Onko koulukiusaaminen banaalia, välineellistä vai sadistista pahuutta?

Koulukiusaaminen on ilmiönä valitettavan arkipäiväinen. Uhrin elämän se voi muuttaa pysyvästi. Voidaanko ajatella kiusaamisen olevan pahuutta? Pahuus ei itsessään ole hyvä selitys kenenkään toiminnalle, mutta uhrin kärsimystä se voi kuvata. Jos koulukiusaaminen tuottaa pahuutta, minkälaista pahuutta se olisi?

Koulukiusaaminen määritellään tahalliseksi, loukkaavaksi, vahingoittavaksi tai syrjiväksi toiminnaksi, jolta uhrin on usein vallan epätasapainon vuoksi vaikeaa puolustautua. Säännöllisesti kiusatuksi tulee noin joka kymmenes oppilas. Seurauksina on vaihdellen masennus, ongelmat itsetunnon ja luottamuksen kanssa sekä korkeampi riski psykiatrisiin sairauksiin, itsemurha-ajatuksiin ja päihdesairauksiin. Vakavasti kiusattujen ja heidän omaistensa näkökulmasta olisi ehkä paikallaan puhua pahuudesta “ikävän” tai “valitettavan” sijasta.

Emme kuitenkaan pääse eteenpäin, jos kuittaamme kiusaajat “pahoiksi”. Pahuus itsessään on motivaationa tyhjä, sillä ihminen tavoittelee aina jotakin omaa hyväänsä, tarpeidensa tyydytystä. Vain hyvin pieni prosentti ihmisistä saa mielihyvää toisen ihmisen satuttamisesta. Tähän voi kyllä opetella ja sen kynnystä laskea koulutuksella, kuten armeijoissa tapahtuu. Mitä vahvemmaksi yksilön empatiakyky kehittyy, sitä paremmin empatia estää toisen kaltoinkohtelun. Tähän nähden koulukiusaaminen on kiinnostavan yleistä, vaikka on huomattava, että lapsilla ja nuorilla empatiakyky on vasta nupullaan.

Välineellistä, egotistista vai sadistista pahuutta?

Sosiaalipsykologi Roy F. Baumeister paneutuu kirjassaan Evil: Inside Human Violence and Cruelty pahantekijän näkökulmaan ja etsii vastausta siihen, miksi ihminen satuttaa toista. Baumeister jakaa pahuuden neljään eri tyyppiin: välineelliseen, egotismiin tai kostoon, fanaattiseen idealismiin ja sadismiin. Joku voi ajatella, että on mautonta tarkastella vasta kehittymässä olevien lasten ja nuorten toimintaa tällaisen kehyksen läpi. Näin voi olla, mutta Baumeisterin argumentti toisen satuttamisen tai alistamisen juurisyistä vaikuttaa yleisinhimillisesti vetoavalta.

Olisiko koulukiusaaminen välineellistä pahuutta? Instrumentaalisen eli välineellisen pahuuden aiheuttaja on henkilö, joka haluaa jotakin hyvää itselleen, ja käyttää mahdollisimman tehokkaita menetelmiä tämän hyvän saavuttamiseksi – myös väkivaltaa. Mikäli tavoitteena on saada lisää elintilaa viereiseltä maalta, viereisen maan asukkaat tapetaan, jos he eivät vapaaehtoisesti siirry pois. Toisaalta väkivaltaa ei käytetä, jos tavoite saavutetaan ilmankin. Tämä tekee väkivallasta välineellistä.

On monenlaisia syitä siihen, miksi joku päätyy kiusaamaan toista. Virpi Pöyhösen kirja “Pois noidankehästä. Voiko koulukiusaamisen kierteen katkaista?” kertoo tutkimusten näyttävän, että vallan pitäminen tärkeänä on yhteydessä keskimääräistä aggressiivisempaan käytökseen kaverisuhteissa. Välineellinen aggressio liittyy tässä vallan tavoitteluun. Ja toden totta, kiusaamisella näyttää saavan todellista valtaa: kiusaaja näyttäytyy luokassa usein suosittuna, vaikka ei välttämättä pidettynä.

Voisiko kiusaaminen olla egotistista tai kostoon liittyvää pahuutta? Egotismi ei ole suomen kielessä vakiintunut käsite, mutta se viittaa ylikorostuneeseen käsitykseen itsestä ja omista kyvyistä. Baumeisterin mukaan väkivaltaisuus liittyy usein siihen, että yksilöllä on ylikorostunut, joskin katteeton käsitys omasta erinomaisuudestaan. Kun ympäristö ei olekaan samaa mieltä yksilön erinomaisuudesta, hän vastaa raivostuneena väkivallalla. Kostoväkivalta liittyy loukattuun ylpeyteen, mutta on myös yhteisöllinen ilmiö, kuten vaikkapa jengiväkivallassa.

Virpi Pöyhönen tekee kirjassaan samansuuntaisen huomion: kiusaajilla ei ole keskimääräistä huonompi itsetunto, vaikka näin usein uskotaan. Sen sijaan kiusaajilla voidaan nähdä jonkinlaista epätervettä korkeaa itsetuntoa, tai ylikorostunutta itsen puolustamista: näennäinen hyvä itsetunto vaatii jatkuvaa itsekorostusta ja ylläpitoa, joskus välineenä on kiusaaminen.

Keskiössä ovat sosiaaliset suhteet ja hierarkiat, tavoitteet ja valtapyrkimykset

Olisiko kiusaaminen idealistista pahuutta? Esimerkiksi uskonnolliset ja poliittiset ryhmät voivat hyvän aatteen nimissä käyttää rajuakin väkivaltaa. Idealistisen pahuuden erottaa välineellisestä se, että välineellinen pahuus lopetetaan, jos tavoite saavutetaan ilman ikäviä keinoja. Idealistisessa mallissa väkivalta usein jatkuu tavoitteen saavuttamisenkin jälkeen, sillä vastustaja on leimattu “pahaksi” ja täytyy hävittää. Kiusaaja voisi teoriassa edustaa sosiodarwinistista maailmankatsomusta, katsoa olevansa ravintoketjun huipulla ja täten oikeutettu sorsimaan heikompiaan. Vahvat elävät -periaate ei kuitenkaan taivu kauniiksi utopiaksi, kuten poliittiset tai uskonnolliset haaveet, joiden nimissä tapetaan.

Entä sadistinen pahuus? Baumeister tulee kirjassaan siihen tulokseen, että vaikka sadistisia piirteitä on olemassa, ne ovat harvinaisia. Harva ihminen satuttaa toista omaksi huvituksekseen. Toisaalta lapset, joiden empatiakyky ei ole vielä kehittynyt, saattavat repiä kärpäsiltä siipiä ja murskata ötököitä uteliaisuuttaan. Aikuiset psykopaatit saattavat kokea toisen satuttamisen tähän tapaan. Olisi houkuttelevaa todeta, että kiusaaminen selittyy yksin kiusaajan yksilöllisillä sadistisilla piirteillä. Näyttää kuitenkin siltä, että kiusaaminen on ennen kaikkea ryhmäilmiö. Keskiössä ovat sosiaaliset suhteet ja hierarkiat, tavoitteet ja valtapyrkimykset. Ryhmän normeilla on iso merkitys sen suhteen, miten paljon liekaa kiusaaja toimilleen saa.

Sivustakatsojat ja arkipäiväinen pahuus

Virheellisesti irlantilaiseen filosofi Edmund Burkeen liittetty lainaus “The only thing necessary for the triumph of evil is for good men to do nothing” [Pahuus saa vallan vain silloin kuin hyvät ihmiset eivät tee mitään] osoittaa sinne, mistä pahuudeksi äityvät ryhmäilmiöt saavat voimansa: sivustakatsojiin. Kun luokan ilmapiiri tukee kiusatun puolustamista, kiusaaja perääntyy. Kun ilmapiiri taas rohkaisee kiusaajaa, kiusaaminen lisääntyy. Sivustakatsojien rooli on siis merkittävä, myös muutoksen kannalta. Muuttujat muuttaen voidaan ajatella laajemmin sitä, millainen ilmapiiri ja arvot yhteiskunnassa on – miten epäkohtiin puuttujiin suhtaudutaan, ajatellaanko, että heikommat ovat sosiodarwinistisesti alemman paikkansa ja halveksuntansa ansainneet. Ajatellaanko, että kiusaaminen on jotakin luonnollista, mikä tulee vain kestää.

Hannah Arendtilta peräisin oleva, paljon siteerattu banaalin pahuuden käsite viittaa siihen, että yleensä tapahtuneen pahuuden takaa ei löydy saatanallisia, pahaa pahuuden vuoksi hamuavia hahmoja. Sieltä voi löytyä harmaita virkamiehiä, jotka yrittävät edetä urallaan, aikuisia, jotka kiireessään eivät uskalla pysähtyä nähdessään jonkun kärsivän, kiusatulle luokkakaverille naureskelijoita, jotka haluavat uskoa siihen, kun kiusaaja vetoaa huumoriin. Voisiko koulukiusaaminen olla banaalia pahuutta? Jonkinlaista moraalista ajattelemattomuutta, Arendtin mukaan mielikuvituksen ja myötätunnon puutetta?

Virpi Pöyhönen sanoo kirjassaan empatian taidon olevan avainasemassa kiusaamisen ehkäisemissä. Kognitiivinen empatia on kyky tunnistaa tunteita, affektiivinen empatia puolestaan kyky tuntea toisen tunne. Näyttää siltä, että kiusaavilla lapsilla ja nuorilla on ikätasoisesti heikompi kyky affektiiviseen empatiaan, vaikka kognitiivinen empatia olisi hyvinkin hallussa. Kyky affektiiviseen empatiaan ei kuitenkaan ole moraalisen toiminnan edellytys: esimerkiksi autismin kirjolla oleva ei ehkä hahmota toisen tunnetta, mutta voi silti olla äärimmäisen moraalinen toiminnassaan.

Olemme epätasa-arvoisessa asemassa siinä, miten empaattisia synnynnäisesti olemme. Toisaalta empatia on taito, jota voi harjoittaa. Empatia on myös ominaisuus, joka tarttuu: ympäristössä, jossa on vain vähän empatiaa, myös yksilöiden empatia vähenee. Empaattisessa ympäristössä taas yksilöiden empatia lisääntyy. Hyvyyttä viljelemällä voimme siis aidosti muokata pahuuden kasvualustaa.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Arendt, Hannah. Eichmann in Jerusalem. New York: Penguin Books. 2006.

Baumeister, Roy F. Evil: Inside Human Violence and Cruelty. New York: Holt. 2001.

Pöyhönen, Virpi. Noidankehästä pois. Voiko koulukiusaamisen kierteen katkaista? Helsinki: Tammi, 2021.