Pahikset kirjallisuudessa

Ketkä ovat kirjallisuuden suurimmat lurjukset kautta aikojen? Miten kirjallisuus on kuvannut pahuutta henkilöhahmojen avulla? Mistä pahuus kumpuaa?

Verkossa on erilaisia top ten -listoja kirjallisuuden pahuutta henkilöivistä hahmoista. Listojen kärkipaikoilla esiintyy sellaisia demonisia voimahahmoja kuin Tolkienin Taru sormusten herrasta -fantasiaromaanin myyttinen Sauron, Cormac McCarthyn Veren ääriin -teoksen kylmäverinen ja väkivaltainen tuomari Holden, jota on pidetty absoluuttisen ja miltei yliluonnollisen pahan ilmentymänä, tai Sherlock Holmesin arkkivihollinen, professori Moriarty Arthur Conan Doylen teoksissa. Korkealla listoilla ovat olleet sarjamurhaaja ja kannibaali Hannibal Lecter, Bram Stokerin vampyyrikreivi Dracula, Harry Potter -kirjasarjan lordi Voldemort, jonka nimeäkään ei lausuta ääneen, tai Brett Easton Ellisin psykopaattinen investointipankkiiri Patrick Bateman teoksessa American Psycho. Ja totta kai Miltonin Saatana.

Pahantahtoisuus etsii valtaa ja pyrkii aktiivisesti tuhoamaan muita, usein korosteisen viattomia hahmoja, kuten Herman Melvillen Billy Budd -romaanissa. Kirjallisen pahuuden skaala on ulottunut välinpitämättömistä sivustakatsojista egoistisiin, sadistisiin ja vallastaan nauttiviin voimankäyttäjiin, joita yhdistää usein ajatus uhrin toiseudesta. Pahisten tunnemaailmaa hallitsevat kyynisyyden, koston, halveksunnan, vahingonilon ja kateuden kaltaiset tunteet. Usein heidän mahdollisia psykologisia motiivejaan tai taustojaan ei millään lailla selitetä.

Shakespearen konnat juonittelevat

Kirjallisuushistorian klassisiin kelmeihin kuuluvat monet Shakespearen henkilöt, kuten Iago, Rikhard III tai Lady Macbeth. Rikhard III -näytelmän nimihenkilöä on luettu allegorisena ruumiillistumana keskiaikaisen Englannin hajoavasta hallintomuodosta ja turmeltuneesta valtioruumiista. Sen väkivaltaisessa maailmassa ei ole enää tilaa uskonnon suuntaa antavalle pelastushistorialliselle tai teleologiselle maailmankuvalle. Vajoavaa maailmaa hallitsee Rikhard III:n demoninen hahmo, joka jo näytelmän alun yksinpuhelussa tunnustaa juonittelevansa (”Plots have I laid”), julistautuu paheen ruumiillistumaksi (”I am determined to prove a villain”) ja tarvittaessa teeskentelee hyveellistä, jos se palvelee hänen etuaan. Pahuus ruumiillistuu Rikhardin hirviömäiseksi kuvatussa ulkoisessa olemuksessa. Vammastaan huolimatta Richard ei kuitenkaan ole millään lailla rajoitteinen toiminnassaan.

Viime vuosien vammaistutkimus on voimakkaasti kyseenalaistanut ei-normatiivisten kehojen tulkitsemisen hirviömäisyydeksi tai pahuuden symboleiksi. Sen sijaan ruumiillisia poikkeavuuksia on tulkittu kulttuuristen ennakkoluulojen, sosiaalisen stigman ja ajan lääketieteellis-teologisten käsitysten ilmentäjinä. Kerronnallisesti ruumiillinen poikkeavuus normista toimii usein sysäyksenä juonen kehittelylle. Kertomuksen avulla ryhdytään selittämään, ratkaisemaan tai korjaamaan sosiaalisesti rakentunutta poikkeavuuden ongelmaa. Tällainen juonen kulku voi päättyä henkilön paranemiseen tai kuolemaan.

Pahikset etsivät valtaa

Omissa aiemmissa tutkimuksissani olen perehtynyt esimerkiksi Jobin kirjan uudelleenkirjoituksiin modernissa kirjallisuudessa. Tällaisissa teksteissä suurin pahis ei välttämättä suinkaan ole Saatana, vaan Jobia testaava Jumala, jonka väkivallan uhkaa käsitellään monissa myöhemmissä teoksissa. Elaine Scarry on kirjoittanut teoksessaan The Body in Pain (1985) ihmisen ruumiillisesta haavoittuvuudesta ja siitä, miten Vanhan testamentin Jumala osoittaa valtaansa ihmiseen käyttäen välineinään sairautta, tulta, myrskyä, nuolta tai miekkaa. Scarry puhuu rytmillisistä satuttamisen näyttämöistä, jotka toistuvat tekstissä. Tämän pohjatekstin myötä jumalallinen ote on näkynyt kirjallisuudessa esimerkiksi selittämättömänä kärsimyksenä ja väkivaltana.

Orwellin yhteiskuntakriittistä romaania voi lukea pahan ongelman kommentaarina, jonka maailmasta ei löydy pahuudelle mitään abstraktia tai jumalallista oikeutusta

Moderneissa toisinnoissa jumalallista arbitraarista valtaa ihmiseen käyttää kuitenkin usein toinen ihminen. Yksi suosittu pahiksia hyödyntävä kirjallisuudenlaji on dystopia, jonka tyypillisessä yhteiskuntarakenteessa nojataan valtaapitävien julmuuksiin. Klassinen pahishahmo on tässä suhteessa George Orwellin 1984-romaanin O’Brien, joka vastaa dystooppisen yhteiskunnan kieroutuneen oikeusjärjestelmän toteutuksesta ja päähenkilön alistamisesta Oseanian totuudenjälkeisen maailmankuvan alaisuuteen. O’Brien ei pyri oikeuttamaan väkivallan käyttöä yksilön alistamisessa ja muokkaamisessa hyvillä päämäärillä. Vaikka päähenkilö Winston vielä sopeuttavan kidutuksen alaisenakin olettaa, että Puolueen toiminnalla täytyy olla jokin rationaalinen perusta, O’Brien kiistää tämän. Hän päinvastoin toteaa, että natseilla oli vielä kenties jonkinlainen ideaalivisio toimintansa taustalla mutta Oseaniassa näin ei ole. Pahuus ei ole instrumentaalista vaan itseisarvoista. Valtaa halutaan yksinomaan sen itsensä vuoksi eikä valtion voimankäyttöä yksilön yli pyritä perustelemaan millään korkeammilla päämäärillä.

Monia äärimmäistä väkivaltaa tematisoivia teoksia, kuten McCarthyn mainittua romaania tai Orwellin dystopiaa, yhdistää ajatus väkivallan ja merkityksen yhteyden kieltämisestä. Etenkin Orwellin yhteiskuntakriittistä romaania voi lukea pahan ongelman kommentaarina, jonka maailmasta ei löydy pahuudelle mitään abstraktia tai jumalallista oikeutusta. Teoksen historiallinen todellisuus on täysin irtaantunut metafyysisistä merkityksistä ja yksinomaan tämänpuoleisten brutaalien voimien vallassa. Tätä tulkintaa vahvistaa myös väkivaltaisen ja vastenmielisen miljöön kuvaus, joka sitoo fiktion maailmaa uskonnollisten myyttien helvettikuvastoon. Etenkin aikuisille suunnattu dystopiakirjallisuus riistää lukijalta helpotuksen tunteen tai odotuksen siitä, että tarinan päätteeksi fiktion maailman pahiksia rangaistaisiin heidän vääryyksistään. Väkivallan läpäisemään maailmaan kuuluu se, että maallinen oikeus ei toteudu eikä minkäänlaista moraalista säännöstöä ole. Samalla myöskään itse tuo maailma ei tuhoudu, mikä voisi avata tien allegoriselle tulkinnalle pahuuden palkasta, vaan Puolueen hallitsema maailma jatkaa kulkuaan yksilöiden tuhoutuessa.

Satujen pahikset ovat usein naisia

Dystopian ohella esimerkiksi sadut ovat suosineet pahishahmoja. Saduissa pahikset ovat usein äidillisen pahuuden kauhukuvia tai taikakeinoja ja kirouksia hallitsevia naisia, kuten Hannun ja Kertun vanginnut häijy noita, joka saa kuitenkin palkkansa, kun Kerttu työntää hänet lopulta uuniin. Yhdellä tasolla satu saa siis ”onnellisen” päätöksen, mutta sadun juutalaisvastaiset piirteet ovat kiinnittäneet paljon myöhempien tutkijoiden huomiota.

Toinen satujen stereotyyppinen pahis on pleonastiseksi ilmaisuksi kasvanut paha äitipuoli, jollaisen tapaamme esimerkiksi Tuhkimosta ja Lumikista kertovissa saduissa. Pahat äitipuolet toteuttavat näissä saduissa varsin yksipuolisesti pahuuden funktiota. Feministisissä tulkinnoissa on kuitenkin purettu satujen perhenormatiivista ja patriarkaalista asetelmaa. Lumikin äitipuolen pahuutta selitetään sadussa osittain kateudella. Kuuluisa maaginen peili kertoo hänelle, että Lumikista on kasvanut häntä kauniimpi nainen, mikä asettaa naiset toistensa kilpailijoiksi miehisen katseen miellyttämisessä. Onkin esitetty, että peilistä puhuva ääni kuuluu kuninkaalle tai mieskeskeiselle yhteiskunnalle. Pahuuden näkeminen sosiaalisesti rakentuneena konstruktiona avaa satujen maailmaan uusia tulkintamahdollisuuksia.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Kivistö, Sari: Jobista Orwelliin. Kärsimys kirjallisuudessa. Helsinki: Avain, 2020.

Scarry, Elaine. The Body in Pain. The Making and Unmaking of the World. Oxford: Oxford University Press, 1985.

Spivack, Bernard. Shakespeare and the Allegory of Evil. The History of a Metaphor in Relation to his Major Villains. New York: Columbia University Press, 1958.

Tatar, Maria: ”From Nags to Witches: Stepmothers and Other Ogres”, The Hard Facts of the Grimms’ Fairy Tales. Princeton: Princeton University Press, 2019 [1987].