Piispa Uudessa testamentissa
Termin episkopos tausta
Kreikan substantiivin ”episkopos”, josta sana ”piispa” tulee, taustalla on ”päälle katsomista”, ”valvomista” tarkoittava verbi. Sana esiintyy jo paljon ennen Uuden testamentin (UT) aikaa kreikkalaisissa teksteissä ja viittaa monenlaisiin toimijoihin. Jumaliin liitettynä sana viittasi näihin sopimusten ja esimerkiksi markkinoiden valvojina ja suojelijoina. Ihmisiin liitettynä episkopos viittasi erilaisiin virkailijoihin kaupunkivaltioissa sekä yhdistyksissä, mutta myös yksittäisiin ihmisiin eri asioiden ja tilojen valvojina ja suojelijoina. Termiin ei alun perin kuulunut mitään erityistä uskonnollista erityismerkitystä. Silloinkin kun valvominen liittyy jonkin uskonnollisen instituution piiriin, episkopos-nimityksellä varustettu henkilö ei ole tekemisessä varsinaisen kultin kanssa. Pappishenkilöt kulkevat eri nimityksillä. Septuaginta eli Vanhan testamentin kreikannos noudattaa sanan käytössä samoja linjauksia.
Piispa-sanan esiintymiset Uudessa testamentissa
Termi episkopos esiintyy UT:ssa vain viisi kertaa. Varhaisin esiintymä tulee vastaan Paavalin 50-luvulla jKr. kirjoittaman Filippiläiskirjeen alkutervehdyksessä (Fil. 1:1): ”Paavali ja Timoteus… tervehtivät kaikkia Filippissä olevia Kristuksen Jeesuksen pyhiä sekä seurakunnan kaitsijoita (episkopos) ja palvelijoita (diakonos).” Seuraava esiintymä tulee vastaan todennäköisesti 90-luvulla jKr. kirjoitetuissa Apostolien teoissa kirjoittajan itsensä laatimassa Paavalin jäähyväispuheessa Efesoksen seurakunnan vanhimmille (Ap. t. 20:28): ”Pitäkää huoli itsestänne ja koko laumasta, jonka kaitsijoiksi (episkopos) Pyhä Henki on teidät pannut.” Samoilta vuosilta peräisin olevassa 1. Pietarin kirjeessä kirjoittaja käyttää Kristuksesta episkopos-nimitystä (1. Piet. 2:25): ”Te olitte ´eksyksissä niin kuin lampaat´, mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan (episkopos) luo.” Vasta 2. kristillisen vuosisadan alkuun sijoittuvissa, Paavalin nimiin laadituissa pastoraalikirjeissä episkopos-termi lähestyy sille kirkkohistoriassa myöhemmin tullutta merkitystä ja tulee korostetusti esiin kahdessa piispaa ja hänen tehtäviään koskevassa ”huoneentaulussa”. Niistä toinen on jakeissa 1. Tim. 3:1-7: ”Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan (episkope), tahtoo jaloon työhön. Seurakunnan kaitsijan (episkopos) tulee olla moitteeton…” Jakeissa Tit. 1:7-9 puhutaan ”piispasta” varsin samalla tavalla kuin jakeissa 1. Tim. 3:1-7: ”Seurakunnan kaitsijan (episkopos) täytyy näet olla nuhteeton…”
Jakeessa 1. Tim. 3:1 käytetty sana ”episkope” viittaa selkeästi piispuuteen eli ”kaitsijan virkaan”. Saman sisältöisenä sana tulee UT:ssa muuten vastaan ainoastaan Vanhan testamentin lainauksessa jakeessa Ap. t. 1:20 (”Ottakoon toinen hänen kaitsijantehtävänsä”). Tässä ”episkope”-termillä viitataan kuitenkin apostoliin, ei ”piispaan”. Kun sana esiintyy vielä kaksi kertaa UT:ssa, se ei liity tehtävään, vaan merkitsee ”tarkastusta”, ”etsikkoa” UT:ssa (Luuk. 19:44; 1. Piet. 2:12).
Piispan tehtävä Uuden testamentin eri kirjoituksissa
Edellä olevista tekstikohdista ilmenee, että episkopos-termillä ei ollut keskeistä roolia ensimmäisen kristillisen sukupolven seurakunnallisessa elämässä. Paikallisten seurakuntien organisaatiossa vastuuta kantoivat toisenlaisilla nimityksillä varustetut henkilöt. Heitä voitiin nimittää ”johtajiksi” (1. Tess. 5:12), ”vanhimmiksi” (presbyteros) (Ap. t. 11:30; 14:23; 20:17), ”profeetoiksi” tai ”opettajiksi” (Ap. t. 13:1; 1. Kor. 12:28-29). Alkukristillisille seurakunnille oli tyypillistä se, että johtajia oli useita ja että nimitykset eivät olleet vakiintuneita. Ainoa vakiintunut nimitys oli ”apostoli”, jolla tarkoitettiin ylösnousseen Kristuksen valtuuttamaa lähetystyöntekijää. Apostolit eivät kuuluneet mihinkään yksittäiseen seurakuntaan, vaan toimivat matkustelevina lähettiläinä omilla alueillaan perustaen seurakuntia ja järjestäen niiden elämisen puitteet tavalla, joka vastasi parhaiten kunkin yhteisön olosuhteita. Apostolin virkaa ei voinut jättää perinnöksi toiselle henkilölle. Kukaan ei vielä mieltänyt itseään papiksi ensimmäisten kristillisten sukupolvien aikana. Pappeus liittyi Jerusalemin temppelin uhritoimituksiin tai pakanallisiin uskonnollisiin menoihin. Kristinuskon ainoa pappi oli kertakaikkisella uhrilla itsensä uhrannut Kristus (Hepr. 9:23-28; 10:11-15). Koska Jeesus ei kuulunut papilliseen Leevin sukuun, hänenkin ainutlaatuinen pappeutensa selitetään Heprealaiskirjeessä ”Melkisedekin pappeuden” avulla (Hepr. 7:11).
Apostolien toiminnan pohjalta tai myös muuten syntyneissä alkukristillisissä seurakunnissa useampi henkilö kantoi kollektiivisesti vastuuta siitä, että Kristukseen uskovien yhteisö toimi ja eli paikkakunnallaan mahdollisimman hyvin. Tietty järjestysmuoto saati siihen liittyvät tehtävänimitykset eivät sinänsä olleet sen pyhempiä kuin toisetkaan. Tähän sopii hyvin se, että ainoassa tapauksessa, jossa nimitys episkopos tulee vastaan ensimmäisen apostolisen sukupolven teksteissä eli jakeessa Fil. 1:1, termi on monikossa. Toisin sanoen enintään muutaman sadan hengen seurakunnassa Filippissä toimi useita ”piispoja” kantamassa vastuuta seurakunnan hengellisestä elämästä. Nämä ”piispat” ovat mahdollisesti olleet henkilöitä, jotka vastasivat eri yksityiskodeissa vietetyistä jumalanpalveluksista. Jos näin on, myös Filippiläiskirjeessä erikseen mainitut vaikutusvaltaiset naiset Euodia ja Syntyke (4:2) ovat voineet olla ”piispoja” jo 50-luvulla jKr. Myös kohdassa, jossa Apostolien teoissa termi episkopos esiintyy, se on monikossa eikä ole virkanimitys, vaan kuvaa Efesoksen seurakunnan vanhimpien, ”presbyteerien”, tehtävää.
Tilanne muuttui seuraavien sukupolvien aikana, jolloin piispuudesta tuli vallitseva tapa järjestää seurakunnan organisaatio. Apostolisen isien kirjoitukset eli Ignatioksen kirjeet, Didakhee ja Ensimmäinen Kleemensin kirje todistavat tästä kehityksestä. Ne heijastavat vuosisadan vaihdetta ja toisen kristillisen vuosisadan alkupuolta. Myös UT:iin liitetyt pastoraalikirjeet kuuluvat tähän samaan historialliseen kehitysvaiheeseen. Todennäköisesti ulkoinen paine, opillisiin kiistoihin liittyvä hajaannuksen vaara ja tietoisuus siitä, että kristillinen kirkko joutuu elämään maailmassa pitempään kuin alussa oletettiin, veivät kristityt kehittämään kirkkoa organisaationa kiinteämmäksi. Tällöin monarkkisella piispuudella nähtiin olevan kirkon elämää lujittava vaikutus. 110-luvulla kirjoitetuissa Ignatioksen kirjeissä piispuuden korostus on erityisen voimakasta, mutta esimerkiksi pastoraalikirjeet kertovat siitä, miten tietyillä tahoilla toisen vuosisadan alussa ollaan vasta ikään kuin siirtymässä monarkkisen piispuuden suuntaan. Näissä esiintyy malli, jossa seurakunnan johtajana on piispa ja hänen alaisuudessaan toimivat diakonit. Kirjeissä esiintyvät myös ”vanhimmat”, mutta presbyteerin ja piispan välisessä tehtävänjaossa on vielä epäselvyyttä. Tehtävänjako vaikuttaa menevän osittain päällekkäin, vaikka kirjeiden pyrkimys painottaa piispuutta onkin selvä.
Pastoraalikirjeissä oleva korostus, että piispan tuli olla ”yhden vaimon mies” (1. Tim. 3:2,12; Tit. 1:6), ei sellaisenaan painota seurakunnan johtajan sukupuolta, vaan hänen avioliittoetiikkansa esimerkillisyyttä. Se, että tänä aikana julkiseksi yhteisöksi mielletyn seurakunnan johtajan tuli olla henkilö, joka saattoi sitä viranomaisten edessä edustaa, eli mies, oli yhteiskunnallisten syiden takia itsestäänselvyys, kun taas avioliiton pyhyyden puolustamisessa oli hellenistisen kulttuurin piirissä alleviivaamisen tarvetta.
Seurakunnan organisaation nimitykset ”piispa” ja ”diakoni” tulevat siis kreikkalaisesta kulttuurista. Kuitenkin seurakuntien organisaatiomalli, joka vähitellen, toisen ja kolmannen kristillisen sukupolven aikana vakiintui, näyttää seuraavan juutalaisten synagogien organisaatiomallia. Yksi piispa seurakunnan johtajana vastaa ”synagogan esimiestä”, jonka tehtävänä oli huolehtia yhteisön järjestyksestä, kokousten sujumisesta ja rakennuksesta. Hänen apunaan toimi ”vanhimpien neuvosto”, josta tuli malli piispan alaisuudessa toimiville seurakunnan ”vanhimmille”. ”Diakonien” tehtävät nousevat kuin itsestään yhteisön käytännöllisten asioiden hoitamisen tarpeista, joskaan heidänkään tehtävänkuvansa ei ole rajoittunut ainoastaan seurakunnan käytännön tarpeisiin, vaan myös sen julistuksen ja opetuksen alueille, mikä tulee selkeästi esille esimerkiksi luvusta Ap. t. 6.
Kriittisen historiantutkimuksen näkökulmasta niin kutsuttu successio apostolica ei liity tiettyyn virkaan tai virkanimikkeeseen, vaan yleensä luottamukseen siitä, että jokaisen sukupolven aikana kirkossa on alusta alkaen toiminut vastuunalaisia henkilöitä, jotka ovat vieneet perintönä saamansa evankeliumin puhtaana seuraavalle sukupolvelle. He ovat täyttäneet tehtävänsä, olipa heitä kutsuttu tai kutsuttiinpa heitä jatkossakin millä nimityksellä tahansa ja olipa virkaan asettaminen tapahtunut millä muodoilla tahansa.
Kirjoittaja Lars Aejmelaeus on eksegetiikan professori Helsingin yliopistossa.
Kirjallisuus
Aejmelaeus, Lars: Kristillisen virkateologian lähtökohdat Uudessa testamentissa. Teologinen aikakauskirja 99. Helsinki, 1994.
Aejmelaeus, Lars: Die Rezeption der Paulusbriefe in der Miletrede (Aog 20:18-35). Annales Academiae Scientiarum Fennicae B/232. Suomalainen tiedeakatemia. Helsinki, 1987.
Beyer, Hermann Wolfgang: episkeptomai. Theologisches Wörterbuch zum Neuen Testament. Herausgegeben von Gerhard Kittel. Zweiter Band. W. Kohlhammer. Stuttgart, 1935. 595–619.
Neumann, Johannes: Das katholische Bischofsamt. Theologische Realenzyklopädie IV. Studienausgabe Teil I. Walter de Gruyter. Berlin-New York, 1980. 653–682.
Schoedel, William R.: Ignatius of Antioch. A Commentary on the Letters of Ignatius of Antioch. Fortress. Philadelphia, 1985.