Kirjaesittely: Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historia I-II: Kerjäläismunkeista kansakoulunopettajiin − Kirkon kasvatusmonopolista modernin kasvatuksen kysymyksiin
Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historia I-II: Huoneentaulun maailma. Kasvatus ja koulutus Suomessa keskiajalta 1860-luvulle. 407 s. SKS 2010 & Valistus ja koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus Suomessa 1860-luvulta 1960-luvulle. 530 s. SKS 2011.
Suomen Historiallisen Seuran hanke, Kasvatuksen ja koulutuksen historia I-II, on mainio tiedon lähde ja käsikirja kasvatuksen sekä koulutuksen menneisyyteen. Kirjat piirtävät kaaren keskiajalta alkaneen säädynmukaisen kasvatuksen ja opinkäynnin synnystä, kehityksestä sekä murenemisesta 1800–1900 -lukujen taitteeseen, mistä jatketaan aina modernin koulutuksellisen tasa-arvon kuvaamiseen 1960-luvun murrokseen saakka.
Teossarja on luettava, monipuolinen ja selkeästi jaoteltu. Se sopii niin harrastajan kuin asiantuntijoiden käyttöön. Käyttöarvoa sillä on kansallisen itseymmärryksenkin takia, koska koulutusta pidetään suuren suomalaisen menestystarinan yhtenä tärkeimpänä elementtinä.
Kirjat kokoavat aiempaa tutkimusta, oikovat monia vanhentuneita käsityksiä ja tarjoavat uusia tulkintoja sekä raikkaita näkökulmia. Koulutuksella ja kasvatuksella tarkoitetaan kaikkea sellaista toimintaa, jonka tavoitteena oli sosiaalistaa lapset, nuoret ja aikuiset osaksi kunkin ajan yhteisöä ja yhteiskuntaa. Teokset esittelevät koulutuksen infrastruktuurin, moninaiset muodot ja tavoitteet. Lisäksi niissä katsotaan koulutusta kiinnostavasti muun muassa lapsuuden, arjen ja sukupuolen kannalta. Kirjan sivuilta nousevatkin esiin yhtä lailla esimerkiksi kansankielellä saarnanneet kerjäläismunkit, oppikoulunopettajat kuin koulutietään kulkeneet lapset.
Taitekohdat
Kasvatuksen ja koulutuksen historian yleisiä taitekohtia kirjoissa määritellään muun muassa kirkon vaikutusvallan ja sen muutosten perusteella. Ensimmäinen taite teoksissa sijoitetaan 1600-luvulle, koska tuon ajan voimistuva keskusvalta ja puhdasoppisuuden kansanopetusta toteuttanut kirkko merkitsivät kirjoittajien mukaan koulutuksen kannalta suurempaa murrosta kuin 1500-luvun reformaatio.
Toki sukupuolen näkökulmasta reformaatiollakin oli silti suuri vaikutus. Naantalin luostarin sulkemisen jälkeen tytöille ei ollut Suomessa tarjolla institutionaalista koulutusta kuin vasta 1800-luvulla, sillä virallinen koulutusjärjestelmä kohdistui vain poikiin.
Toinen perustavaa laatua oleva murros sijoittui puolestaan 1860-luvulla, jolloin koulutuksen valvonta- ja toteutusvastuu siirtyi kirkolta kunnille ja kouluylihallitukselle. Tuolloin syntyi myös radikaali kansakoulujärjestelmä. Sen tarkoituksena oli taata kaikille kansalaisille tasa-arvoinen pohjakoulutus säädystä ja sukupuolesta riippumatta.
Papit uudistajina ja jarrumiehinä
Kirjat esittelevät monia vaikutusvaltaisia kirkonmiehiä. Yksi näistä oli Turun piispa Johannes Gezelius vanhempi, jota nimitetään Suomen kansanopetuksen isäksi. Hänen mukaansa opetuksessa tuli muun muassa ottaa huomioon oppilaiden käsityskyky ja oppimisedellytykset. Myönteiset kokemukset olivat hänen mukaansa tärkeitä, koska ne herättivät oppilaan motivaation.
Pedagogista silmää oli myös papiksi vihityllä yliopistoteologilla Jacob Tengströmillä (vuodesta 1803 Turun piispa, sittemmin arkkipiispa). Hän julkaisi opettavia kertomuksia ja eläinsatuja sisältäviä lasten lukukirjoja. Hänen mukaansa lasten oli paitsi ikävää, myös vaivalloista opetella lukemista katekismuksista. Kirjoissaan hän opetti muun muassa tottelevaisuutta vanhempia kohtaan ja hyväsydämisyyttä köyhiä sekä eläimiä silmällä pitäen.
Kirkonmiesten kasvatuksellista ja koulutuksellista asiantuntemusta osoitti lisäksi Uno Cygnaeus. Viipurissa papin tehtävissä saadun kokemuksen perusteella hän totesi, ettei kirkollinen opetus vastannut aikakauden haasteisiin, koska muun muassa lukutaito jäi mekaaniseksi toistamiseksi. Niinpä Cygnaeus perehtyi syvällisesti ajan pedagogisiin virtauksiin ja esitti oman suunnitelmansa pienten lasten kasvattamisesta lastentarhoissa ja kaikille suunnatun kansakoulun perustamisesta. Kansakouluopetuksen tuli perustua hänen näkemystensä pohjalta kristillisestä vakaumuksesta nousevaan siveellisyyteen, mutta oppiaineina tuli olla muutakin kuin uskonto.
Cygnaeuksen ehdotukset ja siihen perustunut kansakoulu-uudistus eivät saaneet kuitenkaan varauksetonta kannatusta pappiskollegoiden keskuudessa, ja Valtiopäiväpapisto hyväksyi uudistuksen vain niukalla enemmistöllä. Nuorison opettamista pidettiin kirkon tehtävänä. Erityisen voimakkaasti pienten lasten kasvatuksen siirtämistä pois vanhemmilta kritisoi Arkkipiispa Edvard Bergenheim. Se oli hänestä uhka perheelle ja yhteiskunnan moraalille.
Ebeneserin (Hanna Rothman ja Elisabeth Alander) hurskaat vaikuttajanaiset
Kristillisyyden merkitys opetus- ja kastatustyössä tulee näkyviin kirkkaimmin Valistus ja koulunpenkki -kirjassa lastentarhanopettajien historiassa. Uskonnollinen vakaumus muokkasi suomalaisten lastentarhaopetuksen uranuurtajanaisten toimintaa. Hanna Rothman perusti Helsinkiin lastentarhan köyhien perheiden lapsille, ja Elisabeth Alanderista tuli lastentarhan pitkäaikainen johtaja sekä Rothamin työtoveri.
Tarhassa vallitsi vahva kristillinen henki, ja sen tarkoituksena oli ”viedä lapset Kristuksen luo”. Työ oli samalla sekä pedagogisesti toteutettua kristillis-sosiaalista toimintaa että kristillistä sisälähetystyötä.
Mikä on uskonnon merkitys modernissa kasvatuksessa?
Uskonnon ja kirkon moninainen merkitys suomalaisen kasvatuksen historiassa nousee vahvasti esiin kirjasarjan ensimmäisessä osassa Huoneentaulun maailma. Kirkkohistorian näkemyksiä tuo mukaan myös Tuija ja Esko M. Laineen reformaation jälkeistä kansanopetusta koskeva laaja yhteisartikkeli.
Teossarjan toisessa osassa todetaan, kuinka uskonnosta tuli yksi oppiaine muiden joukossa ja kuinka kristillis-siveellinen henki läpäisi koko koululaitoksen arvojen ja asenteiden tasolla. Lisäksi mainitaan myös uskonnonopetuksen asemasta käydyt keskustelut ja opettajaihanteen kristilliset piirteet.
Kyseisistä artikkeleista huolimatta ei voi välttyä ajatukselta, että uskonnon merkitystä olisi ollut paitsi aiheellista, myös herkullista tarkastella teossarjassa syvemmin. Nyt kristillisen vakaumuksen vaikutuksen tarkastelu kasvatuksen ja koulutuksen saralla jää melko ohueksi. Tämän takia teossarja tahtomattaan vahvistaa vanhentuneena pidetyn sekularisoitumisteorian käsityksiä uskonnon muuttumisesta merkityksettömäksi. Onhan esimerkiksi viime vuosikymmenten nais- ja kirkkohistoriallinen tutkimus on avannut tässä yhteydessä näkökulmia, jotka olisivat ansainneet tulla näkyvimmin esiin: esimerkiksi Soili Timosen ja Hannu Sunin väitöskirjojen anti jää harmittavalla tavalla kutakuinkin käyttämättä, vaikka ne mainitaan kirjallisuusluettelossa.
Lisäksi mietityttämään jää, mitä esimerkiksi Cygnaeuksen määritelmät luokkahuoneista ”Herran pyhinä huoneina” ja opetuksesta ”jumalanpalveluksena” merkitsivät käytännön koulutyössä. Yhtä lailla olisi ollut kiintoisaa pohtia koulujen kristillisen arvopohjan muuttumattomuutta ja sen syitä. Papiston suhtautuminen koulutusuudistuksiin olisi voinut myös tulla monipuolisemmin näkyviin, samaten kuin kirkon roolin ja tarkoitusperien laajempi esittely. Edellä mainittujen ohella oma avoimeksi jäävä kysymyksensä tässä teossarjassa on, millä tavalla kristilliset tai maailmankatsomukselliset yhdistykset vaikuttivat kasvatus- ja koulutyöhön ja sen arvopohjaan.
Kirjoittaja Marjo-Riitta Antikainen, TT, dos. työskentelee kirkkohistorian yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.