Mikä avuksi kun ihminen kärsii ympäristöahdistuksesta?

Ympäristökysymykset voivat aiheuttaa ihmisissä paljon erilaisia tunnereaktioita. Panu Pihkalan uutuusteos nostaa esiin vähän puhutun ja vaikeasti esiintuotavan aiheen.

Tutkijatohtori Panu Pihkalan uunituore julkaisu Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo tuo näkyväksi merkittävän ilmiön, josta on puhuttu hyvin vähän. Teos koostuu kahdesta osasta, joista toinen on selittävä ja toinen auttava. Ensimmäinen osa pureutuu ympäristöahdistuksen aiheuttamiin tunteisiin ja ahdistuksen kohtaamiseen. Toinen osa taas pyrkii löytämään ratkaisukeinoja ympäristöahdistuksen lievittämiseksi ja poistamiseksi.

– Käytän sanaa ympäristöahdistus kattokäsitteenä erilaisille vaikeille tunteille, jotka liittyvät ympäristötuhoihin ja niiden uhkiin. Ilmiön ymmärtäminen lisää sekä yksilöiden että yhteisöjen toimintakykyä. Ahdistuksen käsittelyllä on myös vaikutusta hyvinvointiin, Pihkala kertoo.

Teoksen taustalla on yli kaksi vuotta jatkotutkimusta, jonka juuret ulottuvat Pihkalan väitöskirjatutkimukseen ja vielä sitäkin kauemmas. Sen työstämisen aikana Pihkala oppi paljon uutta.

– Tämä on aihe, jota on välttämätöntä työstää myös itsensä kautta. Olin esimerkiksi yllättynyt siitä, etten ollut aiemmin antanut itseni nähdä sitä, kuinka laajasti ihmiset tietävät ja tuntevat ympäristöasioita. Erilaiset yksilölliset ja kollektiiviset puolustusreaktiot ilmenivät myös itsessäni. Olen huomannut, että omalla integroivalla tutkimuksellani on myös kansainvälistä merkitystä, mikä herättää samaan aikaan nöyrää vastuullisuutta ja toisaalta suurta motivaatiota.

 Kärsinkö ympäristöahdistuksesta?

– Osa ihmisistä myös kärsii niin vahvasta ympäristöahdistuksesta, että he kokevat sekä psyykkisiä että fyysisiä oireita sen takia. Kun ihminen tiedostaa ongelman, on tärkeää, että hän hakeutuu sellaisten ihmisten seuraan joiden kanssa voi yhdessä jakaa tunteita ja ajatuksia, Pihkala jatkaa.

Pihkalan mukaan itsensä kuunteleminen ja itsekseen pohtiminen on paras keino selvittää kärsiikö ympäristöahdistuksesta.

– Mitä ajattelen ja tunnen maailman tulevaisuuden suhteen? Onko minussa ympäristön tilan suhteen alakuloa tai surua? Onko minussa syyllisyyttä, riittämättömyyden tunnetta tai pelkoa? Jos löydät itsestäsi tämän kaltaisia tunteita, olet osallinen ympäristöahdistuksesta, Pihkala luettelee muutamia esimerkkejä.

Pienin askelin kannattaa samalla muokata elämäntapaansa kestävämmäksi.

– Tämä ei tarkoita pelkästään käytännön valintoja, vaan myös positiivisen ympäristökädenjäljen kasvattamista vaikka sitä kautta että auttaa toisia ympäristöahdistuksen suhteen. Se, että kokee olevansa osa ratkaisuja, vahvistaa toivoa ja jaksamista, Pihkala toteaa.

Myös uskonnollisilla yhteisöillä on oma roolinsa ympäristöahdistuksen hoitamisessa.

– Ympäristötuhot herättävät ihmisissä syviä, olemassaolon perusteisiin liittyviä kysymyksiä. Sellaiset ovat uskontojen perinteistä ydinaluetta. Näiden asioiden kohtaaminen vaatii kokonaisvaltaisia metodeja ja riittävän turvallisia tilanteita. Uskonnollisilla yhteisöillä on suuria ja tärkeitä mahdollisuuksia tarjota sellaisia.

Kieltotiloja

Joskus ympäristöahdistus saattaa näyttäytyä asioiden epäsointuisena kieltämisenä, välittämättä jättämisenä tai vähättelemisenä, dissonanssina, vaikka ihminen saattaisi samalla ymmärtää tai tiedostaa asioiden todellisen luonteen.

– Monien ihmisten takaraivossa on sekalainen joukko tunteita, joihin kuluttamisella yritetään vastata tai joita kuluttaminen puolipiilevästi herättää. Esimerkiksi lomalento voi samaan aikaan herättää ihmisessä helpotusta kun hän pääsee hetkeksi pois arjen paineista, ja toisaalta taustalla voi ilmetä syyllisyyttä koska ihminen tietää että hiilidioksidipäästöjä pitäisi vähentää, Pihkala pohtii.

– Erilaiset kieltotilat usein suojelevat psyykettä asioilta, jotka ihminen uskoo liian vahingoittaviksi. Kyse voi myös olla muutosvastarinnasta. Ihminen ymmärtää jollain tasolla että kestävämpi elämäntapa vaatisi käyttäytymismuutoksia, joiden tekemiseen on kuitenkin iso kynnys. Asiaan vaikuttavat usein myös ryhmäidentiteetti ja joukkopaine. On vaikeaa erottautua joukosta, Pihkala jatkaa.

 Vaikea puhua

Miksi ympäristöahdistuksesta on sitten niin vaikea puhua? Pihkala käsittelee psykologisia ja sosiaalisia mekanismeja, joita vakavat ympäristötuhot aktivoivat.

– Monesti yhteisöissä ja yhteiskunnissa vallitsee sosiaalisesti rakentunutta hiljaisuutta ja ympäristösurua, jota voisi kutsua äänioikeudettomaksi suruksi. Lisäksi yksilöillä on asian suhteen monenlaisia defenssejä (puolustusmekanismeja) ja ymmärrettäviä kognitiivisia (havaitsemiseen ja tunnistamiseen liittyviä) haasteita. Esimerkiksi ilmastonmuutos tuntuu kaukaiselta ja abstraktilta, Pihkala selittää.

Äänioikeudettomalla surulla tarkoitetaan tilanteita, joissa tietynlaista surua ei haluta päästää julki joko tiedostamatta tai tiedostetusti. Surun esilletuominen voi aiheuttaa liikaa epämukavia tunteita tai uhata omia elämäntapoja. Lisäksi sosiaalisesti rakentunut hiljaisuus, eli se, että asioita ei haluta tai pystytä tuoda esille omassa yhteisössä tai yhteiskunnassa, voi myös estää ympäristöahdistuksen julkituomista tai käsittelyä.

 Mitä teos antaa ja opettaa lukijallensa?

Pihkalan mukaan kyseessä on enemmän tietokirja kuin self help-kirja, mutta se auttaa myös henkilökohtaisen prosessin läpikäymisessä.

– Olen saanut esimerkiksi palautteen, jossa korostettiin, että henkilö koki teoksen kautta niin suurta helpotusta ettei osaa pukea sitä edes sanoiksi. Tällainen palaute antaa kirjoittajalle hyvin kiitollisen olon. Monet ympäristökasvatuksen ja ympäristötoiminnan parissa työskentelevät ovat myös ehtineet kiitellä kirjaa, Pihkala kertoo.

Tavoitteena on myös se, että ihminen saa nimiä tunteilleen ja aikamme ilmiöille.

– Tämä auttaa käsittelemään niitä ja kokemaan voimaantumista. Kirja on jo itsessään vertaistukea: on helpottavaa huomata, että monet muutkin kokevat samanlaisia tunteita. Heille, jotka eivät koe suurempaa ympäristöahdistusta, kirja toimii ymmärryksen avaajana toisten auttamiseksi, Pihkala sanoo.

Pihkala korostaa kahden tason näkökykyä, joka on eräs teoksen keskeisimmistä teemoista. Asiat voivat näyttää huonommilta tietystä näkökulmasta katsottuna, mutta samalla on hyvä huomata, että asiat eivät välttämättä ole niin huonosti toisenlaisesta perspektiivistä katsottuna.

– Ympäristöahdistus kannattaa kohdata, sillä ilmassa on paljon toivon merkkejä, jos vain pystymme havaitsemaan ne alakulon ja huonojen uutisten keskeltä. Toivoa tuovat esimerkiksi nuorten ihmisten avoimuus, kaikki se työ mitä ympäristön hyväksi tehdään eri puolilla maailmaa ja luonnon maailma itse.

Panu Pihkala: Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo. Kirjapaja 2017. 301 s