Suomen helluntailiikkeen synty, leviäminen ja yhteisönmuodostus 1907-1922: Väitös Itä-Suomen yliopistossa 3.5.2014

Master of Religious Education Jouko Ruohomäki väittelee kirkkohistorian alalta Itä-Suomen yliopistossa lauantaina 3.5.2014. Hänen teemanaan on Suomen helluntailiikkeen synty, leviäminen ja yhteisönmuodostus 1907–1922. Väitöskirja ilmestyy Aikamedian kustantamana.

Ruohomäen väitöstutkimus käsittelee Suomen helluntailiikkeen varhaisvaiheita. Vaikka helluntailiike on vaikuttanut Suomessa jo yli sadan vuoden ajan, sen alkuhistoria on ollut suurelta osin tutkimatta.

Varhainen helluntailiike oli organisoitumista kartteleva hengenliike, jonka kannattajille oli tärkeämpää aatteen tulen vaaliminen kuin organisaation perustaminen. Helluntailiike jatkoi itse asiassa 1800-luvun herätysliikkeiden aloittamaa kirkollisen yhtenäiskulttuurin murtamista sekä osallistui kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen. Eri puolilla maata asuvien helluntaiuskovien keskinäisen yhteyden pohjana ei ollut organisoitunut yhteisö vaan uskonnollinen kokemus, henkikaste, jonka merkkinä oli kielillä puhuminen.      

Tutkimus nojautuu suurelta osalta muistitietohistoriaan, sillä puhdasverisenä hengenliikkeenä alkanut helluntailiike ei jättänyt jälkeensä kirjallista alkuperäisaineistoa kuten esimerkiksi pöytäkirjoja. Tekijä on hyödyntänyt uskonnollisen lehdistön uutismateriaalia, yksityisarkistoja, haastatteluja ja muistokirjoituksia.

Yleismaailmallisella tasolla Los Angelesissa vuonna 1906 alkanut helluntaiherätys sai Suomessa jalansijaa ensiksi ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Kysymys oli erityisesti niistä paikkakunnista, jotka olivat angloamerikkalaisperäisten herätysliikkeiden kuten baptismin, metodismin ja vapaakirkollisuuden kannatusalueita. Laajemmin uudentyyppinen herätys tuli tunnetuksi norjalaisen metodistipastorin Thomas Barrattin Suomeen syksyllä 1911 tekemän ensimmäisen julistusmatkan ansiosta.

Vaikka helluntailaisuus levisi voimakkaasti 1910-luvulla, sen vastaanotto Suomen uskonnollisessa kentässä vaihteli. Luterilaisen kirkon virallinen asenne oli täysin torjuva. Vähemmistökirkoista myönteisimmin helluntailiikkeeseen suhtautuivat baptistit. Sen leviäminen hidastui vuosina 1915–1916, jolloin viranomaisten rekisteröimättömille uskonnollisille liikkeille asettama kokoontumiskielto esti kokousten pitämisen.

Tekijä tarkastelee myös helluntailiikkeen opillista kehitystä kuten organisoitumiseen liittynyttä keskustelua. Liike jakautui 1910- ja 1920-luvun vaihteessa järjestäytyneen seurakunnan kannattajiin ja helluntaiystäviin, jotka olivat vapaamuotoisen yhteisön kannalla.    

Jouko Ruohomäki, 73, on suorittanut Master of Religious Education -tutkinnon Grand Rapids Baptist Seminaryssa Michiganissa Yhdysvalloissa ja Master of Arts in Biblical Studies -tutkinnon Continental Theological Seminaryssa Brysselissä. Kirkkohistorian jatko-opintoja hän on harjoittanut Joensuun, sittemmin Itä-Suomen yliopistossa 2000-luvun alusta lähtien. Hän on toiminut muun muassa lähetystyössä Thaimaassa. Ruohomäki jäi eläkkeelle helluntailiikkeen Iso Kirja -opiston apulaisrehtorin toimesta vuonna 2006.

Lisätietoja: Itä-Suomen yliopiston väitöstiedotteet