Varjojen mailla, valoa kohti: Kirjaesittelyssä Erkki Jokisen Ihmisen varjo – Esseitä pahuudesta ja toivosta

Marcel Proust eristäytyi makuuhuoneeseensa voidakseen kirjoittaa romaanisarjan oman aikansa ranskalaisen yläluokan elämästä. Erkki Jokinen jättäytyi pois säännöllisestä työelämästä, jotta voisi keskittyä lukemaan ja kirjoittamaan ihmisen pahuudesta ja toivosta toivottomuuden keskellä. Aivan kuten Dante omassa kirjassaan käy sekä syvimmässä helvetissä että taivaan autuudessa, Jokinen porautuu holokaustin maalliseen helvettiin ja kurkottaa sieltä kohti toivoa ja valoa.

Ihmisen varjo on 450 sivua paksu ja koostuu 36:sta esseestä. Tämä viestii kirjailijan peräänantamattomuudesta – mutta samaa asennetta vaaditaan myös lukijalta. Punnerrus on kuitenkin palkitseva. Kirjan esseet ovat koskettavia ja rehellisiä, ja ne sisältävät lukuisia mieleenpainuvia pohdintoja ja ilmaisuja.

Jokisen tavoitteena on paljastaa ihmisen varjopuoli, eli meissä jokaisessa piilevä taipumus pahaan. Hän korostaa, että ihminen on pohjimmiltaan itse vastuussa pahoista teoistaan, ei Jumala eikä Paholainen. Eksistentialistinen lähestymistapa leimaa Jokisen ajattelua muutenkin. Hän korostaa yksilön vastuuta, ja vierastaa kaikkea massaliikkeisiin tai totalitaarisuuteen viittaavaa. Hänen sankarinsa ovat ihmisiä jotka ovat toimineet rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan puolesta – mutta pysyneet kaikkien järjestäytyneiden liikkeiden ja puolueiden ulkopuolella; Hannah Arendt, Dietrich Bonhoeffer ja monet muut.

Toivo ei ole optimismia eikä uskoa ihmiskunnan jatkuvaan kehitykseen

Jokinen ei usko pystyvänsä muuttamaan maailmaa, mutta toivoo voivansa muuttaa omaa sydäntään. Hänen eettinen ajattelunsa edustaa eräänlaista hyve-etiikkaa: pääkysymys on kuka olen, ei mitä sääntöjä minun tulisi noudattaa. Tämä asenne leimasi hänen mukanasa myös Jeesusta ja hänen ensimmäisiä seuraajiaan.

Jokinen painottaa, että pahuus on riippuvainen ihmisestä, toivo ei. Toivon perusta on ihmisen ulkopuolella, Jumalassa. Toivo ei ole optimismia eikä uskoa ihmiskunnan jatkuvaan kehitykseen. Kristitylle toivo liittyy läheisesti ristiin, mutta Jokisen mukaan tämä ei tarkoita, että pahan arvoitus olisi ratkaistu.

Kärsimys ja radikaali pahuus tekevät Golgatan jälkeenkin monen ihmisen elämän sietämättömäksi. Jokinen viittaa sekä psalmeihin että juutalaiseen teologiseen perinteeseen, jossa Jumalaa haastetaan kärsimysten keskellä. Näitten kirjoittajien ongelma ei ole, että Jumala olisi kuollut. Kauheinta on, että Jumala elää, ja kuitenkin holokausti ja muut hirmutyöt ovat päässeet tapahtumaan.

Ominaista Jokisen tinkimättömälle teologiselle pohdinnalle on valmius kamppailla niiden tekstien kanssa, joissa esimerkiksi väitetään Jumalan käskeneen Israelin kansaa ryhtymään etniseen puhdistukseen tai naisten ja lasten teurastamiseen. Jokisen mielestä Raamattu kokonaisuutena ei puolusta tällaisia tekoja, joten niitä on yritettävä lukea joko metaforisesti tai ilmauksina ihmisen ikivanhasta taipumuksesta oikeuttaa sotaa Jumalan tahdolla.

Ilmeinen haaste kirjailijalle on ollut rakentaa siltaa juutalaisiin läpi historian kohdistuneista hirmuteoista kristinuskon toivoon. Jokinen tiedostaa tämän vaikeuden, ja pohtii muun muassa, miten Jeesuksen juutalaisuus ja hänen asemaansa Messiaana voisi antaa mahdollisuuden keskinäiselle ymmärrykselle – eikä vain toimia erottavana tekijänä.

Jokisen kirjasta kuulen vahvan profeetallisen äänen, joka kutsuu jokaista yksittäistä ihmistä katsomaan kanssaihmisiään kasvoista kasvoihin ja huolehtimaan heistä. Hän haastaa erityisesti kristittyjä palaamaan juurilleen. Ristin teologia tarkoittaa hänen mielestään, että kirkko riisutaan vallasta, voimasta ja kunniasta. Aina kun kirkot ovat liittyneet liian läheisesti valtiovaltaan ja sen nationalistisiin pyrkimyksiin, niiden uskottavuus ja niiden uskollisuus omalle kutsumukselleen ovat ohentuneet. Kirkko on omimmillaan marginaaleissa, ja Jokinen kuvaa kristillistä uskoa koskettavalla tavalla: ”Se on uskoa, joka ei perustu varmuuteen, vaan suostuu ajelehtimaan epätoivon ja toivon ristiaallokossa pitäen mykkänä kiinni luottamuksesta, että kaipauksen tuuli vie sittenkin toivoa kohti.” (s.289)

Erkki Jokinen: Ihmisen varjo – Esseitä pahuudesta ja toivosta. 2024 Suomen Lähetysseura.

Kirjoittaja