Neljä piispanvaalia pohjoisessa hiippakunnassa 1884-1936
Olen kuvannut tutkimuksessani Pohjoinen hiippakunta (2009) piispanvaaleja, jotka käytiin Kuopion, sittemmin Oulun hiippakunnassa vuosina 1850, 1884, 1896, 1900 ja 1936.
Vuoden 1850 piispanvaalin yhteydessä mahdollisesti käydystä etukäteiskeskustelusta tai jälkikäteiskommentoinnista ei ole säilynyt mitään tietoja. Sitä vastoin myöhempiin vaaleihin sisältyi selviä kampanjan piirteitä, vaikka niissäkään ei ollut kysymys kovin järjestäytyneestä toiminnasta.
Piispanvaaleihin valmistautuminen paljasti hiippakunnan kulloiseenkin tilanteeseen liittyviä keskeisiä seikkoja. Samalla merkittävät kirkolliset vaikuttajat joutuivat välillä raadollisenkin läpivalaisun kohteiksi.
Fennomaaninen kampanja nostaa Gustaf Johanssonin piispaksi 1884
Kuopion hiippakunnan toinen piispanvaali toimitettiin syyskuussa 1884. Piispakeskustelun pani liikkeelle asessori J. V. Calamnius, joka oli täysiverinen suomalaisuusmies ja Kuopion fennomaanien johtava vaikuttaja. Hän kirjoitti Helsinkiin professori Jaakko Forsmanille, joka oli suomalaisuusjohtaja G. Z. Yrjö-Koskisen veli. Calamnius torjui muiden muassa kirkkohistorian professorin Herman Råberghin ehdokkuuden, mutta nosti esille dogmatiikan ja siveysopin professorin Gustaf Johanssonin. Johansson oli ”siivo ja hiljaluonteinen mies”, vaikkakin myös ”pahanpäiväinen Beckiani” eli saksalaisen J. T. Beckin edustaman raamatullisen suunnan kannattaja.
Råberghin ja Johanssonin vastakkainasettelu osoitti, että piispanvaalissa tärkeimmällä sijalla oli kieli- ja kansallisuuskysymys. Kuopio oli alusta lähtien ollut selvästi fennomaanisin hiippakunta, jossa suomi oli jo vaihtunut tuomiokapitulin pöytäkirjakieleksi.
Äänestäjiin eli Kuopion hiippakunnan papistoon pyrittiin julkisesti vaikuttamaan ennen muuta pääkaupungissa ilmestyneen Uuden Suomettaren välityksellä. Sitä vastoin Kuopion ja Oulun lehtien panos piispakampanjassa jäi vähäiseksi.
Ensimmäisen ja merkittävimmän puheenvuoren käytti nuori pastori Eero Hyvärinen (nimimerkki E. H.), jonka mukaan piispan tärkeimpänä tehtävänä oli vaikuttaa kansan hyväksi ennen muuta piispantarkastuksissa.
Piispanvaalivetoomuksessa yhdistyi professori Johanssonin entisen oppilaan fennomaaninen ja beckiläinen näkemys. Kirjoittaja kaipasi pohjoisen hiippakunnan esipaimeneksi kansanomaista sielunhoitajapiispaa. Lisäksi kirjoittaja asetti uudelle piispalle tehtäväksi johdattaa hiippakunnassa laajalle levinnyt lestadiolainen liike taitavasti ”hairahduskohdista oikeaan suuntaan”.
Muissakin lehtikirjoituksissa äänestäjiin vedottiin nimimerkkien suojassa. Suositeltavat ehdokkaat löytyivät lähinnä hiippakunnan ulkopuolelta, ennen muuta Helsingistä.
Johansson sai taakseen yli kolme neljäsosaa äänestäjistä ja myös lopullisen nimityksen. Råbergh sai vasta kolmanneksi eniten ääniä. Johanssonin puolesta käydyn kampanjan liikkeelle pannut asessori Calamnius jäi itse neljänneksi, mikä selvästi harmitti häntä. Calamniuksen mukaan ”umpisuomalaiselle” hiippakunnalle olisi ollut parempi, jos ”svekusta” (Råberghia) ei olisi lainkaan ilmaantunut ehdokassijalle.
Kysymys Ouluun muuttamisesta hallitsee vuoden 1896 piispanvaalia
Johansson siirtyi vuoden 1897 alussa uuden Savonlinnan hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi. Hänen seuraajastaan Kuopion piispanistuimella äänestettiin lokakuussa. Kuopion asema piispankaupunkina oli joutunut vaakalaudalle, kun pohjoiskarjalaiset seurakunnat olivat siirtymässä Savonlinnan hiippakuntaan. Uuden piispan asemapaikka nousi vaalissa keskeiseksi kysymykseksi.
Tällä kertaa piispanvaalia valmisteltiin ennen muuta Oulussa ilmestyvien lehtien palstoilla. Julkisen keskustelun aloitti Paavolan kirkkoherra Wilhelm Malmberg, heränneiden pappisjohtaja, joka Hengellisessä Kuukauslehdessä asettui kannattamaan käytännöllisen teologian professoria O. I. Collianderia. Myös heränneiden maallikkojohtaja rehtori Mauno Rosendal piti Collianderia ”heränneen kansan” ehdokkaana. Pohjalaiset körttiläiset laskivat beckiläiset kirkonmiehet, joihin myös Colliander lukeutui, heidän herännäistaustansa johdosta liikkeen ”omiksi” miehiksi.
Samalla Collianderin tukijat edellyttivät, että uusi piispa asettuisi Ouluun. Collianderin mielestä Oulu olikin luonnollisin paikka pohjoisimman hiippakunnan piispanistuimelle. Hän kuitenkin torjui ajatuksen ehdokkuutensa käsittelemisestä julkisuudessa. Piispanvaalissa ei tullut turvautua nykyaikaiseen sanomalehdistöön tai ”tämän maailman” poliittiseen agitaatioon.
Collianderin vastaehdokkaaksi nousi Kuopion tuomiorovasti Johannes Schwartzberg, joka hänkin edusti beckiläistä suuntaa. Schwartzbergin kannattajat antoivat ymmärtää hänen valintansa piispaksi tasoittavan tietä piispanistuimen siirrolle. Hän oli valmis luopumaan tuomiokapitulin varapuheenjohtajan paikasta, vaikka ei tulisikaan valituksi piispaksi.
Schwartzbergin puolesta esitettiin laajimmat perustelut Uuden Suomettaren nimimerkkikirjoituksissa. Sama lehti turvautui myös vastapropagandaan: Colliander sopi paremmin yliopistoon kuin piispanvirkaan, jossa edellytettiin itsenäisyyttä ja käytännöllisyyttä.
Lopputuloksissa Colliander löi Schwartzbergin muutamalla äänellä. Vaalia leimasi huomattava yksituumaisuus, kun Schwarzbergiakin kannatti kaksi pappia kolmesta.
Collianderin ei loppujen lopuksi tarvinnut lunastaa lupaustaan Ouluun siirtymisestä. Hän pelastui ”pakkomuutolta” Ouluun, kun hänet nimitettiin kolmannelta vaalisijalta arkkipiispaksi siirtyneen Johanssonin seuraajaksi Savonlinnan piispanistuimelle.
Vuoden 1900 kärjistynyt piispanvaali
Neljäs piispanvaali Kuopion hiippakunnassa toimitettiin routavuosien kärjistyneessä tilanteessa helmikuussa 1900. Uuden piispan oli ruvettava kaitsemaan hiippakuntaansa Oulusta käsin.
Vaaliasetelman muotoutumiseen vaikuttivat keskeisesti kaksi edellistä piispaa. O. I. Colliander kirjoitti vielä joulukuussa 1899 Kuopiosta Gustaf Johanssonille ja pyrki osoittamaan, että tuomiorovasti Schwartzberg ei sopinut piispaksi. Schwartzberg oli kirjoittanut Kuopion hiippakunnan lehteen Kansan Ystävään artikkelin, jonka takia keisari ei Collianderin mukaan nimittäisi häntä piispaksi edes ensimmäiseltä ehdokassijalta. Muina ehdokkaina Colliander mainitsi kirkkohistorian virkaa tekevän professorin K. A. Appelbergin ja Turun asessorin J. R. Forsmanin, joka hänen mielestään selvimmin edusti raamatullisen suunnan näkökantoja.
Virassa oleva Kuopion piispa ”tilasi” käytännössä edeltäjältään kannanoton edessä olevan vaalin johdosta. Johansson kertoikin käsityksenään asessori Forsmanista, että tämä oli ”raamatullinen, kirkollinen ja käytännöllinen” sekä hoiti tehtävänsä ”erittäin hyvin”. Schwartzbergin mahdollisuuksiin Johansson suhtautui yhtä epäilevästi kuin Colliander. Kannanotto oli kohta hiippakunnan papiston yleisessä tiedossa.
”Ukko” Schwartzberg pysyi kuitenkin Kuopion seudun papiston ensisijaisena piispaehdokkaana. Hänen ”syntinään” oli, että hän oli Kansan Ystävän kirjoituksessaan anonut, että ”Jumala – – varjelisi hallitsijaamme semmoisilta neuvonantajilta, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä kysy Hänen oikeuttaan”. Kenraalikuvernööri Bobrikov oli kiinnittänyt huomiota tähän kirjoitukseen ja pyytänyt siitä selvityksen, mikä näytti vain tiivistävän rivejä tuomiorovastin ympärillä.
Vuoden 1900 piispanvaali synnytti kaikkien aikojen lehdistökeskustelun, jota käytiin ennen muuta Uuden Suomettaren ja sen pohjoissuomalaisen sisarlehden Kaiun palstoilla. Keskustelu oli monessa tapauksessa ehdokkaiden henkilöihin menevää polemiikkia. Esimerkiksi Schwartzbergia arvosteltiin huonoista puhelahjoista ja Forsmania perhe-elämän ongelmista. Toisaalta keskustelu vahvisti hiippakunnan vanhan fennomaanisen kannan, minkä vuoksi vt. professori Appelberg ei voinut tulla kyseeseen ehdokkaana.
Papiston ulkopuolella piispakampanja herätti kielteistä huomiota. Kaiku-lehden pakinoitsijan mukaan ”toinen pappi maalasi heti sen mustalla, minkä toinen ehti valaista. Ei mahtanut olla hauskaa ehdokkaitten seisoa maalitaululla yleisön edessä”. Nuorsuomalaisen Kalevan pakinoitsija taas tulkitsi piispakampanjan pappien pitämiksi ”talvimanöövereiksi”. ”Mustatakit” olivat kuluttaneet ruutia, tähtäilleet ja laukaisseet ”pensaitten ja kinosten suojasta”. Keskustelua olikin käyty koko ajan nimimerkkien suojasta.
Ennennäkemättömän kärjekkään piispanvaalikeskustelun jälkeen tuomiorovasti Schwartzberg sai selvästi eniten ääniä. Toiseksi tuli asessori Forsman (myöhemmin Koskimies), jonka keisari kuitenkin nimitti piispallisten ennakko-odotusten mukaisesti ensimmäiseksi Oulun piispaksi.
Ennennäkemättömän rauhallinen kampanja 1936
J. R. Koskimies pysyi Oulun piispanistuimella kuolemaansa, vuoteen 1936 saakka. Koskimiehen vahvin seuraajaehdokas oli tuomiorovasti J. A. Mannermaa, joka oli toiminut lähes 30 vuotta tuomiokapitulin jäsenenä.
Mannermaa antoi suostumuksen ehdokkuuteensa jo Koskimiehen hautajaispäivällisten yhteydessä käydyissä yksityisissä keskusteluissa. Piispanvaalin valmistelut sujuivat julkisuudessa maltillisesti ja ilman henkilökohtaista polemiikkia. Valitsijat tyytyivät julkaisemaan lehdissä kolmen nimen ehdokaslistoja ja perustelemaan niitä lyhyesti. Julkisesti Mannermaata asettui kannattamaan 18 valitsijaa, joista suuri osa (7) oli Oulun tuomiorovastikunnasta.
Toiseksi pääehdokkaaksi nousi Kiuruveden kirkkoherra Väinö Malmivaara. Hänen kannattajansa tyytyivät ilmoittamaan, että he aikoivat ”eräänä ehdokkaana” äänestää juuri Malmivaaraa. Kannattajat eivät viitanneet mihinkään ehdokkaansa ”ansioihin” eivätkä nimenneet mahdollisia ”sivuehdokkaita”. Olennaista oli Malmivaaran etukäteistukijoiden määrä: heitä – lähinnä herännäispappeja – oli peräti 45, joista kolmannes oli Iisalmen rovastikunnasta. Näin valitsijoista yli kolmasosa otti etukäteen julkisesti kantaa piispanvaalin pääehdokkaisiin.
Vaalissa Mannermaa sai runsaasti uusia tukijoita ja selvän ykkössijan ennen Malmivaaraa. Mannermaan 65 vuoden ikä ei estänyt hänen nimitystään Oulun hiippakunnan piispaksi.
Kirjoittaja Hannu Mustakallio on Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori (vuorotteluvapaalla).
Kirjallisuutta
Mustakallio, Hannu: Pohjoinen hiippakunta. Kuopion – Oulun hiippakunnan historia 1850 – 1939. Hämeenlinna, 2009.