Turun piispat
”Teistä ei koskaan voi tulla presidenttiä. Te olette niin suuri syntinen”, totesi Gustaf Johansson J. K. Paasikivelle junamatkalla Helsingistä Turkuun 1925. Ennustus ei toteutunut, ja se kertoo enemmän vanhasta arkkipiispasta kuin pankinjohtaja Paasikivestä. Gustaf Johansson oli tottunut sanomaan mitä ajatteli myös maan johtomiehille, eikä häntä koskaan syytetty rohkeuden puutteesta. Sortovuosina hän oli puolustanut Suomen oikeuksia kenraalikuvernööri Bobrikovin ja itsensä keisari Nikolai II:n edessä.
Gustaf Johansson ei ollut suinkaan vähäisin Turun piispojen sarjassa, jossa hänen järjestysnumeronsa oli 45. Virka on maan vanhin, ja se on onnistuttu – tosin pari kertaa hyvin täpärästi – varjelemaan hurskailta huijareilta. Niinpä Erik Gabriel Melartin haki virkaa 1833 ”syrjäyttääkseen siitä lurjuksen ja juonittelijan, jolla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa”. Melartin sai keisarin nimityksen, vaikka tuomiorovasti Gustaf Gadolin oli kerännyt vaalissa eniten ääniä.
Katoliset piispat
Piispojen luettelo alkaa Pyhästä Henrikistä, Suomen apostolista ja marttyyrista. Kolme hänen seuraajaansa olivat vielä lähetyspiispoja, seuraavat kolme taas Ruotsin kuninkaan luottomiehiä ja entisiä kanslereita. Paavinkirje vuodelta 1259 puhuu ensimmäisen kerran Turun piispasta. Lähetysalueesta oli tullut itsenäinen hiippakunta. Tuomiokapitulin perustamisen jälkeen (1276) voitiin siirtyä kirkollisen oikeuden mukaiseen käytäntöön, kapitulin toimittamaan piispanvaaliin. Se osui useimmiten oman kapitulin jäseneen, yleensä tuomiorovastiin.
Kun Turun tuomiokirkko juhlavuonna 1300 vihittiin, oli piispana Magnus, viran ensimmäinen suomalaissyntyinen haltija. Hänen keskiaikaiset seuraajansa olivat paria poikkeusta lukuun ottamatta kotimaisen aatelin kärkijoukkoa ja ulkomailla opiskelleita, useimmat Pariisin maistereita.
Turun piispa oli keskiaikaisen Suomen mahtavin mies, jonka valta ei ollut ainoastaan hengellistä. Hänellä oli aseellinen seurue, linna ja sen turvana varusväki. Hän edusti suomalaisten kantaa kuninkaan neuvostossa. Piispainkronikka kertoo Magnus Olai Tavastista: ”Hänellä oli aina käytettävissään sotilaita, aatelismiehiä ja asukkaita koko hiippakunnassa, ja kun hän matkusti neuvoston kokouksiin, joita pidettiin Tukholmassa ja muualla, he palvelivat häntä kuin kuninkaallista majesteettia.” Kun vihollinen uhkasi, Turun piispa ei epäröinyt panna alttiiksi asemiehiään ja varojaan isänmaan puolustamiseksi.
Uskonpuhdistuksen jälkeiset muutokset
Uskonpuhdistuskaudella Saksan piispat jäivät katoliseen kirkkoon, mutta Pohjoismaissa piispan virka säilyi reformaation yli, tosin toisenlaisena. Heidän linnansa revittiin ja varusväkensä lakkautettiin, eikä heillä enää ollut sijaa kuninkaan neuvospöydässä. Turun piispa Martinus Skytte vihittiin loppiaisena 1528 perinteisin muodoin. Vihkimisen toimitti Roomassa vihitty piispa, niin että piispanviran apostolinen jatkuvuus säilyi Turun hiippakunnassa. Mutta yksi Martinukselta puuttui. Vihkimykselle ei hankittu kirkkolain määräämää paavin vahvistusta. Martinus oli – kuten Kustaa Vaasa lausui – ”evankelinen eikä paavillinen piispa, piispa Jumalan sanan eikä paavin sanan mukaan”. Ruotsin valtakunnan yhteydet paavinistuimeen katkesivat ja ylin maallinen nimitysvalta siirtyi paavilta kuninkaalle. Venäjän vallan aikana sitä käytti keisari ja itsenäisessä Suomessa presidentti, jolla se pysyi vuoteen 2000 saakka. Kyseessä oli hallitsijan oikeus kontrolloida, ettei valtiolla ole mitään nimitettävää vastaan.
Suomen kirjakielen perustajasta Mikael Agricolasta tuli piispa 1554, mutta Kustaa Vaasa ei antanut hänelle koko Suomea, vaan lohkaisi uuteen Viipurin hiippakuntaan neljänneksen maan seurakunnista. Turun piispan arvo oli kuitenkin korkeampi, ja se nousi entisestään, kun Turun Kuninkaallinen Akatemia perustettiin 1640. Siinä oli kolme teologian professoria, jotka istuivat myös tuomiokapitulissa. Professuurit oli numeroitu yhdestä kolmeen, ja virassa niissä noustiin alimmasta eli kolmannesta ylimpään eli ensimmäiseen, jonka haltija oli samalla tuomiorovasti. Tämän seuraava tavoite oli piispanistuin. Useimmat Ruotsin vallan piispoista tulivat virkaansa professuurin kautta. Tämä kertoo paitsi piispojen oppineisuudesta myös yliopiston ja kirkon johdon saumattomasta yhteistyöstä. Se jatkui aina vuoteen 1828, jolloin yliopisto Turun palon jälkeen muutti Helsinkiin eivätkä professorit enää voineet olla tuomiokapitulin jäseniä.
Suomen autonomian aika
Suomi oli 1809 siirtynyt Ruotsin yhteydestä osaksi Venäjän keisarikuntaa. ”On samantekevää, minkä hallituksen alaisina elämme, kunhan saamme elää turvassa ja rauhassa”, Turun piispa Jacob Tengström perusteli suostumista ylivoimaisen miehittäjän tahtoon. Hän johdatti papistonsa antamaan uskollisuudenvalan keisari Aleksanterille. Hänestä tuli keisarin luottomies ja puheenjohtaja komiteaan, joka suunnitteli Suomen kotimaisen hallituksen ja ylimmän hallinnon järjestämistä. Aleksanteri piti voimassa Ruotsin vallan aikaiset perustuslait ja luterilaisen uskonnon. Hän osasi arvostaa kirkkoa, joka piti yllä yhteiskuntarauhaa ja saarnasi uskollisuutta esivallalle.
Uuden esivallan alaisuuteen suostunut piispa sai palkkansa. Suomi sai 1817 viettää uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhlaa, ja samalla keisari kohotti Turun hiippakunnan arkkihiippakunnaksi ja piispan arkkipiispaksi. Suomen molemmat hiippakunnat eivät enää olleet Upsalan arkkipiispan alaisia. Suuriruhtinaanmaan kirkollinen johto jäi Turkuun, vaikka pääkaupunki oli siirtynyt Helsinkiin.
Keisari nimitti kaksi seuraavaa arkkipiispaa, Erik Gabriel Melartinin ja Edvard Bergenheimin toiselta vaalisijalta, mutta sen jälkeen Pyhän Henrikin istuimelle on yhtä poikkeusta lukuun ottamatta noussut vaalissa eniten ääniä saanut. Poikkeus oli vuoden 1934 vaali, jossa tuomiorovasti Einar Fredrik Napoleon Candolin sai enimmät äänet, mutta presidentti nimitti toiseksi tulleen Viipurin piispan Erkki Kailan. Itsenäisyyden aikaisista kymmenestä arkkipiispasta useimmat ovat hoitaneet yliopistovirkaa, vaikka vain kaksi on noussut arkkipiispaksi suoraan yliopistosta. Seitsemän on tullut Turkuun jonkin muun piispanistuimen kautta, yksi Turun tuomiorovastin virasta.
Arkkipiispan tehtäviin kuului johtaa puhetta pappissäädyssä, kun valtiopäivät pitkän tauon jälkeen kutsuttiin koolle 1863. Yksikamarisessa eduskunnassa arkkipiispa ei enää istunut. Lauri Ingman oli tosin Turkuun tullessaan jo ”moninaisissa toimissa kulutettu” tasavallan ensimmäinen pääministeri ja nelinkertainen opetusministeri. Erkki Kaila ja Mikko Juva olivat toimineet lyhyen ajan kansanedustajina.
Arkkipiispalle lankesi puheenjohto ensi kertaa 1876 kokoontuneessa kirkolliskokouksessa, ja vähitellen hänelle kasaantui yhä enemmän kokonaiskirkon johtotehtäviä, edustusta ja esilläoloa sekä välttämätöntä ekumeenista yhteydenpitoa koko muuhun kristikuntaan. Edvard Bergenheim vietti kokonaisen vuoden kohentamassa terveyttään Saksan kylpylöissä ja tutustumassa Pariisin kulttuuritarjontaan ilman suurempaa haittaa Suomen kirkolle. Sata vuotta myöhemmin Mikko Juva valitti sen sijaan, että yhden miehen on mahdotonta selvitä arkkipiispan työtaakasta. Tätä kevennettiin perustamalla 1998 Turkuun toinen piispan virka.
Kirjoittaja Simo Heininen on kirkkohistorian professori (emeritus) ja dosentti Helsingin yliopistossa.
Kirjallisuus
Heininen, Simo: Turun piispat Pyhästä Henrikistä Mikko Juvaan. Helsinki, 2008.