Arkkipiispa Paavali – hengellinen johtaja

Suomen ortodoksisen kirkkokunnan arkkipiispaksi vuonna 1960 valittu Paavali (Yrjö Olmari, ent. Georg Guseff) oli pitkäaikainen ja arvostettu esipaimen. Hänen aikanaan Karjalasta evakkoon joutunut kirkko etsi paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Euroopassa ja Yhdysvalloissa hänet tunnettiin hengellistä elämää käsittelevistä teoksistaan.

Paavalin taustaa

Pietarissa 1914 syntyneen Georgin perhe muutti lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomeen, Alvi-isän synnyinmaahan. Sukunimi muutettiin Olmariksi. Yrjö opiskeli Viipurissa klassisessa lyseossa vuoteen 1932 saakka ja sen jälkeen kreikkalaiskatolisessa pappisseminaarissa Sortavalassa. Luostarilaitos veti nuorta miestä puoleensa, ja hän liittyi Valamon veljestöön joulukuussa 1937. Hänet vihittiin pappismunkiksi jo marraskuussa 1938, jolloin hän sai nimen Pavel eli Paavali.

Sodan aikana pappismunkki Paavali palveli sotilaspastorina Äänisniemessä. Paavali ei palannut enää luostariin sodan jälkeen. Kesällä 1945 hän sai vaikutusvaltaisen tehtävän kirkollisen Aamun Koitto -lehden päätoimittajana, mikä kertoo kirkkokunnan johtajan arkkipiispa Hermanin (Aav) luottamuksesta Paavalia kohtaan. Kirkolliskokous valitsi Paavalin apulaispiispaksi 1955 ja Hermanin jälkeen arkkipiispaksi 1960.

Lähtökohtia Paavalin johtajuudelle

Suomen ortodoksisen kirkon johdossa vallitsi vahva suomalaiskansallinen ajattelutapa 1920–1930-luvuilla. Ortodoksisella kirkolla oli ”hiljainen tehtävä” lunastaa paikkansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Kirkon sisällä toimineissa venäläisissä luostareissa, erityisesti Valamossa, oli sitä vastoin vahva venäläinen mentaliteetti. Luostarit vastustivat kiivaasti suomalaistamiseen tähtääviä muutoksia. Paavali oli poikkeus Valamon veljestössä, sillä hän oli omaksunut suomalaisen ajattelutavan kouluaikoinaan.

Paavali ja Markus (Shavikin) olivat ainoita pappismunkkeja, joka tunnustivat arkkipiispa Hermanin johtajuuden ja kanonisen yhteyden Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin vuoden 1945 jälkeen, jolloin Suomen ortodoksista kirkkoa painostettiin liittymään Moskovan patriarkaatin yhteyteen. Valamon ja Konevitsan luostareiden pitkäaikainen toive toteutui, ja ne liittyivät kanonisesti Moskovan patriarkaattiin. Pappismunkki Markus muutti 1949 Yhdysvaltoihin, missä hänet vihittiin 1960-luvulla venäläisen kirkon piispaksi.

Konstantinopoli ja Suomi

Suomen ortodoksisten piispojen johtajuutta määrittelee tarkoin Suomen paikalliskirkon kanoninen suhde Konstantinopolin patriarkaattiin, jonka alaisuuteen kirkko on kuulunut autonomisena arkkipiispakuntana vuodesta 1923 lähtien.

Yhteys Konstantinopoliin oli kuitenkin alusta lähtien heikko, sillä suomalaiset lähtivät hakemaan Konstantinopolista täyttä itsenäisyyttä, autokefaliaa. Suomen pienelle kirkolle myönnettiin laaja autonomia osana Konstantinopolin kirkkoa. Suomalaiset kokivat kreikkalaisen äitikirkon ajatuksellisesti ja maantieteellisesti etäiseksi. Lisäksi patriarkaattia pidettiin poliittisena vankina Turkissa. Toisaalta Konstantinopoli ei ollut kiinnostunut tytärkirkkonsa elämästä.

Haasteellinen 1960-luku

Kaikesta huolimatta pappismunkki Paavali piti Ekumeenisen patriarkaatin merkitystä suurena, kun kirkkokunnan kanonista asemaa arvioitiin 1945–1955. Taustalla vaikutti vahvana halu saada hyväksyntää luovutetusta Karjalasta evakkoon joutuneelle kirkolle. Paavalin suuntautuminen kohti kreikkalaista ortodoksiaa jatkui hänen valinnoissaan 1960-luvulla. Kirkolle sovitettiin uudenlaista yhtenäisyysajattelua, sillä ortodoksisen kansan pelättiin luopuvan siitä uusilla asuinsijoillaan Sisä-Suomessa, missä seurakuntaverkosto oli paljon harvempi kuin aiemmin Raja-Karjalassa ja missä uudet ortodoksiset naapurit joutuivat monesti ”ryssäksi ”nimittelyn kohteeksi. Pelko osoittautui osittain oikeaksi, ja kirkko ”menetti” tuhansia jäseniä, kun monissa seka-avioliittoperheissä lapset kastettiin luterilaisen äidin mukaan. Ortodoksisesta kirkosta tuli kuitenkin osa suomalaista maisemaa.

Suomen ortodoksisen kirkon venäläisiä juuria häivytettiin laskelmoidusti. Paavali korosti ortodoksisen kirkon maailmanlaajuista luonnetta ja ortodoksian alkukristillisyyttä. Hengellisyyden korostaminen palveli kirkon myönteisen julkisuuskuvan muodostamista. Ortodoksinen kirkko oli toisaalta vanhin kristillinen tunnustus, toisaalta se voitiin liittää Suomen ensimmäiseen kristillistymiseen, mitä todisteltiin muun muassa Heikki Kirkisen Karjala-tutkimuksilla.

Arkkipiispa Paavali, jonka ”ainutlaatuisesta” persoonasta tiedotusvälineet kiinnostuivat, korosti kirkon hengellistä sisältöä ja askeettista opetusta. Julkisuudessa ortodoksinen kirkko näyttää – ainakin jossakin määrin – henkilöityneen Paavalin persoonaan. Ortodoksinen kirkko oli uusien haasteiden edessä maaltapaon ja rakennemuutoksen vuoksi 1960-luvulla.

Paavali ja kreikkalainen ortodoksia

Konstantinopoli oli alkanut nostaa profiiliaan arvovaltaisimpana ortodoksisena patriarkaattina ja ekumeenisten yhteyksien lujittajana patriarkka Athenagoraan kaudella vuodesta 1949 lähtien. Tämä sopi asetelmaan erinomaisesti. Arkkipiispa Paavali osallistui Konstantinopolin teologisiin kokouksiin ja vieraili usein kreikkalaisissa kirkoissa. Hänen Kreikka-suuntautumisensa koki huipennuksensa 1965, jolloin hän nosti voimakkaasti esille Ekumeenisen patriarkaatin edustuston (metokhion) perustamisen Helsinkiin. Hanke sai kannatusta sekä suomalaisilta virkamiehiltä että Konstantinopolista, mutta ajoitus epäonnistui. Konstantinopoli perusti edustustonsa 1966 syrjäisen Helsingin sijasta Geneveen, Kirkkojen maailmanneuvoston päämajakaupunkiin.                   

Ekumeenisen patriarkan Athenagoraan vierailua Suomeen valmisteltiin vuosikausia 1960-luvulla, mutta se ei toteutunut koskaan. Turkin viranomaiset rajoittivat patriarkaatin toimintaa, mikä kiusasi Paavalia, ja hänen kiinnostuksensa kreikkalaista ortodoksiaa kohtaan alkoi vähitellen hiipua.

Paavali halusi saada kirkkoon teologisesti oppineita pappeja, mihin metokhion-hankekin tähtäsi. Kehotuksista huolimatta vain hyvin harvat pappiskandidaatit jatkoivat opintojaan pappisseminaarin jälkeen ulkomaisissa akatemioissa. Paavalin haave saada kreikkalaista maailmaa tunteva oppinut pappi piispaksi toteutui lopulta 1969, kun luterilaisesta papista ortodoksiksi siirtynyt Wilho Rinne valittiin Helsingin piispan apulaispiispaksi nimellä Johannes. Hänestä tuli 1970 Helsingin piispa Aleksanterin (Karpin) jälkeen. Pian Paavalin ja Johanneksen välit kuitenkin viilenivät, kun Johannes alkoi vahvistaa Konstantinopoli-yhteyttä ohi arkkipiispan. Vastapainoksi Paavali taas halusi paikalliskirkolle entistä vahvemman itsenäisen aseman.  

Paavalin suhde Venäjän kirkkoon

Arkkipiispa Paavalin suhtautuminen Venäjän kirkkoon oli kahtalainen. Varauksellisuus johtui huonoista kirkkopoliittisista kokemuksista 1940–1950-luvulla. Toisaalta Paavali toteutti Kekkosen Suomen yya-henkeä ja korosti Suomen ja Venäjän ortodoksisten kirkkojen välisiä erinomaisia veljellisiä suhteita. Alku tälle oli luotu Venäjän kirkon aloitteesta 1957, jolloin aiemmat erimielisyydet unohdettiin yksituumaisesti. Myönteisyydestä kertoo muun muassa se, että Paavali kielsi Aamun Koittoa useita kertoja 1960-luvun lopussa kirjoittamasta Moskovan kirkosta kielteisessä sävyssä. Paavali määräsi, että lännessä toimineisiin emigranttikirkkoihin, jotka jatkuvasti kritisoivat Neuvostoliittoa, ei saanut pitää mitään yhteyttä. Hyvien kirkkosuhteiden korostaminen jatkui poliittisten idänsuhteiden huippukaudella 1970-luvulla. Poliittiset suhdanteet ovat aina vaikuttaneet vahvasti kirkkosuhteisiin.

Pyrkiminen autokefaliaan 1978

Paavalin johtajakauden kirkkopoliittinen huipennus oli kanonisen Konstantinopoli-suhteen uudelleen arviointi. Moskovan patriarkaatti oli myöntänyt Yhdysvalloissa toimineelle venäläiselle ns. Metropolia-kirkolle autokefaalisen aseman. Paavalin mielestä myös Suomen kirkko oli valmis autokefaliaan.

Konstantinopoli ei tunnustanut Metropolia-kirkon autokefaliaa, minkä vuoksi Metropolia-kirkon johtajan metropoliitta Teodosiuksen vierailu Suomeen oli peruttava syksyllä 1978. Paavali koki arvovaltatappion ja halusi kirkosta täysin itsenäisen.

Monet kirkon jäsenet tukivat Paavalin näkemystä. Valtiovallan tuella perustettiin kolmas hiippakunta, jotta autokefalian vaatimukset täyttyisivät. Metropoliitta Johannes kuitenkin vastusti suomalaisten omavaltaisia pyrkimyksiä. Asiasta ei ollut neuvoteltu Konstantinopolin äitikirkon kanssa.

Vuoden 1980 kirkolliskokous jätti asian piispainkokoukselle, jonka haltuun se jäikin. Paavali koki arvovaltatappion myös vastustaessaan ortodoksisen teologikoulutuksen siirtämistä yliopistoon. Paavalin työtä arkkipiispana jatkoi Johannes. Paavali kuoli 1988.

Kirjoittaja TT Juha Riikonen on tutkija Itä-Suomen yliopiston teologian osastossa. Artikkeli on osa Suomen Akatemian rahoittamaa projektia ”Rajalla halkaistu kansa. Karjalaisten kansallisidentiteetin, uskonnon ja kielen kehitys 1809–2009”.

juha.riikonen@uef.fi

 

Kirjallisuus

Laitila, Teuvo: Paavali (1914–1988) Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa. – Suomen kansallisbiografia 7.  Studia Biographica 3: 7. Helsinki 2006.

Laitila, Teuvo: Epäluuloja, välinpitämättömyyttä ja arvostusta. Ortodoksis-luterilaiset suhteet Suomessa toisen maailmansodan jälkeen ortodoksisesta näkökulmasta. – Terve sielu terveessä ruumiissa. Juhlakirja professori Paavo Kettusen täyttäessä 60 vuotta 27.11.2009. Karjalan teologisen seuran julkaisuja 1. Joensuu 2009.

Loima, Jyrki: Nationalism and the Orthodox Church in Finland 1895–1958. – Nationalism and Orthodoxy. Two Thematic Studies on National ideologies and their Interaction with the Church. Renvall Institute Publications. Helsinki 2004.

Riikonen, Juha: Kirkko politiikan syleilyssä. Suomen ortodoksisen arkkipiispakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen kanoninen erimielisyys. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja 18. Diss. Joensuu 2007.