Luterilaisen köyhäinhoidon alkutaival Suomessa

Ruotsin valtakunnassa, johon Suomikin kuului, siirryttiin 1500-luvun lopulla luterilaiseen tunnustukseen. Samoihin aikoihin elinolosuhteet muuttuivat haasteellisemmiksi ja köyhyys kasvoi. Siihen yritettiin 1600-luvulla puuttua, mutta yritykset jäivät vaikeissa olosuhteissa tehottomiksi. Luterilaisen köyhäinhoidon perusta oli vanhoissa tavoissa ja kehitys hidasta.

Köyhäinhoito reformaation jaloissa

Kustaa Vaasan valtaan astumisen myötä, 1520-luvulta lähtien, reformaation ajatukset alkoivat saada Ruotsissa poliittista hyväksyntää. Kuninkaalle luterilaisuus mahdollisti irtautumisen paavin vallasta, mikä vahvisti kuninkaanvaltaa.

Köyhäinhoidon kannalta 1500-luvulla Ruotsissa tapahtuneet kirkolliset muutokset eivät olleet edullisia: luostarien lakkauttaminen poisti yhden köyhäinhoidon kannalta olennaisen instituution ja seurakuntien omaisuuden siirtäminen kruunulle heikensi niiden toimintaedellytyksiä. Köyhistä huolehtiminen kuului kirkon tehtäviin, joten köyhäinhoidon järjestäminen hankaloitui.

Myös pyhimyskulttia alettiin suitsia Ruotsissa 1500-luvulla, millä oli kielteisiä vaikutuksia almujen keräämiseen: paikoin keräyslippaat poistettiin kokonaan, mutta ennen muuta niiden yhteydestä poistettiin viittaukset pyhimyksiin. Se ei voinut olla vaikuttamatta vanhaan tapaan tottuneiden ihmisten motivaatioon antaa almuja.

Ruotsissa jalansijaa saanut luterilaisuus poikkesi hyvin paljon ”uskonpuhdistuksen” alkuun saattaneen Martin Lutherin ideoista. Köyhäinhoidon uudistaminen oli ollut Lutherin ajattelussa keskeistä, mutta hänen ideoidensa toteuttaminen käytännössä oli osoittautunut vaikeaksi: kaupunkeihin suunnitellut köyhäinkassat eivät alkaneet toimia toivotulla tavalla, eikä Lutherin uskonnollinen näky ihmisten hengellisestä uudistumisesta, joka johtaisi heidät tekemään suurissa määrin lähimmäisenrakkauden tekoja, toteutunut.

Niinpä luterilaisuuden alkaessa saada jalansijaa Pohjoismaissa köyhäinhoidon reformi ei ollut siinä enää keskeisessä roolissa. Kun luterilainen tunnustus sai Ruotsissa virallisen aseman Uppsalan kokouksessa 1593, köyhistä huolehtiminen perustui ikiaikaisten käytäntöjen mukaan ennen muuta perheen ja suvun antamalle turvalle sekä kerjäläisten avustamiselle.

Suurvallassa myös köyhyys oli suurta

Ruotsin valtakunnasta rakentui varhaismoderni valtio Kustaa II Adolfin kuninkuusaikana (1611–1632). Muun muassa oikeuslaitos kehittyi, verotusta tehostettiin ja armeijaa vahvistettiin. Myös seurakuntien toimintaedellytykset alkoivat parantua, joskin tilanne vaihteli suuresti eri seurakunnissa.

Ruotsista kehittyi 1600-luvun puoliväliin tultaessa suurvalta. Samalla valtaväestön elinolosuhteet olivat vaikeat. Karkeasti ottaen noin 90 prosenttia valtakunnan asukkaista oli maaseudulla elävää rahvasta, joka oli riippuvaista maanviljelyn tuotosta. Sadot vaihtelivat suuresti, koska ilmasto-olot olivat 1500-luvun jälkipuoliskolta lähtien muuttuneet viljelylle epäsuosiollisiksi. Kun samaan aikaan verotus oli tehostunut ja esimerkiksi sotaväenotot veivät tiloilta työvoimaa, jouduttiin lukuisilla tiloilla toimeentulovaikeuksiin. Rahvas köyhtyi, jolloin köyhien elättäminen tiloilla ja almujen antaminen vaikeutuivat. Samalla maanomistusolojen muuttuminen talonpoikien kannalta epäedullisemmaksi ja sukujen vallan heikkeneminen oikeuslaitoksen ja pitäjäkeskeisen hallinnon voimistuessa rikkoi perinteisiä sosiaalisia turvaverkkoja.

Olosuhteet pakottivat puuttumaan köyhyyteen

Maallisen hallinnon näkökulmasta olennaista oli saada rahvas tekemään työtä maatiloilla, mikä takasi kruunulle verotuloja, tai antamaan miehet sotaväkeen. Vanhastaan väestön liikkuvuuteen ei ollut kovin voimakkaasti kyetty puuttumaan, mutta 1600-luvulla yksi olennainen pyrkimys oli rajoittaa ihmisten liikkuvuutta. Sitomalla väki paikoilleen heitä oli helpompi kontrolloida. Olosuhteet kuitenkin pakottivat monet liikkeelle nimenomaan leivän perässä.

Pahimmillaan kotitilansa köyhyyden vuoksi jättäneet joutuivat vaikeaan asemaan, kun heidän oli pakko etsiä elinkeinoaan muualta, mutta samalla heidän liikkumisensa teki heistä lainsuojattomia. Tilanne kuvastaa sitä, että 1600-luvulla ajatukset köyhyyden rakenteellisesta poistamisesta olivat vielä vieraita. Säätyhierarkiaan pohjautuneessa maailmankuvassa Jumala oli luonut ihmiset erilaisiin säätyihin, joten esimerkiksi köyhän kuuluikin olla köyhä.

Liikkuvuuden säätelyä edesauttoi pitäjähallinnon tehostaminen. Pitäjistä, jotka vastasivat rajoiltaan usein vanhoja seurakuntia, tuli 1600-luvun alussa keskeisiä hallintoyksikköjä. Köyhyyden aiheuttamat ongelmat pyrittiin kruunun puolesta rajaamaan pitäjien sisälle, jossa ne jäivät paikallisten hoidettaviksi. Tämä ilmaistiin vuoden 1642 kerjuusäännössä, joka oli 1600-luvun merkittävin köyhäinhoito-ohje. Sen keskeisiin kohtiin kuului niin ikään, että kerjäämisestä tehtiin luvanvaraista. Kirkkoherrojen tehtäväksi jäi kirjoittaa kerjuulupia niille, joiden kerjuulla kulkemisen pitäjän kylissä hän hyväksyi yhdessä paikallisten talonpoikien kanssa.

Olosuhteet luterilaisen köyhäinhuollon jarruna

Pitäjänväellä oli velvollisuus, tai ainakin moraalinen vastuu, huolehtia luvan saaneista kerjäläisistä. Tämän vuoksi kerjäläisten määriä pyrittiin rajaamaan sellaisiksi, ettei heistä aiheutuisi kohtuutonta rasitusta. Pyrkimyksenä oli niin esivallan puolesta kuin pitäjän sisälläkin kyetä kontrolloimaan kerjäämistä, mutta käytännössä se oli vaikeaa. Näin ennen muuta siksi, että elinolosuhteiden jatkuva vaihtelu vaikutti jatkuvasti myös kerjuulla kulkevien määriin. Vanhusten ja vaivaisten ohella toimeentulovaikeudet pakottivat myös työkykyisiä kiertelemään kerjuulla.

Maallisen esivallan kerjuusäännössä 1642 esittämiin vaatimuksiin kuului myös joka pitäjään rakennettava vaivaistupa, mutta niistä pitäjänväelle aiheutuvien pysyvien kustannusten vuoksi tuvat jäivät Ruotsin ja Suomen maalaispitäjissä pääosin pystyttämättä.

Vallinneissa olosuhteissa kirkon toiminta köyhien hyväksi oli haastavaa. Olematonta se ei silti ollut. Kirkon rooli köyhien huoltamiseksi korostui ensinnäkin siinä, että kirkko kokosi pitäjänväen yhteen, ja silloin kerjäläisille annettiin kirkolla almuja − ennen muuta ruokatarpeina. Lisäksi kirkon puolesta järjestettiin keräyksiä, sekä vakituisesti paikoillaan oleviin lippaisiin että kolehteina, ja osia rahoista jaettiin paikallisille köyhille. Yleisesti ottaen Suomen maalaisseurakunnissa rahakeräysten tuotto oli niukkaa 1600-luvun alkupuoliskolla, mutta se kasvoi hiljalleen, samalla kun keräykset myös yleistyivät seurakunnissa 1600-luvun lopulla.

Pappien tehtäviin kuului kehottaa seurakuntalaisia auttamaan köyhiä lähimmäisiään. Sikäli kun tällaisesta on jäänyt lähteisiin jälkiä, almujen antamiskehotukset on suunnattu ennen muuta niille, joilla oli siihen varallisuutta: aatelisille, porvareille ja vauraimmille talonpojille.

Luterilaisen köyhäinhoidon ensiaskelet Suomessa

Luterilaiseen tunnustukseen liittymisen myötä keskeisimpiä asioita köyhäinhoidon kannalta oli se, että siinä missä ennen kirkko päätti omista asioistaan, nyt myös maallinen esivalta alkoi vaikuttaa kirkon kautta. Kirkko ja valtio elivät toisiinsa nivoutuneina, mikä näkyi seurakunnissa esimerkiksi siinä, että kirkkoherralla oli hengellisen tehtävän ohella myös maalliseen hallintoon kuuluvia velvollisuuksia. Tämän myötä vaikkapa kerjäämisen kontrollointi toteutui kirkon kautta, sisältäen sekä kruunun määräysten noudattamista että kristillisen lähimmäisenrakkauden eteen toimimista.

Luterilaisuuteen itsessään ei sisältynyt selkeää järjestystä siitä, kuinka köyhistä huolehtiminen olisi tullut organisoida. Siksi köyhäinhoito perustui Suomessa aina 1600-luvun jälkipuoliskolle asti vanhaan kristilliseen traditioon. Suvun antama turva ja kerjääminen olivat köyhien pääasialliset selviytymiskeinot.

Kokonaisuudessaan suurin ongelma köyhäinhoidon järjestämisessä oli se, että taloudellinen vastuu jäi aina rahvaan harteille, ja siihen sillä ei ollut varaa. Siksi oli tärkeää, että köyhien auttaminen perustui vapaaehtoisuuteen, mikä sopi myös luterilaisen kirkon näkemykseen auttamisen motiiveista. Kuinka tehokkaasti vapaaehtoinen auttaminen kulloinkin toimi, oli aina riippuvaista olosuhteista, joiden jatkuva vaihtelu teki luterilaisen köyhäinhoidon kehityksestä Suomessa hidasta.

 

Kirjoittaja, Paavo Alaja, on teologian tohtori, jonka väitöskirjan aiheena oli Suomen maalaisseurakuntien köyhäinhoito 1600-luvulla.

Kirjallisuutta:

Alaja, Paavo: Suomen maalaisseurakuntien köyhäinhoito luterilaisen ortodoksian aikana (1571–1686). SKHS, 2013.

Arffman, Kaarlo: Auttamisen vallankumous. Luterilaisuuden yritys ratkaista köyhyyden aiheuttamat ongelmat. SKS, SKHS, 2008.

* Lue myös väitöstiedote: Luterilaisen köyhäinhoidon kehitys oli alkutaipaleellaan hidasta