| Pekka Lindqvist

Pieni kirja Elie Wieselin perinnöstä


Saamme parhaillaan todistaa antisemitismin uutta nousua Euroopassa ja laineet lyövät Suomeenkin saakka. Alkuvuosi 2020 on uudella tavalla nostanut aiheen otsikoihin. Holokaustin muistopäivän synagogavandalisointi Turussa ja huhtikuinen juutalaisen hautausmaan vandalisointi Haminassa herättävät uudelleen kysymään, eikö historian synkimmistä tapahtumista ole opittu mitään. Näinkö pian ihminen unohtaa? Kysymys on uudella tavalla akuutti aikana, jolloin viimeisetkin todistajat – niin eloonjääneet kuin tekijätkin – ovat poistumassa keskuudestamme.

Yksi näkyvimmistä todistajista oli Elie Wiesel, Auschwitz-Birkenausta eloonjäänyt, joka sittemmin kohosi aikamme merkittävimpien ajattelijoiden joukkoon ja näkyväksi humaanien arvojen puolustajaksi. Hänen kuolemastaan on pian neljä vuotta. Esittelyssä on uusi, pienehkö, mutta huomionarvoinen kirja Wieselistä. Elie Wiesel: Teacher, Mentor and Friend avaa uudella tavalla ystävien ja pitkäaikaisten yhteistyökumppanien intiimejäkin ikkunoita Wieselin persoonaan ja elämäntyöhön.

Wiesel (1928-2016) oli kirjailija, opettaja yliopistoissa, puhuja kansainvälisillä foorumeilla ja ihmisoikeustoimija, joka kuljetti Auschwitzin muistoa mukanaan läpi elämänsä. Häntä on luonnehdittu ”ihmiskunnan sanansaattajaksi” (Nobelin rauhanpalkinnon valintaraati) ja ”maailman omaksitunnoksi” (Barack Obama). Nobel-palkinto myönnettiin “väsymättömästä ihmisoikeuksien puolustamisesta maailmanlaajuisesti”. Palkinnon perusteluissa todetaan, että Wiesel “on näyttäytynyt eräänä merkittävimpänä henkisenä tiennäyttäjänä aikana, jolloin väkivalta, sorto ja rasismi yhdessä pyrkivät leimaamaan koko maailman kuvaa”.

Kun Wiesel promovoitiin teologian kunniatohtoriksi Åbo Akademissa toukokuussa 1990, tapahtui tämä kiitokseksi ”hänen merkittävistä saavutuksistaan rauhan ja ihmisoikeuksien puolestapuhujana sekä ansioistaan juutalaisten ja kristittyjen vuoropuhelussa”. Saatuaan tiedon Wieselin kuolemasta kesällä 2016 Yhdysvaltain senaatti julkaisi julkilausuman, jossa se ylisti Wieseliä tämän ”elämänpituisesta omistautumisesta ihmisarvon, vapauden ja kunnioituksen edistämiselle kautta maailman”. Vuonna 2020 on Wieselin työn ja sanoman muistaminen entistä merkittävämpää.

Alku Elie Wieselin tielle kansainvälisesti tunnetuksi holokaustin todistajaksi oli romaani Yö (La Nuit 1958; suom. 1991). Sen mieliinpainuvimman kohdan sanat ovat lukemattomia kertoja siteeratut: ”Koskaan en unohda tuota yötä, ensimmäistä yötä leirillä, joka teki elämästäni pitkän yön, seitsemän kertaa lukitun. Koskaan en unohda sitä savua. Koskaan en unohda lasten pieniä kasvoja, lasten joiden ruumiiden näin muuttuvan savukiehkuroiksi mykän sinen alla. Koskaan en unohda liekkejä, jotka polttivat ainiaaksi uskoni (…) Koskaan en sitä unohda, en vaikka minut olisi tuomittu elämään yhtä kauan kuin Jumala itse.” (s. 51-52).

Tulevaisuuden vastakohta ei ole menneisyys, vaan menneisyyden katoaminen – toisen menettäminen olisi toisen uhraamista. Kuoleman muistaminen nousee kilveksi kuolemaa vastaan.

Elie Wiesel

Myöhemmässä aktivismissaan Wiesel ei koskaan väsynyt pitämästä esillä muistamisen tärkeyttä. “Remembering is a noble and necessary act”, sanoi Wiesel Nobel-palkintoa vastaanottaessaan. Puheessaan hän palasi tähän uudelleen ja uudelleen: “Oli maailma, jossa menneisyydellä ei ollut enää mitään väliä – se ei merkinnyt enää mitään. Vangit saivat kuulla: ’Unohtakaa, unohtakaa mistä tulitte, unohtakaa keitä olitte!’ (…) Mutta ilman muistamista olemassaolomme olisi raskas taakka ja sumeaa. Meille ei unohtaminen ollut koskaan mikään vaihtoehto. (…) Tulevaisuuden vastakohta ei ole menneisyys, vaan menneisyyden katoaminen – toisen menettäminen olisi toisen uhraamista. Kuoleman muistaminen nousee kilveksi kuolemaa vastaan.”

Sekä Wieselin ihmisoikeustyöstä että hänen kirjallisesta tuotannostaan on kirjoitettu lukuisia kirjoja. Käsillä oleva kirja opettajasta, mentorista ja ystävästä ei ole teoksista painavin tai analyyttisin – pikemminkin se kuuluu kategoriaan ”vielä yksi kirja merkkimiehestä”. Se on kuitenkin poikkeuksellinen ja arvokas avatessaan uusia ikkunoita Wieselin näkymättömämpään työsarkaan. Se avaa oppilaiden, työtoverien ja ystävien omakohtaisin kuvauksin uutta perspektiiviä päähenkilön persoonaan puhujakorokkeen ulkopuolella, luokkatilanteessa ja kahdenkeskisissä kohtaamisissa.

Osa artikkeleista pyrkii pohtimaan Wieselin merkitystä kokoavasti, kuitenkin aina henkilökohtaisin vivahtein. Kirjan muodostavat esseet, joiden kirjoittajakunta on erikoinen: Se koostuu Wieselin nimeä kantavan esseekilpailun (Elie Wiesel Foundation for Humanity Ethics Essay Contest) tuomaristosta. Tämä vuotuinen kilpailu innostaa yhdysvaltalaisia opiskelijoita kirjoittamaan esseitä eettisistä aiheista. Vaikka tämä kehys onkin Suomessa tuntematon, on asialla toinenkin puoli. Kilpailun tuomarit nimittäin ovat Elie Wieselin työsarkaa läheisesti seuranneita ystäviä yhdysvaltalaisen älymystön laajalta kentältä. Kaikkien kontribuutioissa korostuu syvä vaikuttuneisuus.

Kirjassa on rabbi Irving Greenbergin esipuheen ja Carol Rittnerin (yhdysvaltalainen roomalais-katolinen sisar ja holokaustin historian professori) jälkisanojen lisäksi kahdeksan artikkelia, joista erityisesti kaksi ensimmäistä koostuvat hyvin henkilökohtaisista muistikuvista. Kirjoittajat, Judith Ginsberg ja Barbara Helfgott Hyett, tulevat kaunokirjallisuuden piiristä. Myös kolmas essee, historian professori Carolyn Johnstonin kirjoittama Moments of Grace: Remembering Elie Wiesel as A Teacher, kuvaa Wieselin työtä kahdenkymmenen vuoden työtoveruuden näkökulmasta yliopiston luokkahuoneessa. Loput viisi kirjoittajaa, Henry F. Knight, David Patterson, Alan Rosen, Alan L. Berger (kirjan toimittaja) sekä John K. Roth, edustavat holokaustitutkimusta sekä judaistiikan eri osa-alueita. Näistä erityisesti Roth ja Berger ovat näkyviä vaikuttajia myös juutalais-kristillisen dialogin kentällä.

Patterson muistelee Wieseliä kirjoittamisen opettajana artikkelissaan Elie Wiesel: A Jewish Writer’s Teaching on Writing. Wiesel painotti, ettei hän kirjoittanut viihdyttääkseen vaan häiritäkseen – itseään ja muita. Henry F. Knight puolestaan käsittelee Wieseliä raamatullisten kertomusten tulkkina esseessään When the Rainbow Breaks…. Siinä hän keskittyy Wieselin tulkintaan Nooan kertomuksesta. Asettaessaan liittonsa merkin taivaalle ja luvatessaan ettei enää tuhoa maata, Jumala ei luvannut mitään ihmisten teoista. Wieselin tulkinnassa sateenkaari on särjetty. Alan Rosenin essee Capturing the Fire, Envisioning the Redemption: Life and Work of Elie Wiesel tarkastelee Wieselin tuotannossa silmiinpistävää osaa näyttelevää metaforaa, tulta. Tulenlieskat, jotka romaanissa Yö syöksevät todistajan päättymättömään yöhön, nousevat esiin sammumattomana taivaallisena tulena Wieselin tuotannon myöhemmissä vaiheissa, mm. kirjassa Souls on Fire: Portraits and Legends of Hasidic Masters (1972). Wiesel käsittelee esseissään myös talmudista traditiota (mm. Baba Kamma 30a), jossa esiintyy tulesta tehty taivaallinen temppeli, joka toisin kuin maallinen, on tuhoutumaton. On siis sellaista tulta, jota Auschwitzin uunien tuli ei voi sammuttaa.

Alan Berger avaa Wieselin vaikutusta perspektiivistä, joka analyyseissa on helposti jäänyt itse holokaustista todistamisen varjoon. Wieselin vaikutus uuden juutalaisten ja kristittyjen suhteen rakentamisessa holokaustin pohjakosketuksen jälkeen on huomattava. Opetuksessaan Wiesel ravistelee kristittyä osapuolta ja kehottaa juutalaista käymään uuteen vuoropuheluun. Samalla kun hän ylistää Paavi Johannes XXIII:tta pyhimykseksi, suuntaa hän sanansa menneisyyden kristillisen opetuksen myrkyllisyyttä vastaan todeten mm. ”I believe the Christians betrayed the Christ more than the Jews did.” (s. 76). Bergerin essee tarjoaa myös mielenkiintoisia näkökulmia dokumentoidessaan Wieselin suhdetta kahteen merkittävään kristittyyn persoonaan. Näistä ensimmäinen on ranskalainen Francois Mauriac, vuoden 1952 kirjallisuuden nobelisti. Häntä Wiesel kuvaa ensimmäiseksi merkittävä kohtaamakseen kristityksi, joka ei ollut natsi. Toinen Bergerin esille nostama Wieselin kristitty keskustelukumppani on Pariisin arkkipiispa, holokaustin aikana juutalaisuudesta kääntynyt Jean-Marie Lustiger, alkuperäiseltä etunimeltään Aharon. Tämä artikkeli on erittäin antoisaa luettavaa juutalais-kristillisen dialogin historiasta kiinnostuneelle.


Viimeinen essee, jonka nostan esille johtuen sen mielenkiintoisesta ajankohtaisesta linkistä, on John K. Rothin The Impact of Elie Wiesel. Siinä kirjoittaja maalaa vähemmän mairittelevan kuvan presidentti Donald Trumpista suhteessa Wieselin perintöön. Ensimmäisen virkavuotensa keväällä Washingtonin holokaustimuseon vuotuisessa muistopäivässä pitämässään puheessa Trump puhuu Wieselistä: kyseessä on ensimmäinen muistopäivä ilman tätä holokaustin todistajaa, mutta ”hänen henkensä täyttää tämän huoneen”. Samaisen kevään kansallisen holokaustipäivän puheessaan Trump puolestaan viittaa holokaustiin tavalla, jota Rothin mukaan voisi luonnehtia määritelmällä ”soft denial”. Kritiikin varsinainen kärki kohdistuu kuitenkin toisaalle: vain muutamaa tuntia myöhemmin Trump sulkee Yhdysvaltojen rajat ilman erotusta tiettyjen maiden kansalaisilta, Syyrian pakolaiset mukaan luettuna, ja ilmoittaa tekevänsä tämän ”suojellakseen kansakuntaa vieraiden terroristien pääsyltä Yhdysvaltoihin”.

Tässä Roth näkee ruumiillistuvan täydellisen ymmärtämättömyyden: monet holokaustin uhreista olivat natseilta turvaan yrittäneitä pakolaisia, joiden maahanpääsyn Yhdysvallat esti. Toisaalta pelastuneet pakolaiset ymmärsivät ja ymmärtävät puhua avun tarvitsijoiden puolesta. Elie Wiesel oli yksi näistä maattomista pakolaisista, joka viimeisinä elinvuosinaan korotti äänensä muun muassa Syyrian tilanteen puolesta, muun maailman toimia vaatien. Rothin sarjatuli Trumpin puheita kohtaan jatkuu. Hän siteeraa lavealti huhtikuun 2017 holokaustimuseon juhlatilaisuuden puhetta, jonka mahtipontiset sanakäänteet (”often grandiose to the point of banality”) ja latteudet (”platitudes”) saavat kirjoittajan tuntemaan myötähäpeää. Trumpin puheen huipentaviin sanoihin: ”We know that in the end good will triumph over evil, and that as long as we refuse to close our eyes or to silence our voices, we know that justice will ultimately prevail”, Roth toteaa lakonisesti: “As Elie Wiesel’s life and work bear witness, we know no such thing.” (s. 37)

Nyt esitelty pieni kirja Wieselistä on antoisaa luettavaa niin teologille, historioitsijalle kuin kirjallisuudentutkijallekin, ja itseasiassa kelle tahansa. Sopii myös toivoa, että lähivuodet toisivat tullessaan useampia suomennoksia Wieselin laajasta kirjallisesta tuotannosta

Elie Wiesel: Teacher, Mentor, and Friend. Reflections by Judges of the Elie Wiesel Foundation for Humanity Ethics Essay Contest. Edited by Alan. L. Berger. Foreword by Irving Greenberg. Afterword by Carol Rittner. Eugene: Cascade Books, 2018.

Kirjoittaja