Pro Gradu -tutkielma: Eutanasiakeskustelun retoriikkaa
Eutanasiakeskustelun kipupisteet näyttävät tämän tutkimuksen perusteella kulminoituvan kysymyksiin eutanasian laillistamisen potentiaalisten hyötyjen ja haittojen suhteesta, lääkärin ja potilaan rooleista päätöksentekijöinä, ja hoidon rajojen määrittelyn vaikeudesta.
Diskurssien pohjalta vastakkain ovat eutanasian laillistamisen tuoma kaltevan pinnan uhka, lääkärien joutuminen tai päätyminen ”pyöveleiksi” sekä elämän loppuvaiheen hoidon arvostuksen heikkeneminen. Toisaalla ovat itsemääräämisoikeuden toteutuminen, ”arvokkaan” kuoleman mahdollisuus toivottomassa tilanteessa ja kuolemanpelon väheneminen.
Lääkäri on asiantuntija hoitoa koskevissa kysymyksissä ja näin ollen vastuussa hoidosta. Potilaalta puuttuu lääketieteellistä ymmärrystä ratkaista hoitoonsa liittyviä kysymyksiä. Toisaalta hän on omien tuntemustensa ja syvimpien arvostustensa ainoa asiantuntija. Ja lopulta tulevat hoidon rajat: mikä on liikaa, mikä liian vähän? Kuka asiasta saa päättää? Millä perusteilla päätös tehdään? Mikä on arvokasta? Mikä on luonnollista, mikä luonnotonta, ja onko luonnollinen aina hyvää? Eutanasialla on pieni, mutta merkittävä rooli laajemmassa yhteiskunnallisessa arvokeskustelussa. Tämä vaikuttaa siihen, millaisessa maailmassa jatkossa elämme.
Keskeinen aineisto: lääkärien haastattelut
Retorinen analyysi antaa keinon purkaa näennäisen staattisia puheenvuoroja ja nähdä niissä piileviä jännitteitä ja ristiriitaisuuksia. Ydinaineistona työssäni ovat lääkärien haastattelut, täydentävänä aineistona otteet lehtikirjoituksista ja muusta kirjallisuudesta.
Kulttuuri yksilöllistyy, eutanasiakeskustelu lisääntyy
Eutanasiasta ja sen sallimisen ehdoista ja vaikutuksista on keskusteltu kauan. Esitetyt puheenvuorot ovat pysyneet suhteellisen ennallaan. Kysymys eutanasian sallimisesta on edelleen ajankohtainen. Sen merkitys on kehittyneen lääketieteen ja kulttuurin yksilöllistymisen myötä pikemminkin kasvamassa kuin vähenemässä. Ensisijaisesti se liittyy kysymykseen hoidosta, hoidon mahdollisuuksista ja toisaalta hoitamisen rajoista, sekä kysymyksestä, kuka viime kädessä saa noista rajoista päättää. Toisaalta se heijastaa arvojen muutosta yhteisöllisestä yksilölliseen, ylhäältä päin annetuista, ensisijaisesti yhteisön etua ajavista arvoista ja normeista yksilöllisiin arvoihin ja toimintatapoihin. Eutanasiakeskustelusta on tullut osa laajempaa länsimaissa käytävää arvokeskustelua.
Eutanasia suomeksi ”hyvä kuolema”
Eutanasia pohjautuu kreikan sanoihin eu, hyvä, ja thanatos, kuolema. Alun perin sillä on viitattu hyvään kuolemaan ylipäätään. Ajan mittaan se tarkentui koskemaan avustettua kuolemaa, kuolinapua tai armokuolemaa. Sana ’eutanasia’ on valitettavasti tunnettu huomattavasti myöhemmältä ajalta kuin antiikista. Natsien eutanasiaohjelman nimellä kulkenut vammaisten ja mielisairaiden tuhoamisprojekti pilasi eutanasian maineen vuosikymmeniksi.
Eutanasialla ja siihen rinnastettavilla käytännöillä on pitkä historia. Suhtautuminen avustettuun elinajan lyhentämiseen on ollut pitkälti verrannollinen itsemurhaan suhtautumiseen. Nykyisin itsemurha on länsimaissa yleensä sallittu. Itsemurhassa avustaminen taas on monissa maissa kielletty. Aktiivinen eutanasia on sallittu vain Hollannissa ja Belgiassa. Ensimmäinen lakiehdotus eutanasian laillistamiseksi esitettiin kuitenkin jo vuonna 1906 Ohiossa.
Hollannin esimerkki monen laillistamista kannattavan järjestön mallina
Hollannissa on ollut poikkeuksellisen vapaamielinen eutanasialainsäädäntö. Vuoteen 2000 saakka eutanasia oli virallisesti rikos, josta saattoi saada enimmillään 12 vuoden vankeustuomion. Kuitenkin jo vuodesta 1984 lähtien tiettyjen ehtojen täyttyessä lääkäri vapautettiin syytteestä. Nämä ehdot pätevät edelleen. Niiden mukaan potilaan eutanasiapyynnön on täytynyt olla vapaaehtoinen, vakaan harkinnan tulos ja toistuvasti esitetty. Lisäksi lääkärin on eutanasiaa harkitessaan konsultoitava kollegaa. Heidän on oltava yksimielisiä siitä, että potilaalla on pysyvä halu kuolla ja sietämättömiä kärsimyksiä, eikä hänen elämäänsä voida laadukkaasti pidentää. Useimmat eutanasian laillistamista ajavat järjestöt kannattavat Hollannin mallia joko sellaisenaan tai hieman muunneltuna.
Termit: tahdonalainen ja tahdoton eutanasia
Eutanasiakeskustelun termistössä olennainen on jako tahdonalaiseen ja tahdottomaan eutanasiaan, sekä keskustelu aktiivisen ja passiivisen eutanasian olemassaolosta. Tahdonalainen eutanasia tarkoittaa eutanasiaa potilaan itsensä pyynnöstä joko niin, että avustaja surmaa potilaan (eutanasia) tai että potilas surmaa itse itsensä avustajan toimittamilla välineillä (avustettu itsemurha). Tahdoton eutanasia tarkoittaa tilannetta, jossa potilaalla ei ole tahtoa (vaikeasti kehitysvammainen potilas, vastasyntynyt) tai sitä ei ole mahdollista saada selville (esimerkiksi dementoitumisen tai pysyvän tajuttomuuden takia), mutta on syytä olettaa, että kuolema olisi hänelle parempi kuin elämä.
Termit: Aktiivinen ja passiivinen eutanasia
Eutanasia voidaan lisäksi jakaa aktiiviseen ja passiiviseen eutanasiaan. Passiivinen eutanasia tarkoittaa kuoleman jouduttamista hoitotoimenpiteistä luopumalla. Tätä voi olla esimerkiksi lääkehoidon lopettaminen tai potilaan irrottaminen hengityskoneesta. Aktiivinen eutanasia tarkoittaa kuoleman tarkoituksellista tuottamista esimerkiksi suurella lääkeannoksella. Monien kirjoittajien mielestä passiivisesta eutanasiasta puhuminen on tarpeetonta, sillä passiivisen eutanasian toimenpiteiden katsotaan sisältyvän normaalin hoidon piiriin.
Itsemääräämisoikeuden ongelma
Aineistossani tulevat esille eutanasiakeskustelun monet puolet. Olen purkanut keskustelua nimeämällä haastatteluissa esiintyviä, toistuvia kokonaisuuksia (diskurssit) ja analysoimalla niiden sisältöjä.
Esimerkiksi henkilökohtaiseen vakaumukseen pohjautuvassa kristillisessä diskurssissa elämän loppumisesta päättäminen nähdään Jumalan tehtävänä, johon ihmisen ei tule aktiivisesti puuttua. Hoitodiskurssissa painotetaan toimivaa hoitoa, erityisesti kivun ja depression hoitoa, ratkaisuna eutanasian ongelmaan. Hyvällä hoidolla eutanasia tehdään tarpeettomaksi. Mahdottomuusdiskurssi painottaa itsemääräämisoikeuden toteuttamisen ongelmia: koska itsemääräämisoikeuden täydellinen toteutuminen on mahdotonta, eutanasian parhaalta perustelulta putoaa pohja. Eutanasiaa puolustava, itsemääräämisoikeuden toteutumisen onnistumiseen luottava mahdollisuusdiskurssi taas painottaa potilaan asiantuntijuutta omassa asiassaan ja kykyä päättää kohtalostaan. Helpotusdiskurssissa eutanasia nähdään arvokkaana kuolemana, armahduksena tai vapautuksena hyödyttömästä kärsimyksestä toivottomassa tilanteessa.
Vastustajat: Uhkana kalteva pinta, eli mahdollisuus moraaliseen korruptoitumiseen
Ns. kaltevan pinnan eli slippery slopen uhka on hyvin monissa kirjoituksissa esiintyvä perustelu eutanasian vastustamiselle. Kaltevan pinnan uhan skenaariossa katsotaan eutanasian sallimisesta väistämättömästi seuraavan moraalinen korruptoituminen. Tällöin tahdonalaisesta eutanasiasta edetään tahdottomaan, jopa tahdonvastaiseen eutanasiaan.
Eutanasiakeskustelun uusin tulokas on Hollannin kokemuksiin nojaava esimerkkidiskurssi. Hollannista seuranta-aineistoa on jo kahden vuosikymmenen ajalta ja aineistosta tehtävät johtopäätökset ovat osin ristiriitaisia. Sen perusteella voidaan tulkinnasta riippuen joko rohkaista seuraamaan hyvää esimerkkiä tai varoittaa päätymästä samalle kaltevalle pinnalle.
Harva puheenvuoro nojaa vain yhteen diskurssiin
Harva puheenvuoro, oli se sitten puolustava tai vastustava, nojaa vain yhden diskurssin tarjoamiin ehtoihin ja perusteluihin. Joskus yhdistelyt voivat olla yllättäviä. Esimerkiksi lääkärin roolia parhaana päättäjänä korostava ammattilaisdiskurssi ja lääkäreiden moraalisella korruptoitumisella ja sen seurauksilla varoitteleva uhkadiskurssi voivat esiintyä samassa puheenvuorossa, vaikka nämä ovat toisiinsa nähden sisällöltään ristiriitaisia. Retoriikan näkökulmasta tämä ei ole outoa, sillä vahvasti asiaansa puolustavassa kannanotossa kaikkien diskurssien käyttöönotto on eräänlainen toiston muoto: asiaa on vastustettava (tai puolustettava) tästä, tästä, tästä ja vielä tästäkin syystä.
Vastustavat kannanotot nojaavat mahdottomuusdiskurssiin
Eutanasiaa vastustavat kannanotot nojaavat mahdottomuusdiskurssiin. Sen mukaan itsemääräämisoikeuden täysi toteutuminen ei ole mahdollinen, koska potilas ei yksin ole kykenevä päättämään tilanteestaan näin lopullisten ratkaisujen ollessa kyseessä. Eutanasiaa puolustavissa kannanotoissa potilas on kykenevä päättämään mahdollisesta eutanasian tarpeestaan, kunhan hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Molemmat näkemykset ovat esimerkein hyvin perusteltavissa. Tämä kuvaakin eutanasiakysymyksen monimutkaisuutta. On totta, että potilasta on suojeltava myös itseltään hänen harkintakykynsä ollessa masennuksen, kivun tai tunnekuohun heikentämä. Mutta totta on sekin, että vain potilas itse pystyy sanomaan kuinka suurta kärsimystä jokin vaiva juuri hänelle tuottaa. Mikä yhdelle on pikkujuttu, voi toiselle olla ylivoimainen kärsimys.
Keskustelussa napit vastakkain
Eutanasiaa voi vastustaa kiihkeästi tai hillitysti, samoin kuin kannattaakin. Suhtautuminen eutanasiaan on vähän kuin suhtautuminen alkoholipolitiikkaan. Mustavalkoisimmillaan joko nähdään alkoholi kaiken pahan alkuna, jonka saantia tulisi tiukasti rajoittaa. Tai ummistetaan silmät alkoholin haitoilta ja katsotaan kaikkien rajoitusten olevan haitallista holhoamista. Samoin eutanasia kärjistyy puheenvuoroissa helposti joko puolustuskyvyttömien kontrolloimattomaksi surmaamiseksi tai sitten ongelmattomaksi yksilön täysin omaksi valinnaksi.
Kirjoittaja Kia Kinnunen on fil.yo, jonka uskontotieteen alaan kuuluva pro gradu-tutkielma Kuolemaa suurempia kysymyksiä – eutanasiakeskustelun retoriikkaa hyväksyttiin Helsingin yliopistossa tammikuussa 2006.
Lähteet:
Sakaranaho, Tuula: The Complex Other. A Rhetorical Approach to Women, Islam, and Ideologies in Turkey. 1998.
Asking to Die: Inside the Dutch Debate about Euthanasia, eds. David C. Thomasma et al. Dordrecht: Kluwer Academic Publishers 1998.
Elämän pyhyys ja ihmisen halu kuolla: puheenvuoroja eutanasiasta, toim. Heikki Kotila. Helsinki: Kirjaneliö 1995.