| Jarmo Hakkarainen |

Köyhät ja kerjäläiset ovat veljiämme Kristuksessa

jarmo.hakkarainenuef.fi

Bysanttilaisten isien mukaan kristillinen köyhyys merkitsee rakastavaa myötätuntoisuutta köyhää ihmistä kohtaan ja samalla käytännön askeettista vastalausetta rikkaiden itsekkäälle ja hengellisesti hedelmättömälle elämälle. Bysantin kirkon pyhät isät opettavat, että köyhät ja kerjäläiset ovat veljiämme Kristuksessa. Köyhät eivät tarvitse heidän mukaansa pelkästään sääliämme tai palasen leipää, vaan rakkautemme ja huolenpitomme. Köyhistä huolehtiminen merkitsee Jumalan oikeudenmukaisuuden ja armeliaisuuden seuraamista.

Lähimmäisen rakastaminen on ominaisuus, joka ilmenee ja kasvaa vain, jos sitä harjoitetaan. Sitä ei voi kuluttaa, ostaa eikä omistaa, kuten omistamisen kohteita. Lähimmäisen rakastamista voi vain harjoittaa, harjoitella ja uskaltaa tehdä.

Kristus syntyi maailmaan erityisesti köyhiä ja unohdettuja varten

Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta” (Matt. 5:3).

Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja häntä kutsutaan kasvamaan kirkon askeesissa ja armeliaisuudessa Jumalan kaltaisuuteen. Tämä myönteinen teologinen lähestymistapa luo perustan ortodoksiselle sosiaalietiikalle ja opettaa, kuinka kirkon jäsenten tulee suhtautua köyhyyteen ja köyhiin ihmisiin.

Ortodoksikristityn todellinen elämä alkaa hengellisen köyhyyden ymmärtämisestä. Hänen lähimmäisille osoittamansa armeliaisuus yhdistyy Jumalan rakkauteen. Jumalan valtakuntaan ei ole oikotietä, joka unohtaa langenneen maailman köyhyyden ja eriarvoisuuden.

Yleinen ihmisrakkaus ja yksityinen laupeudentyö olivat keskeisiä näkökohtia jo Bysantin keisarikunnassa (330–1453).  Bysanttilaiset eivät rajanneet toimintaansa pelkästään pelastuksen evankeliumin julistamiseen, vaan ruokkivat köyhiä, osoittivat vieraanvaraisuutta, huolehtivat sairaista sekä antoivat turvan orvoille, leskille ja vanhuksille.

Bysanttilaiset isät ja opettajat kokivat rakkauden osoittamisen lähimmäiselle askeettisena uhrina Jumalalle. Hyvän tekeminen on tie Jumalan valtakuntaan. Tämä opetuksellinen ajattelu ilmenee monista keskiajan bysanttilaisista kirjoituksista ja luostareiden, kirkkojen sekä erilaisten hoitolaitosten ja yksityishenkilöiden sineteistä.

Bysantin ortodoksisen kirkon jäsenet kantoivat vastuuta lähimmäistensä nälästä, sairaudesta ja kodittomuudesta.

Ortodoksisen sosiaalisen elämän teologinen tausta

Ortodoksisen kirkon sosiaalinen elämännäkemys kasvaa Pyhästä Eukaristiasta. Pyhä Ehtoollinen on voimallinen kuva Kristuksen seuraajien keskinäisestä ykseydestä ja yhteenkuuluvuudesta. Jumalan Valtakunnan elämä on sekä nykyistä että tulevaa. Jumalan Valtakuntaan ei ole oikotietä, joka sivuuttaa tämän maailman taistelut ja vastoinkäymiset.

Ortodoksisen ihmiskäsityksen mukaan köyhä ihminen ei ole tilastoyksikkö. Pyhä Gregorios Nyssalainen (k. 394) opettaa: Taita leipäsi nälkäiselle, vie köyhä ja koditon ihminen kotiisi. Älä halveksi köyhiä heidän viheliäisyytensä takia, äläkä ajattele, ettei heillä ole mitään arvoa. Köyhät ihmiset ovat tavoittelemiemme hyvien asioiden aarteita, he ovat Jumalan valtakunnan ovenvartijoita.                        

Köyhien auttaminen, sairaiden luona vieraileminen ja elämässä epäonnistuneiden hengellinen ohjaaminen nähtiin Bysantissa jumalallisen liturgian olennaisena osana. Kärsimys ja tuska koettiin ihmisten aiheuttamana synnin vääryytenä lähimmäisiä kohtaan, mutta siihen ei liittynyt pohjatonta epätoivoa.                           

Pyhän Gregorios Teologin (k. 390) mukaan Kristus syntyi ihmisten takia tähän maailmaan muukalaisena ja alastomana. Hän syntyi ihmiseksi kodittomia, alastomia, sairaita ja puutteessa eläviä ihmisolentoja varten.

Gregorios kehottaa meitä vierailemaan kodittomien ja köyhien luona ikään kuin vierailisimme Kristuksen luona. Kirkkoisä kannustaa meitä vaatettamaan tämän maailman alastomia, ikään kuin vaatettaisimme Itse Kristuksen.

Ortodoksisten isien yhteiskunnallisessa opetuksessa tulee voimakkaasti esille ihmisen pelastaminen kirkkoyhteisössä. Kirkko toteuttaa historiassa kahta perustehtävää, kantaa vastuuta ihmisten iankaikkisesta pelastumisesta, mutta näkee välttämättömänä myös ihmisten yhteiskunnallisten olojen parantamisen.

Kirkon sosiaalinen vastuuntunto ilmaisee Jumalan ja ihmisen välisen rakkauden

Pyhä Basileios Suuri (k. 379) määritteli luostariliikkeelle tärkeän kirkollisen ja yhteiskunnallisen palvelutehtävän. Hän korosti luostarielämän ihanteissa rukouselämän ja hengellisen kasvamisen lisäksi työn tekemisen merkitystä. Työn hengellisenä tehtävänä oli ilmaista sosiaalista yhteenkuuluvuutta, palvelemista ja rakkautta.

Basileios kuvailee käskyä ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” kaikkien käskyjen äidiksi. Kirkkoisän mielestä ihmisen nälkäkuolema merkitsee kärsimyksen järkyttävintä muotoa. Nälkä on hirvittävin tapa kuolla.

Pyhä Basileios Suuri arvosteli kitkerästi aikansa rikkaiden ylellistä ja köyhiä lähimmäisiä säälimätöntä elämää. Rikkailta puuttui kristillinen rakkaus ja sen vuoksi köyhät köyhtyivät entisestäänkin.

Basileioksen mukaan rikkaat ihmiset ovat köyhiä rakkaudessa, koska he eivät luota Jumalaan ja iankaikkiseen toivoon. He eivät koe tunnontuskia, kun kuluttavat varoja kalliiden hevosten ostamiseen, mutta valittavat, jos joutuvat antamaan lantin köyhälle lähimmäiselleen.

Kirkkoisä herättää ajattoman kysymyksen, miten paljon köyhyyttä ja kurjuutta pystyttäisiinkään poistamaan yhteiskunnasta, jos rikkaat käyttäisivät edes osan turhuuteen tuhlaamistaan varoista lähimmäistensä auttamiseen.

Pyha Basileios Suuri

Fresko Kajaanin ortodoksisessa kirkossa pyhästä Basileios Suuresta. Maalannut Petros Sasaki. Kuva: Juha Riikonen.

Ortodoksikristityn kutsumukseen kuuluu aineellisen hyvän jakaminen köyhille

Ortodoksikristityn kutsumukseen kuuluu aineellisen hyvän jakaminen köyhille ja puutteenalaisille. Bysanttilaiset isät näkevät Jumalan oikeudenmukaisuuden lähteenä ja sen vuoksi kirkko jakaa Hänen huolenpitonsa oikeudenmukaisuuden säilymisestä yhteiskunnassa.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) piti lukuisia saarnoja kristillisestä rakkaudesta, almujen antamisesta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Ihmisten ylellisyys ruokki hänen mukaansa moraalista välinpitämättömyyttä. Krysostomos osoitti sanansa rikkaille, jotka rakensivat marmoripalatseja, mutta kieltäytyivät antamasta ropoakaan kerjäläisille.

Kirkkoisää kiusasi erityisesti piispojen ja pappien moraalittomuus. Krysostomos saarnasi ja harjoitti käytännön kristillistä rakkautta perustamalla sairaaloita, orpokoteja sekä auttamalla köyhiä ja puutteenalaisia.

Pyhän Johanneksen mielestä ihmisen on hyvä omistaa sielussaan rahan sijaan Jumalan pelko ja hyveiden maailma. Hänelle varallisuus ei merkinnyt omistamista eikä omaisuutta, vaan Jumalan ihmiselle antamaa yhteiseksi hyväksi tarkoitettua lainaa.

Ihmisten eriarvoisuus mädättää yhteiskunnan sisältäpäin

Eriarvoisuus muokkaa ihmisten elämää nykyisessä jälkikristillisessä yhteiskunnassa. Yhteiskunnan eriarvoisuus ei ole pelkästään epämieluisaa sinänsä, vaan eriarvoisuus yhdistyy selvästi myös yhteiskunnan patologisiin ongelmiin.  Mitä syvempi on kuilu harvojen rikkaiden ja monien köyhien välillä, sen pahempia ovat sosiaaliset ongelmat. Väite näyttää pitävän paikkansa yhtä lailla rikkaissa kuin köyhissä maissa. Eriarvoisuus kalvaa yhteiskuntaa. Se mädättää yhteiskunnan sisältäpäin.

Postmodernin ajan elämäntyyli lisää näennäistä valinnan vapautta ja synnyttää uusia elämäntyylejä yhteiskuntaan. Näissä elämäntyyleissä ei ole päämääränä lähimmäisen hädän tai tuskan kohtaaminen, vaan ihmisen itsekkään elämänasenteen toteuttaminen.

Kristus samaistuu köyhiin ja sorrettuihin. Se on myös ortodoksisen kirkon jäsenten luovuttamaton palvelutehtävä.  Rakkaus on mitta, jolla ortodoksista elämää arvioidaan. Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen ei ole romanttista, sokeaa eikä vastuutonta. Se on lähimmäisen vakavasti ottavaa, hänestä yhteisöllisesti välittävää toimintaa.

Bysanttilainen liturgia julistaa ajattomasti maailmassa, ettei ketään ihmistä saa jättää yksin. Se tarkoittaa luopumista henkilökohtaisista eduista ja hyvinvoinnista ja merkitsee kasvojen kääntämistä köyhien, sorrettujen ja kärsivien lähimmäisten puoleen.

Ihminen vapautuu pahojen henkien harhaannuttavasta ja alistavasta vallasta jakamalla rukouksessa ja diakoniassa Jumalan rakkauden, elämän ja totuuden. Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa jokaista ihmistä niin kuin itseään, vaikka kärsiikin niiden himoista, jotka eivät ole puhdistuneet.

 

Kirjoittaja Isä Jarmo Hakkarainen on Itä-Suomen yliopiston ortodoksisen käytännöllisen teologian lehtori

Kirjallisuutta:

St Basil the Great.: On Social Justice. Translation with Introduction and Commentary by C. Paul Schroeder. Crestwood, 2009.

Florovsky, Georges: The Eastern Fathers of the Fourth Century. Volume Seven in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont, 1987.

Hakkarainen, Jarmo: Kirkko, yhteiskunta ja vastuuntunto Basileios Suuren ajattelussa. Ortodoksia 38. Pieksämäki, 1989.

Hakkarainen, Jarmo: Ortodoksinen sosiaalietiikka on hengellisen kasvamisen teologiaa. Erga. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 6. Joensuun yliopisto. Joensuu, 1993.

Hakkarainen, Jarmo: Pyhän Johannes Krysostomoksen opetuksia köyhyydestä ja rikkaudesta. Erga 2005. Ortodoksisen teologian julkaisuja. N:o 35. Joensuun yliopisto. Joensuu, 2005.

Judt, Tony: Huonosti käy maan. Tutkielma nykyisestä surkeudestamme. Suomennos Petri Stenman. Like. Keuruu, 2011.

Phan, Peter C.: Social Thought. Wilmington, 1984.