Jobin jalanjäljissä: pahan ongelmia

Voidaanko pahuutta ja kärsimystä selittää ja ymmärtää?  Elämässä on vain harvoja asioita, jotka pakottavat kysymään yhtä paljon kuin kokemamme, tekemämme ja näkemämme pahuus. Pahan ongelma ei ole vain yksi ongelma, mikä käy ilmi eri alojen tutkijoiden kirjoittamissa artikkeleissa.

Lähdetään liikkeelle Jobista, joka koettelemustensa keskellä puhuu Jumalalle:

Minä seison sinun edessäsi, mutta sinä vain tuijotat minua

Job 30:20

Vanhan testamentin tarinassa Jobin kerrotaan olevan rehellinen Jumalaa pelkääväinen kunnon ihminen, joka karttoi kaikkea pahaa ja jonka vilpittömyyden ja nuhteettomuuden Jumala oli pannut merkille. Myyttinen tarina saa alkunsa Saatanan ja Jumalan välisestä dialogista, jossa Saatana esittää haasteen Jumalalle. Saatana väittää, että jos Jumala lakkaa suojelemasta palvelijaansa Jobia, Job kiroaa Jumalaa vasten kasvoja. Jumala ottaa haasteen vastaan, minkä seurauksena Job joutuu kokemaan äärimmäisiä fyysisiä ja psyykkisiä kärsimyksiä: hän menettää poikansa ja tyttärensä, hän kärsii märkivistä paiseista ja hänen omaisuutensa tuhoutuu.

Kaiken tämän keskellä Job ei kuitenkaan kiroa Jumalaa, vaikka hän tietää olevansa viaton. Tarinassa Jobia lohduttamaan tulevat ystävät esittävät selityksiä, joiden mukaan Jobin kärsimys on lopulta ansaittu oikeutettuna, mutta Job kiistää tämän. Hän ei ole ansainnut kohtaamansa kärsimystä, vaan hän näkee, että pahuus kohtaa sekä oikeudenmukaisia että väärämielisiä ihmisiä.

Kirjan lopussa Jumala ilmestyy Jobille myrskyn keskeltä ja nuhtelee häntä. Mutta Jumala ei tarjoa mitään selitystä Jobin kohtalolle, vaan moittii tätä ymmärtämättömyydestä ja tietämättömyydestä. Jumala korostaa puheissaan Luojan ja ihmisen välistä äärimmäistä eroa. Lopulta Job nöyrtyy: ”Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä … häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.” (Job 42:3–6)

Job alistuu kohtaloonsa, eikä saa vastausta, joka selittäisi, miksi Jumala salli Jobin kärsimykset. Vaikka Jumala moittii Jobia, hän sanoo, että Job oli enemmän oikeassa kuin hänen ystävänsä, jotka ovat puhuneet Jumalasta ”vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job.” (Job 42:8) Tarinan lopussa Jumala siunaa Jobia uusilla lapsilla ja uudella vauraudella.

Jobin kirja on maailmankirjallisuuden huippuja, jossa juutalais-kristilliseen perinteeseen kuuluva pahan ongelma saa voimakkaan ja yleisinhimillisesti puhuttelevan ilmaisun. Miljoonat ihmiset diktatuureissa, vankiloissa, köyhyyden ja sotien keskellä – Ukrainassa, Gazassa – ja oikeastaan missä vain ovat joutuneet mielivaltaisten voimien armoille. Jobin tarinan voima on osin sen hämmentävyydessä. Saatanan kanssa sopimuksen solminut Jumala voi näyttäytyä mielivaltaisena tyrannina, joka leikkii julmaa leikkiä koetellakseen palvelijansa uskollisuutta.

Kapinamieli kuuluu teoksen riveistä. Teologeille tarinan selittämisessä onkin riittänyt haastetta. Filosofeista Immanuel Kant (1724–1804) ylisti Jobin vilpittömyyttä. Jobin kärsimyskertomuksen teemat ovat eläneet taiteessa ja edelleen modernissa kirjallisuudessa (Kivistö & Pihlström 2016).

Tämän teemannumeron kirjoittajille, joista kaikki eivät ole teologeja, annettiin vapaus valita omiin tutkimusaiheisiinsa liittyvä näkökulma pahuuteen. Pahuutta koskevat kysymykset ovat elämän kysymyksiä, jotka eivät palaudu yhteen ongelmaan, mikä näkyy käsillä olevissa artikkeleissa.

Yksi kaikkein tunnetuimpia pahan ongelmaa koskevan filosofisen kysymyksen muotoiluja löytyy skeptikko David Humelta (1711–1776), joka viittaa antiikin ajan filosofin Epikuroksen (341–270 eaa.) suuhun laitettuihin sanoihin:

Tahtooko jumaluus estää pahan muttei pysty. Silloin hän on voimaton. Pystyykö muttei tahdo? Silloin hän on pahantahtoinen. Onko hän sekä pystyvä että tahtova. Mistä sitten tulee paha?

Hume 2015, 100.

Keskiajan filosofiassa pahan ongelma ei yhdistynyt samalla tavalla ateismiin ja uskontoa koskevaan epäilyyn kuin modernissa filosofiassa, jota Humen ajattelu edustaa. Ongelmaa silti pohdittiin. Mikko Postin kirjoitus ”Aiheuttaako Jumala pahan Tuomas Akvinolaisen teologiassa” kuvaa keskiajan kaikkein tunnetuimman teologin Tuomas Akvinolaisen (1225–1274) käsitystä pahuuden olemassaolon ja Jumalan kaitselmuksen yhteensovittamisesta.

Kirjoituksessaan ”Mikä on pahan ongelma?” Lauri Snellman valaisee pahan ongelmaa koskevan keskustelun filosofisia oletuksia näkökulmasta, joka ulottuu laajemmalle kuin pelkästään uskontoon. Pahan ongelma voidaan ymmärtää koko elämän merkitystä koskevaksi ongelmaksi, joka koskettaa yhtä lailla uskovaa kuin ateistiakin.

Mitra Härkösen artikkelissa ”Ei hyvää eikä pahaa. Buddhalaisuuden käsitys pahuudesta” viitataan uskontoperinteiden eroon. Buddhalaisuudessa kysymys pahuudesta asettuu eri tavoin kuin juutalais-kristillisessä perinteessä. Kysymys pahuuden syystä tai tarkoituksesta ei ole pahuutta koskevan opetuksen keskuksessa, vaan olennaisempaa on kärsimyksestä vapautuminen.

Panu-Matti Pöykkö siirtää artikkelissaan ”Erään teodikean loppu: Levinas ja ainutkertainen holokausti” katseen juutalaistaustaisen filosofin Emmanuel Levinasin ajatteluun, joka kumpuaa 1900-luvun kauhuista, natsi-ideologian sytyttämien polttouunien savusta.

Jobin kirjassa esiintynyt mytologinen Saatana on saanut sankarin roolin eräissä meidän aikamme poliittisissa marginaaliryhmissä, jotka ammentavat vihasta ja väkivaltaisen voiman ihailusta. Tommi Kotonen esittelee artikkelissaan ”Äärioikeisto ja satanismi – äärimäisen pahuuden ilmentymä” kahden satanistiryhmän ideologioita, joissa on vaikea nähdä muuta kuin pimeyttä ja uhkaa.

Sari Kivistön artikkelissa ”Pahikset kirjallisuudessa” avataan kaunokirjallisuudessa ja sen tutkimuksessa esillä olevia moniulotteisia näkökulmia. Kivistö muun muassa huomauttaa, että romaaneissa pahantahtoisten kirjallisten hahmojen psykologisia motiiveja ja taustoja ei useinkaan selitetä. Tämä koskee vaikeuttamme ymmärtää äärimmäistä tahallista väkivaltaa.

Marianna Saartio-Itkosen kirjoituksessa ”Onko koulukiusaaminen banaalia, välineellistä vai sadistista pahuutta” pohditaan koulukiusaamisen monenlaisia motiiveja. Hän sanoo, että kiusaajien kuittaaminen pahoiksi ei vie ongelmien ratkaisua eteenpäin. Kiusaamisen ehkäisyn avaimia voi Saartio-Itkosen mukaan hahmottaa tutkimuskirjallisuuden pohjalta ainakin kahdesta suunnasta: sivustakatsojien pitää ymmärtää vastuunsa, ja kiusaamiseen taustalla vaikuttava puutteellinen kyky empatiaan on taito, jota voi kehittää.

Björn Vikströmin kirjoituksessa ”Varjojen mailla, valoa kohti” kuvataan teologi Erkki Jokisen ajatuksia. Jokisen esseekokoelmassa Ihmisen varjo – Esseitä pahuudesta ja toivosta (2024) sankareita ovat yksilöt, jotka ovat toimineet rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta. Vaikka ratkaisua pahan arvoituksen ei Jokisen mukaan löydetä, Vikström kuulee Jokisen kirjassa ”profeetallisen äänen, joka kutsuu jokaista yksittäistä ihmistä katsomaan kanssaihmisiään kasvoihin ja huolehtimaan heistä.”

Eikä jäädä vain tuijottamaan.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Hume, David (2015). Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere: niin & näin. [Alkuteos Dialogues Concerning Natural Religion (1779)]

Kivistö, Sari & Sami Pihlström (2016). Kantian Antitheodicy: Philosophical and Literary Varieties. London: Palgrave Macmillan.