Katoliset piispat itsenäisessä Suomessa
Johannes Michael Buckx – Suomen apostolinen vikaari
Ensimmäinen reformaation jälkeinen katolinen piispa Suomessa oli hollantilainen pappi Johannes Michael Buckx (1881–1946). Buckx ei tosin vielä ollut titteliltään Helsingin piispa, sillä vuonna 1921, jolloin hän saapui hoitamaan tehtäviään, hiippakuntaa ei vielä ollut, oli vain Suomen apostolinen vikaarikunta.
Suomen apostolinen vikaarikunta perustettiin 8.6.1920, ja se tuli heti uskon levittämisen kongregaation (Propaganda fide) alaiseksi. Vikaarikunnan johto täytettiin kuitenkin vasta seuraavana vuonna. Tällöin oli vähällä, että vikaarikunnan johtoon olisi tullut suomalainen pappi Adolf Carling. Itse asiassa hän sai jo joulukuussa 1920 nimityksen tehtävään, mutta ennen kuin sitä koskeva kirje ehdittiin postittaa Vatikaanista, siellä tultiin toisiin ajatuksiin. Carlingille ja monille suomalaisille katolilaisille tämä oli suuri pettymys, sillä hän oli ollut suomalaisen kirkkoprovinssin perustamisessa hyvin aktiivinen.
Buckx oli Jeesuksen pyhän sydämen pappien veljeskunnan jäsen, joka oli työskennellyt Viipurin seurakunnassa 1909–1911. Vuonna 1923 hänet nimitettiin Suomen apostoliseksi vikaariksi ja Dolichen titulaaripiispaksi. Buckxin vihki piispaksi 15.8.1923 Uskon levittämisen kongregaation esimies, hollantilainen kardinaali Willelm van Rossum, joka vieraili Pohjoismaissa vuonna 1923. Hänen isäntänään toimi sanomalehtimagnaatti Amos Anderson, joka tunnettiin vahvoista sympatioistaan katolista kirkkoa kohtaan. Rossumin Suomen-vierailu sai runsaasti huomiota lehdistössä ja herätti äkäisiä antikatolisia reaktioita ja pelkoja katolisuuden invaasiosta.
Buckxin aikana suomalaista katolisuutta leimasivat kieli- ja kansallisuuskiistat. Monille kirkon jäsenille oli vaikeaa sopeutua siihen, että kirkon ja seurakuntien johto oli niin pitkälle ulkomaisten pappien käsissä. Esimerkiksi Helsingin seurakunnan kirkkoherra Johannes van Gijsel joutui vuonna 1933 jättämään paikkansa ja palaamaan kotimaahansa eräiden seurakuntalaisten ilmeisen aiheettomien valitusten vuoksi.
Buckx jätti tehtävänsä vikaarikunnan johdossa vuonna 1933 ja palasi Hollantiin. Siellä hän toimi vielä Nijmegenissä Radboud-yliopistossa opettajana. Hän kuoli 1946.
Gulielmus Cobben – ensimmäinen Helsingin katolisen hiippakunnan piispa
Seuraava Suomen apostolinen vikaari tuli myös Hollannista. Hän oli vain 36-vuotias Gulielmus Cobben (1897–1985), joka vihittiin piispaksi jo Hollannissa ja asetettiin virkaansa Helsingissä 17.5.1934. Cobbenin aikana suomalainen katolisuus aktivoitui monella tavalla, vaikka vikaarikunnan jäsenmäärä pysyikin vain parintuhannen hengen tienoilla.
Akateemiset katoliset suomalaiset perustivat vuonna 1936 Academicum Catholicumin, jonka päämääränä oli perehtyä Euroopan katoliseen kulttuuriin ja historiaan ja levittää katolista uskoa suomalaisten keskuuteen. Parin vuoden kuluttua tästä aloitti ilmestymisensä katolinen aikakauslehti Kellojen Kutsu, joka muuttui vuonna 1970 edelleen ilmestyväksi Fides-lehdeksi. Toisen maailmansodan alla 1939 Suomessa aloitti työnsä myös itäiseen riitukseen kuuluva isä Armand de Caluwé. Vuotta myöhemmin Suomeen saapui hänen serkkunsa Robert de Caluwé, joka tunnettiin myöhemmin ikonimaalarina ja Myllyjärven ekumeenisen keskuksen isäntänä. Merkittävä tapahtuma oli dominikaanien kulttuurikeskuksen Studium Catholicumin avaaminen vuonna 1949 Bulevardilla. Nykyään keskus sijaitsee Ritarikadulla Kruununhaassa. Suomessa toimivat dominikaanit alkoivat vuonna 1956 julkaista Documenta-aikakauskirjaa. Sen ilmestyminen lakkasi 1971.
Helsingin katolinen hiippakunta perustettiin vuonna 1955, samana vuonna, jolloin Suomessa vietettiin kristinuskon maahan saapumisen 800-vuotisjuhlaa. Tällöin piispa Cobbenista tuli virallisesti Helsingin piispa. Ulkomailla hiippakunnan perustaminen nähtiin täydentävänä osana paavin ”Pohjoismaiden-ohjelmaa”, jonka ensimmäinen osa oli ollut hiippakuntien perustaminen Tanskaan, Norjaan ja Ruotsiin vuonna 1953. Ensimmäinen katolinen pappisvihkimys Suomessa sitten reformaation nähtiin syksyllä 1961, kun dominikaani-isä Martti Voutilainen vihittiin papiksi.
Katolisen kirkon vahvistunut näkyvyys, joka ilmeni dominikaanien ja eräiden muiden sääntökuntien aktivoitumisen lisäksi muun muassa uusien kirkkojen rakentamisena Helsinkiin, Tampereelle ja Jyväskylään 1940–1950-luvuilla, alkoi huolettaa luterilaisen kirkon johtoa siinä määrin, että luterilainen piispainkokous päätti teettää selvityksen katolisen kirkon vetovoimasta ja etenemisestä Suomessa. Salaiseksi tarkoitettu tutkimus valmistui vuonna 1960 ja sen toteutti pastori Esko Rintala. Lopputulokset eivät olleet kuitenkaan niin hälyttäviä kuin oli kenties pelätty.
Paul Verschuren – yli 30 vuotta ekumenian edistäjänä
Piispa Cobbenin seuraajaksi tuli niin ikään hollantilainen Paul Verschuren (1925–2000). Kummallekin miehelle 1960-luvun merkittävin kirkollinen tapahtuma oli Vatikaanin II konsiili, joka kokoontui 1962–1965. Cobben oli sattunut olemaan Roomassa juuri silloin, kun paavi Pius XII kuoli ja Johannes XXIII valittiin tämän seuraajaksi syksyllä 1958. Johannes XXIII kutsui konsiilin koolle. Sekä Cobben että Verschuren osallistuivat konsiilin istuntoihin, Verschuren vuodesta 1964 lähtien Helsingin apulaispiispana. Hänet vihittiin piispaksi Helsingissä elokuussa 1964. Verschuren kirjoitti konsiilista innostuneita raportteja Kellojen Kutsuun.
Cobben jätti Helsingin piispan tehtävät vuonna 1967 ja palasi Hollantiin. Kesällä 1967 virkaan asetetun Verschurenin tärkeimpiä ensimmäisiä tehtäviä Suomessa olivat liturgian uudistaminen ja ekumenian edistäminen konsiilin päätösten mukaisesti. Verschurenin ekumeeninen hyvä tahto ilmenikin pian, kun hän syksyllä 1967 reformaation 450-vuotisjuhlan tunnelmissa Kellojen Kutsussa muistutti paavi Paavali VI:n hengessä, että katolisen kirkon täytyi pystyä tunnustamaan oma syyllisyytensä kirkkojen eroon.
Katolisesta kirkosta Suomessa tuli maailman ensimmäinen katolinen paikalliskirkko, joka liittyi paikallisen ekumeenisen neuvoston jäseneksi. Se tapahtui pitkälti professori Seppo A. Teinosen myötävaikutuksesta vuonna 1968. Suomalaisessa katolisuudessa alkoi näinä vuosina voimakas ekumeeninen suuntautuminen, joka ei ollut yksistään Verschurenin ansiota, vaan merkittävää osaa näyttelivät myös Martti Voutilainen, vuonna 1972 Lutherin teologiasta Helsingissä väitellyt Jan Aarts ja katolisen tiedotustyön dynamo Pentti Laukama.
Hyviä ekumeenisia välejä edistivät myös Verschurenin aloitteesta vuodesta 1985 lähtien järjestetyt vuosittaiset Pyhän Henrikin päivän messut Roomassa. Niihin osallistuivat katolisen, luterilaisen ja ortodoksisen kirkon piispat, ja matkaan kuului paavin audienssi. Suomesta alettiin puhua ulkomailla ekumenian mallimaana.
Verschurenin piispuuskauden huippukohta oli epäilemättä paavi Johannes Paavali II:n vierailu Suomessa ja muissa Pohjoismaissa kesällä 1989. Verschuren toimi tuolloin Pohjoismaiden katolisen piispainkokouksen puheenjohtajana ja piti tärkeänä varmistaa, ettei paavin vierailua koettaisi maiden valtakirkoissa tunkeiluna. Paaville käynti Suomessa oli ilmeisen valaiseva kokemus koko katolisen kirkon johdolle. Vatikaanissa oli oletettu Suomen olevan täysin maallistunut maa, mutta matka todisti toista.
Paaville vierailu Pohjoismaissa ja hänen luterilaisilta kirkoilta saamansa lämmin vastaanotto varsinkin Suomessa ja Ruotsissa oli taustalla siinä, että hän vuonna 1995 ekumeniaa koskevassa kiertokirjeessään Ut unum sint (Jotta he yhtä olisivat) omisti erityistä huomiota Suomen ja Ruotsin luterilaisille kirkoille. Tämä erityissuhde meni KMN:n ja LML:n mielestä jopa huolestuttavan pitkälle.
Verschuren uskalsi puhua suoraan paaville. Kun Johannes Paavali II kysyi Verschurenilta, mikä tämän mielestä oli ekumenian suurin este, Verschuren vastasi: ”Te, Pyhä isä, Teidän virkanne.” Verschuren ymmärsi, että Suomessa katolisuuden oli mahdollisuuksien mukaan sopeuduttava paikalliseen kulttuuriin. Niinpä hän ei esimerkiksi ollut tiukka ehkäisyn vastustaja, koska hän tiesi, että lukuisissa seka-avioliitoissa ehkäisykieltoa oli mahdotonta vaatia noudatettavaksi.
Verschurenin aikana Suomen katolinen papisto alkoi puolalaistua, kun Hollannista ei enää valmistunut riittävästi uusia pappeja. Ensimmäiset puolalaiset papit 60 vuoteen tulivat maahan vuonna 1980. Hiippakunnassa aloittivat toimintansa myös monet uudet liikkeet ja järjestöt kuten Opus Dei vuonna 1987.
Verschuren jäi sairauden vuoksi pois virastaan vuonna 1998 ja kuoli kaksi vuotta myöhemmin. Hiippakunnassa odotettiin yleisesti, että seuraavaksi piispaksi nimitettäisiin yleisvikaarina pitkään toiminut Jan Aarts, mutta yllätykseksi seuraava piispa tulikin Puolasta.
Ristiriitoja herättänyt Józef Wróbel
Lublinin yliopiston bioetiikan professori Józef Wróbel (s. 1952) vihittiin piispaksi Johanneksen kirkossa Helsingissä vuoden 2001 alussa. Suomea ja ruotsia taitamattomalla piispalla oli vaikeuksia luoda yhteyksiä kirkon jäseniin, ja monet vierastivat hänen konservatiivisia linjauksiaan teologisissa kysymyksissä. Lisäksi piispan ja Jan Aartsin välille syntyi tuntemattomasta syystä syvä epäluottamus, joka pakotti Aartsin jättämään hiippakunnan ja Suomen. Tapaus synnytti intohimoisen protestiliikkeen, joka kulminoitui ensimmäiseen Suomessa nähtyyn piispanvastaiseen katumielenosoitukseen syksyllä 2004. Piispa Wróbel luopui yllättäen tehtävästään kesällä 2008 ja siirtyi apulaispiispaksi Lublinin arkkihiippakuntaan. Siellä hän antoi eräälle puolalaiselle lehdelle haastattelun, jossa hän mainitsi luopumisensa syyksi sen, että hän oli väsynyt kamppailemaan hiippakunnan taloudellisten vaikeuksien kanssa.
*
Suomen katolilaiset saivat viimein ensimmäisen suomalaisen piispan vajaaseen 500 vuoteen, kun paavi Benedictus XVI nimitti tehtävään Teemu Sipon (s. 1947). Kardinaali Karl Lehmann vihki hänet piispaksi Turun tuomiokirkossa syksyllä 2009. Siposta tuli pian tämän jälkeen myös ensimmäinen katolilainen Suomen ekumeenisen neuvoston puheenjohtajana.
Kirjoittaja Mikko Ketola on yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa.
Lähteet ja kirjallisuus
Cantell, Risto: Verschuren, Paul (1925–2000). – Suomen Kansallisbiografia 10. Helsinki: SKS, 2007.
Elomaa, Jouni: Sippo, Teemu (1947–). [http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/8916]. Katsottu 30.8.2010.
Ketola, Mikko: Opus Dei – vaiettu salaseura? Helsinki: Minerva, 2006.
Ketola, Mikko: Wróbel, Józef (1952–). [http://artikkelihaku.kansallisbiografia.fi/artikkeli/9791]. Katsottu 30.8.2010.
Laine, Antti: Vuosien 1959–1960 salainen tutkimus roomalaiskatolisen kirkon lähetystyöstä Suomessa. – TA 2/2009.
Lauha, Aila: Suomen kirkon kansainväliset suhteet 1923–1925. SKHST 159. Helsinki: SKHS, 1993.
Lukkarinen, Ari: Paul Verschuren Suomen katolilaisten piispana 1964–1989. Yleisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Ht 2006.
Paukkala, Anni: Status quosta painekattilan räjähdykseen – Suomen katolisen kirkon murros 1998–2004. Yleisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Ht 2006.
van Rossum, Willelm: Die religiöse Lage der Katholiken in den nordischen Ländern. München, 1924.
Savolainen, Elsa: Kaukana Vatikaanista – Katolinen kirkko Suomessa 1989–1998. Yleisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Ht 2007.
Tenhunen, Anna-Kaisa: Rooman ja Turun välissä. Amos Anderson kirkollisena vaikuttajana 1920-luvulla. Yleisen kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Ht 2004.
Vuorela, Kalevi: Cobben, Guillaume (1897–1985). – Suomen kansallisbiografia 2. Helsinki: SKS, 2003.
Vuorela, Kalevi: Finlandia Catholica. Katolinen kirkko Suomessa 1700-luvulta 1980-luvulle. Helsinki: Studium Catholicum, 1989.
Vuorela, Kalevi: Vuosi vuodelta. Katolisen kirkon vaiheita Suomessa reformaation jälkeen. Helsinki: Katolinen tiedotuskeskus, 2005.