| Mikko Ketola

Satavuotiaan Helsingin Juutalaisen Yhteiskoulun tärkeä tehtävä

Helsingin Juutalainen Yhteiskoulu täytti sata vuotta 2018. Koulu on harvinainen tapaus juutalaisuuden historiassa, sillä melkeinpä ainoana se edustaa suoraa jatkumoa itä- ja keskieurooppalaisesta hepreankielisestä ja sionistisesta koulujärjestelmästä, joka katosi lähes kokonaan holokaustin myötä.

Kyläkouluksi sitä voi kutsua, koska sillä on ollut keskeinen osa Suomen pienen juutalaisen yhteisön lasten juutalaisessa kasvatuksessa sekä juutalaisen uskonnon ja perinteiden vaalimisessa ja jatkamisessa. Se on ollut keskipiste monen juutalaisen perheen elämässä. Osaltaan koulun historia antaa tärkeän näkökulman suomenjuutalaisten integroitumiseen ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin.

Juutalaisten lasten kouluttaminen Suomessa sai alkunsa 1870-luvulta lähtien toimineista uskonnollisista alkeiskouluista, hedereistä. Ne olivat vuosisatojen ajan olleet Itä-Euroopan juutalaisten pikkukylien eli shtetlien juutalaisen koulutuksen selkäranka. Heder tarkoittaa huonetta, ja hederit toimivatkin opettajien kotien isoimmassa huoneessa. Pojille ja tytöille oli omat hederinsä. Helsingin juutalaiset lapset kävivät tässä vaiheessa oppimassa ”maallisia” aineita joko ruotsin- tai venäjänkielisissä kouluissa, ja hederissä käytiin koulupäivien jälkeen.

Helsingin juutalaisyhteisö perusti Helsingin juutalaisen koulun 1893. Siellä opetettiin kaikkia niitä aineita joita muissakin kouluissa, mutta erityinen paino oli uskonnonopetuksella. Koulun taloudellinen ylläpito osoittautui valtionavun puutteessa vaikeaksi, ja koulu oli suljettava 1900.

Seuraava kouluhanke oli Helsingin mooseksenuskoinen koulu, joka aloitti Malminkadulla vastavalmistuneen synagoga-kiinteistön ensimmäisessä kerroksessa 1906. Koulu oli siinä mielessä täysin heprealainen koulu, että kaikkien aineiden opetus tapahtui hepreaksi. Tämäkin hanke joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja joutui lopettamaan 1913.

Suomen itsenäistyminen antoi viimein edellytykset kestävälle koulutyölle, sillä juutalaiset saivat sen myötä kansalaisoikeudet. Suomen itsenäistyessä Suomen juutalaisyhteisössä oli noin 1 500 jäsentä. Seurakunta oli suuntaukseltaan virallisesti ortodoksinen, ja valtaosa yhteisöstä kannatti sionismin eri muotoja.

Kansalaisoikeuksien saaminen mahdollisti valtionavun vuodesta 1924 lähtien, jolloin myös uusi koulukiinteistö vihittiin. Samana vuonna valtioneuvosto myönsi koululle oikeuden myöntää keskikoulun päästötodistuksia. Valtionapua koulu nautti säännöllisesti vuoteen 1941, jolloin liian vähäisen oppilasmäärän vuoksi apu evättiin. Taukoa avun saamisessa kesti lukuvuoden 1949–1950 loppuun, minkä jälkeen apu palautettiin.

Koulun opetuskielinä olivat 1930-luvulle asti heprea ja ruotsi. Vuodesta 1933 alkaen ruotsia alettiin luokka kerrallaan vaihtaa suomeen. Se liittyi osaltaan lasten parempaan integroimiseen suomalaiseen yhteiskuntaan. Nykyheprean opettaminen taas nähtiin tärkeänä valmistautumisena juutalaisten oman valtion perustamiseen; sen takana oli siis sionistinen ideologia. Käytettyjen oppikirjojen sisältämien maanläheisten aiheiden tavoitteena oli valmentaa oppilaita elämään tulevassa Erets Israelissa ja kasvattaa heistä urheilullisia ja reippaita.

Ennen toista maailmansotaa koulun juutalaisaineiden (heprea, uskonto, juutalainen kulttuurihistoria) opettajat olivat valmistuneet Itä-Euroopan juutalaisista opettajaseminaareista. Toisen maailmansodan jälkeen tilanne – ja koulun luonne – muuttui. Daniel Weintraub on määritellyt asian kirjassa niin, että koulu muuttui Suomessa sijainneesta juutalaisesta koulusta suomalaiseksi juutalaiseksi kouluksi. Pedagoginen kehitys, toinen maailmansota ja holokaustin tuhot liittivät koulun selvemmin osaksi suomalaista koululaitosta. Suomen juutalaisten rintamapalvelus ja holokausti aiheuttivat sen, ettei heillä enää ollut paineita todistaa ihmisarvoaan ja suomalaisuuttaan.

Vanhat itäeurooppalaiset yhteydet vaihtuivat pohjoismaiseen ja israelilaiseen yhteistyöhön. Israelin itsenäistyminen 1948 merkitsi maailman juutalaisille sitä, että heillä saattoi halutessaan olla kaksi kotimaata – Suomen juutalaisilla Suomi ja Israel. Kansainvälisen tilanteen muuttuminen johti siihen, että uudet juutalaisaineiden opettajat värvättiin Israelista. Heidän kanssaan oli välillä ongelmia kieli- ja kulttuurisyistä, ja tyytymättömyys myös israelilaisten opettajien opetustaitoihin ja asenteeseen kasvoi ympäri Eurooppaa. 1970-luvun puolivälissä opettajia välittäneelle Jewish Agencylle esitettiin toive, etteivät opettajat näyttäisi liian ortodokseilta. Syynä oli pelko heidän itsensä puolesta. Liian silmiinpistävä ulkonäkö olisi kenties voinut aiheuttaa epätoivottuja reaktioita.

Kansainvälistyminen näkyi myös siten, että englannin kielen opiskelu alkoi saada yhä enemmän tilaa muiden oppiaineiden kustannuksella jo 1950-luvun alussa. Opettajat alkoivat 1960-luvulla osallistua aktiivisesti ulkomailla järjestettyihin juutalaista opetusta koskeviin seminaareihin. Myöhemmin kuvaan tulivat myös oppilaiden opintomatkat Israeliin ja muihin juutalaiskohteisiin. Omat komplikaationsa aiheutti 1990-luvulla alkanut maahanmuutto, mikä johti muun muassa kieltenopetuksen monipuolistamiseen. Kaikki yleiset koulumaailman muutokset ja kehitykset näkyivät luonnollisesti myös Helsingin Juutalaisessa Yhteiskoulussa. Oma erityishaasteensa koululla on ollut antisemitististen mielenilmausten ja uhkailun lisääntyminen, mikä on johtanut seurakuntakeskuksen ja koulun vartioinnin tehostamiseen.

Entä koulun tulevaisuus? Kirjan viimeisessä luvussa kirjoittajat yhdessä toteavat, että koulun olemassaolon ensisijainen oikeutus on tulevaisuudessakin sen tehtävä juutalaisuuden vaalijana ja säilyttäjänä. Tämän tehtävän merkitys tulee yhä kasvamaan, mutta sitä varten tarvitaan kouluviranomaisten ja lainsäätäjien myötämielistä suhtautumista.

Kirjan asiantuntevat luvut ovat kirjoittaneet Dan Kantor, Simo Muir, Riitta Nurmi, Laura Ekholm ja Daniel Weintraub. Teos on hienosti taitettu ja kuvitettu, ja siihen kuuluu erillinen matrikkeliliite. Sivuille on siroteltu koulun entisten oppilaiden muistoja ja anekdootteja paitsi koulusta ja sen opettajista myös juutalaisten lasten elämästä Helsingissä vuosikymmenten varrella. Niinpä Louis Levinsky, joka oli koulussa 1939–1939, muistelee seuraavasti: ”Henie Reichi, Egon Rosenthalin sisko – hänhän oli poikamainen – hän tappeli usein Saksalaisen koulun oppilaiden kanssa, kun ne huuteli ”jutsku!” Se oli yleinen tapa silloin.” Tunnetuin koulun historiaan liittyvä antisemitistinen tapaus on sen opettajana toimineen Israel-Jakob Schurin väitöskirjan hylkääminen Helsingin yliopistossa selvästi antisemitistisin perustein 1937.

Arvioitu teos: Kyläkoulu keskellä kaupunkia – Helsingin Juutalainen Yhteiskoulu 100 vuotta. Vast. toim. Dan Kantor. Helsinki: Helsingin Juutalainen Yhteiskoulu, 2018. 211 s.

Muuta kirjallisuutta:

Simo Muir ja Ilona Salomaa (toim.): Hyljättiin outouden vuoksi. Israel-Jakob Schur ja suomalainen tiedeyhteisö. Helsinki: Suomen Itämainen Seura 2009.

Taimi Torvinen: Kadimah. Suomen juutalaisten historia. Helsinki: Otava 1989.

Daniel Weintraub: ”Suomen juutalaisten vapauksia ja oikeuksia ei millään tavoin ole loukattu”. Juutalaisvastaisuuden Suomen juutalaisissa herättämät tunnot ja reaktiot 1930-luvulta jatkosodan päättymiseen. Suomen historian pro gradu -tutkielma Helsingin yliopistossa 1997.