisalmen läänin ja Inkerin ortodoksiväestön luterilaistamiseksi.
Katekismukset ilmensivät rippikäytänteitä
Tutkimukselleni antoi kehykset kaksi taustalla vaikuttanutta linjaa: rippikäytäntö ja 1500-1600 -lukujen vaihdetta leimannut tunnustuskuntien välinen jännitys. Katekismukset laadittiin kristinuskon perusasioiden opettamiseksi lapsille, nuorille ja aikuisille. Papit kuulustelivat noita perusasioita ehtoolliselle pyrkiviltä, sillä alttarin sakramenttia ei saanut nauttia niitä osaamatta. Katekismuksen kuulustelu liittyi joko suoraan tai välillisesti rippiin, joka edelsi jumalanpalvelusta ja ehtoollista. Katekismukset kertovat siten jotain aikansa rippikäytännöstä. Osattaviksi edellytettyjen asioiden määrä kertoo seurakuntalaisille asetetusta vaatimustasosta. Syntiä käsittelevät kohdat puolestaan osoittavat, mitä synnistä tuli tietää. Rippiin ja ehtoolliselle pääsemiseen tähtäävän opetuksen vuoksi syntiä täytyi pitää esillä katekismuksissa.
Se, millaista rippikäytäntöä katekismukset edustavat, vaihtelee yllättävän vähän katekismuksesta toiseen. Gezeliuksen katekismuksen suomenkielistä painosta lukuun ottamatta kaikissa on kaava yksityistä ripittäytymistä varten. Sen sisällyttäminen näihin kirjoihin näyttää olleen kaikille katekismusten laatijoille tärkeää, vaikka vallalla ollut rippikäytäntö ei sitä enää olisi suosinutkaan. Uskollisuus Lutherin Vähän katekismuksen tekstille näkyy selvästi tässä asiassa. Gezeliuksen ja Selovin katekismuksissa on otettu huomioon jumalanpalveluksessa lausuttavat synnintunnustukset. Niitä ei ole aikaisemmin ilmestyneissä katekismuksissa, vaikka ne olivat olleet käytössä jo pitkään. Näin katekismusten rippiosiot ajanmukaistuivat 1600-luvun puolivälin tienoilla. Katekismuksia voitiin käyttää monenlaisissa ripitystilanteissa, mikä tekee erilaisten rippikaavojen julkaisemisen mahdolliseksi.
Katekismusten edustama rippikäytäntö näkyy myös niiden yleisessä vaatimustasossa. Ainoastaan Carelius ottaa eräässä synnintunnustuksessa huomioon rippitoimitukseen kuuluvan katekismuskuulustelun. Katekismuksista ei muissa kohdin käy ilmi ripittäytyjille asetettuja vaatimuksia. Lähteiden pohjalta on siten vaikea vastata siihen, mitä katekismuksen sisällöstä oli vähintään osattava. Etenkin Sorolaisen katekismuksen selitykset ovat vaativia. Niitä on varmasti käytetty katekismusopetuksen pohjana. Tavallisen seurakuntalaisen on tuskin tarvinnut osata niitä ulkoa.
Katekismukset pitäytyvät luterilaisessa tunnustuksessa
Toinen tutkimukseni kehys on tunnustuskuntien välinen jännitys, jota tutkin oppiin liittyvien kysymysten kohdalla. Ruotsissa elettiin 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuolella tilanteessa, jossa kolme eri tunnustuskuntaa kohtasi toisensa. Katolisen kirkon vaikutus näkyi ehkä selvimmin jumalanpalveluskaavassa. Juhana III pyrki palauttamaan katolisen kirkon jumalanpalveluksen vuonna 1576 ilmestyneen Punaisen kirjan avulla. Katolisuuden ohella Ruotsiin rantautui 1500-luvun puolivälistä lähtien myös kalvinilaisia vaikutteita sinne muuttaneiden kalvinilaisten ja vuosisadan lopulla valtaan nousseen Kaarle IX:n myötä. Tämä näkökulma mielessäni luin katekismusten syntiin ja pyhitykseen liittyvää opetusta. Sisälsivätkö katekismukset vaikutteita katolisuudesta tai jyrkkää linjanvetoa siihen, kun oli kyse peri- ja tekosynnistä? Samat kysymykset kohdistuivat kalvinilaisuuteen pyhityskysymyksissä.
Katekismusten opetuksessa synnistä ja pyhityksestä ei ollut havaittavissa luterilaisen opin vastaisia vaikutteita tai jyrkkää vastakkainasettelua katolisuuteen ja kalvinilaisuuteen nähden. Ainoastaan Gezelius on kahdessa kohdassa maininnut pyhimysten rukoilemisen ja niihin luottamisen. Katekismukset pysyvät selvästi luterilaisen tunnustuksen kannalla eivätkä ota kantaa siihen, mitä muissa tunnustuskunnissa opetetaan. Ne ovat näin ollen säilyttäneet selkeän linjan siinä ristiaallokossa, missä Ruotsissa tutkimusaikana elettiin. Suomessa ei ollut polttavaa tarvetta opilliseen linjanvetoon. Jotkut katoliselta ajalta periytyneet tavat tosin säilyivät sitkeästi ihmisten mielissä, mutta vain Gezelius näkee parissa kohdassa tarpeelliseksi tarttua niihin.
Koronkiskonta, ylensyöminen ja sakramenttien laiminlyöminen synteinä
Katekismusten opetus synnistä keskittyy erilaisten tekosyntien luettelemiseen. Näitä syntilistoja on käskyjen selityksissä sekä yksityismuotoisissa rippikaavoissa. Lutherin Vähä katekismus toimii vankkana perustana tässäkin asiassa, mutta pieniä eroja on silti havaittavissa katekismusten välillä. Sorolainen on laatinut katekismuksensa aiemmin ilmestyneen laajemman katekismuksen pohjalta. Se on tuonut väriä tekosyntimainintoihin. Koronkiskonta ja ylensyöminen ovat juuri tämän katekismuksen erikoisuuksia. Gezelius puolestaan mainitsee muun muassa sakramenttien laiminlyömisen olevan yksi monista synneistä. Katekismuksissa listatut tekosynnit kertovat ihmisten elämästä 1500- ja 1600-luvuilla, mutta sopisivat yhtä hyvin kuvaamaan myös nykypäivän tilannetta.
Syntiä koskevassa opetuksessa oli alueellisia eroja
Eräs mielenkiintoinen havainto katekismusten tutkimisessa liittyi siihen, miten näiden kirjojen käyttöalue on vaikuttanut niiden syntiä koskevaan sisältöön. Careliuksen ja Selovin katekismuksia yhdistää se, että ne on laadittu kristinuskon perusasioiden opettamiseksi valtakunnan itäisten ja pohjoisten alueiden asukkaille, joille luterilaisuus tai kristinusko yleensäkään ei ollut tuttua. Perisyntiopetuksen vähäisyys on myös niitä yhdistävä tekijä. Sen tähden niissä korostuvat enemmän tekosynnit. Dogmaattista selostusta tärkeämpää oli ilmeisesti saada juurrutettua kansaan kristilliset elämäntavat painottamalla sitä, kuinka heidän tuli käyttäytyä suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin.
Finno, Sorolainen ja Gezelius ovat paneutuneet vähän enemmän synnin perusteisiin, mikä on vahvasti kristillisiä alueita ajatellen varsin ymmärrettävää. Perisynti ei kokonaisuutta ajatellen ole näissäkään katekismuksissa korostuneessa asemassa, mutta ero edellisiin katekismuksiin verrattuna on kuitenkin selvä. Siihen, miksi Itä- ja Pohjois-Suomen asukkaita varten laadituissa katekismuksissa on vähän perisynnistä ja enemmän käytännön elämää koskevia ohjeita, saattoi vaikuttaa myös ihmisten alhaisempi oppineisuus länsisuomalaisiin verrattuna. Sorolaisen ja Gezeliuksen katekismuksista näkyy hyvin se, että he ovat voineet selvittää myös tekosyntejä paljon perusteellisemmin kuin muiden luterilaisten katekismusten laatijat, sillä osaamis- ja vaatimustaso olivat nousussa. Näin syntiopetus kertoo osaltaan siitä, mitä kristinuskosta voitiin missäkin päin Suomea opettaa.
Kirjoittaja Riina Antila on TM ja pastori, jonka kirkkohistorian alaan kuuluva pro gradu -tutkielma ”Syntiä koskeva opetus Suomessa 1500-1600 -luvuilla käytetyissä katekismuksissa” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa marraskuussa 2005.
Kirjallisuutta
Katekismuksia koskevat artikkelit ”Vanhimman suomalaisen kirjallisuuden käsikirjassa”. 1997.
Laasonen, Pentti. Luterilaisuus Rooman ja Geneven välissä. Luterilaisuuden identiteettitaistelu 1577-noin 1590. 1998.
Lempiäinen, Pentti. Rippikäytäntö Suomen kirkossa uskonpuhdistuksesta 1600-luvun loppuun. 1963.