Pääkirjoitus: Köyhyys, syrjäytyminen ja huono-osaisuus

Suomessa on noin miljoona köyhää. Heistä suuri osa, noin 800 000, elää väliaikaisessa köyhyydessä, koska kohtuullinen toimeentulo on tyrehtynyt erilaisten elämäntilanteiden tai poliittisten päätösten vuoksi. Näiden ihmisten keskuudessa on muun muassa lapsiperheitä, opiskelijoita ja pätkätyöläisiä. Maassamme elää noin 100 000 ihmistä yhteiskunnan reunoilla huono-osaisuuden notkelmissa, olosuhteissa, joissa inhimillisen toiminnan edellytykset ovat kaikilla mittareilla mitattuna hyvin niukat. Heitä ovat pitkäaikaistyöttömät, asunnottomat ja monet eläkeläiset.

Mitä tarkoitamme, kun puhumme köyhistä Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa? Millaista on suomalainen köyhyys?

Köyhyys on ennen kaikkea sosiaalipoliittinen käsite. Sen avulla kuvataan ihmisen tai kokonaisten väestönosien taloudellista ja sosiaalista syrjäytymistä. Vaikka varallisuutta ja tulorajoja on perinteisesti käytetty köyhyyden mittareina, ne eivät yksinään pysty kuvaamaan köyhyyden moniulotteista kirjoa. Köyhyys on absoluuttista, kun ihminen ei kykene tyydyttämään biologisia perustarpeitaan. Suomalainen köyhyys on suhteellista. Tällöin ihminen ei kykene saavuttamaan yhteiskunnan minimielintasoa, joka on yleisen määritelmän mukaan noin 60 prosenttia suomalaisten kotitalouksien käytettävissä olevasta mediaanitulosta.

Matalan elintason lisäksi suomalainen köyhyys syrjäyttää, sairastuttaa, periytyy ja eriarvoistaa. ”Köyhyydessä ei ole kyse vain riittämättömistä resursseista jollakin elämän osa-alueella, vaan perustavanlaatuisesta kyvyttömyydestä elää elämää tyydyttävällä tavalla”, Katariina Väisänen kirjoittaa artikkelissaan, jossa hän tarkastelee köyhyyttä vallan puutteena. Ihmisen toiminnan edellytykset kutistuvat köyhyydessä: sen lisäksi, että köyhyys kohdistuu inhimillisyyden ytimeen, moraaliseen toimijuuteen ja vie vallan vaikuttaa omaan elämään, se riistää yksilöltä jopa kyvyn uskoa, että hänellä on oikeus tavoitella jotakin parempaa.

Hyvinvoinnin keskellä suomalainen köyhyys tulee näkyväksi yhä pitenevissä leipäjonoissa tai erilaisissa terveysneuvontapisteissä. Maria Ohisalo ja Tuomo Laihiala esittelevät artikkelissaan Itä-Suomen yliopistossa toteutettua tutkimusta, jossa kartoitettiin hyvinvoinnin etäisyyttä väestöön ja leipäjonoissa ja terveysneuvontapisteissä käyvien ihmisten kokemuksia elämässä pärjäämisestä, terveydestä, taloudellisesta hyvinvoinnista sekä elämänlaadusta. Tutkimus osoittaa, että kyseiset ihmiset ovat kaikilla mittareilla yhteiskunnan huono-osaisimpia ja heidän auttamiseksi tulisi löytää tehokkaampia keinoja.  

Murtaessaan elämän peruspilareita, köyhyys ja huono-osaisuus johtavat vähitellen ulkopuolisuuteen ja syrjäytymiseen sosiaalisista ja yhteiskunnallisista toiminnoista. Tällainen kehitys on huolestuttavaa erityisesti lasten ja nuorten kannalta. Anna Juntunen kuvaa artikkelissaan suomalaisnuorten käsityksiä ulkopuolisuudesta, joka näyttäytyy erilaisina osattomuuden ja yksinäisyyden tunteina sekä huonona itsetuntona ja elämänhallinnan puutteena. Tutkimus on osa laajempaa kansainvälistä Nuoret marginaalissa (Youth at the margins) -tutkimushanketta, jossa tarkastellaan kysymystä, missä määrin uskonnolliset yhteisöt tukevat toiminnallaan syrjäytymisvaarassa olevia nuoria Etelä-Afrikassa ja Pohjoismaissa.  

Auttamista koskevien tutkimusten mukaan materiaalinen apu ei pelkästään riitä

Tarvitaan sosiaalista osallisuutta ja toimijuuden vahvistamista edistäviä toimenpiteitä. Ihminen kaipaa myös nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi tulemista. Monien tutkimusten mukaan onnellisuuteen vaikuttaakin eniten toiset ihmiset: mielentilat ovat kytköksissä siihen, kuinka ihmistä kohdellaan.

Kristillisessä teologiassa köyhien ja syrjäytyneiden auttamista on aina motivoitu lähimmäisenrakkaudella. Luterilaisen ihmiskäsityksen ja teologian mukaan se ei kuitenkaan kumpua tyhjästä eikä ihmisestä itsestään. Hyvät teot ovat uskon hedelmiä siten, ettei oikea käsi tiedä, mitä vasen tekee. Luther ajatteli, että itsekäs ihminen ei ole luonnostaan myötätuntoinen tai altruisti: hän kaipaa moraalilleen motivaatiota. Kultainen sääntö – ”kaikki mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te heille” – kehottaa asettumaan toisen ihmisen asemaan ikään kuin olisi itse varustettu tuon toisen ihmisen ominaisuuksilla. Tämä edellyttää sekä rationaalista että affektiivista eläytymistä toisen tilanteeseen. Kultainen sääntö ei kuitenkaan ole vastavuoroisuuden periaate siinä mielessä, että motivaationa olisi vastavuoroisen avun odotus tai velvoite. Vastavuoroisuus toteutuu silloin, kun ihmiset toimivat keskinäisissä suhteissaan kultaisen säännön mukaisesti.

Kuten Paavo Alaja artikkelissaan ”Luterilaisen köyhäinhoidon alkutaival Suomessa” toteaa, köyhäinhoidon uudistaminen 1500–1600-lukujen luterilaisessa Ruotsissa − johon Suomikin kuului − ei käytännössä toteutunut siten kuin Luther oli suunnitellut. Uskon vanhurskaus ei synnyttänyt sen enempää hengen hedelmiä kuin aikaisempi, pitkälti ansioihin perustuva velvollisuuseettinen näkemyskään. Myös reformaation myötä tapahtuneet kirkolliset muutokset, esimerkiksi luostareiden lakkauttaminen ja seurakuntien omaisuuden siirrot kruunulle, heikensivät huomattavasti kirkon vastuulle edelleen jäänyttä köyhäinhoitoa.  

Toisaalta eurooppalaista köyhyyttä ja kerjäläisyyttä koskevien historiallisten tutkimusten mukaan auttamiskäytänteet muuttuivat varhaiselle uudelle ajalle siirryttäessä yksityisistä armeliaisuuden teoista järjestelmällisemmäksi julkiseksi toiminnaksi. Kaupungistumisen ja talouselämän kehityksen myötä yhteiskuntaan syntyi entistä syvempi juopa hyvin toimeentulevien ja huono-osaisten välille. Keskeisiksi arvoiksi nousivat talouteen liittyvä hyödyn ja voiton tavoittelu. Yksilön yhteiskunnallista arvoa mitattiin yhä enenevässä määrin työn ja siitä seuraavan tuottavuuden perusteella. Kerjääminen, oli se sitten oikeutettua tai ei, nähtiin tuottamattomaksi loismaisuudeksi. Syntyi pakkotyölaitoksia, joissa kerjäläiset pakotettiin tuottavaan työhön. Vaikka ensimmäiset irtolaislait ovat peräisin jo 1350-luvun Ranskasta, ne yleistyivät vasta siirryttäessä varhaiselle uudelle ajalle.  

Tarttuuko köyhyys?

Outi Pohjanheimon maagista ja intuitiivista köyhyyden tarttumista käsittelevä artikkeli on kiinnostava myös edellä mainitun köyhäinhoidon historian näkökulmasta. Taloudellisen kasvun ja kehityksen ilmapiirissä ei mielellään katseltu haisevia ja rääsyisiä kerjäläisiä, joiden pelättiin lisäksi levittävän sairauksia tai vaarantavan yhteiskuntarauhaa. Köyhyyteen liittyi ilmeinen tarttumisen vaara! Samanlaisia argumentteja on esitetty myös nykyään Euroopan unionin alueella kiertäviä romanikerjäläisiä kohtaan.

Viimeaikaiset hallituksen kaavailemat leikkaukset ja säästöt, jotka kohdistuvat kaikkein pienituloisimpiin ja haavoittuvimpiin väestönosiin, ovat murtaneet käsitystä yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Lisäksi huomattavilla kehitysyhteistyörahoitukseen kohdistetuilla leikkauksilla on kurjistava vaikutus satojen tuhansien köyhien elämään globaalilla tasolla.  

Heli Aaltosen artikkelissa tarkastellaan eurooppalaisen maahanmuuton ja lähetystyön tuloksena syntyneen El Salvadorin luterilaisen kirkon elämää taloudellisen ahdingon ja valtakysymysten keskellä. Köyhien kirkko on köyhä. Mutta perustuuko hengellinen työ tuottavuuden ja tehokkuuden arvoille? Latinalaisessa Amerikassa syntynyt elämän teologia – jota El Salvadorin luterilaisessa kirkossakin harjoitetaan – pyrkii vaikuttamaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteutumiseen niin, että kaikkein huono-osaisimmassa asemassa olevien ihmisten elinolot paranevat.   

”Köyhä ihminen ei ole tilastoyksikkö”, toteaa myös Jarmo Hakkarainen artikkelissaan, jossa hän tarkastelee köyhyyttä ortodoksisen teologian ja yhteiskunnallisen opetuksen valossa. Lähimmäisen rakastaminen on vakavasti otettavaa, välittävää toimintaa: se ilmenee ja kasvaa vain, jos sitä harjoitetaan. Sitä ei voi kuluttaa, ostaa eikä omistaa. Näin opettivat jo idän kirkon kirkkoisät, joita Hakkarainen artikkelissaan lainaa.

Myös muslimin uskonnollisiin velvollisuuksiin kuuluu muista huolehtiminen. Mulki Al-Sharmanin artikkelissa selvitetään, mitä islam opettaa pakollisesta (zakat) ja vapaaehtoisesta (sadaqah) almujen antamisesta. Almujen annossa yhdistyvät yksilön jumalasuhde, eettinen minuuden puhdistaminen ja kehittäminen sekä hyvän ja kauniin jakaminen muille. Zakat ei ole hyväntekeväisyyden muoto, vaan eräänlainen sosiaaliturvajärjestelmä, jossa varallisuus pyritään jakamaan tasapuolisesti.

Sosiokognitiivisissa tutkimuksissa on havaittu, että köyhyyteen liittyvät peruskokemukset, esimerkiksi perustarpeiden puute tai elämän jatkuva kaoottisuus, heijastuvat ihmisten ajatteluun ja tapaan tulkita niin itseä kuin ympäröivää todellisuutta. Köyhyystutkimuksissa puhutaan huono-osaisuuden identiteetistä, köyhyyden häpeää luovasta luonteesta. Esa Autero on tutkimuksessaan kiinnittänyt huomiota siihen, lukevatko köyhät Raamattua jollakin erityisellä tavalla. Vaikuttaako esimerkiksi lukijan sosioekonominen asema ja konkreettinen elämäntilanne myös heidän raamatuntulkintoihinsa?

Teemanumeron päättää Kari Vappulan laatima kirjaesittely dosentti Ville Jalovaaran teoksesta: Älä jätä ihmistä yksin. HelsinkiMissio 130 vuotta.

Kirjoittaja Virpi Mäkinen, TT, on uskonnonfilosofian professori (ma.) Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa sekä Teologisen Aikakauskirjan päätoimittaja.

 

Lue taustat ja lisäanalyysit Teologisesta Aikakauskirjasta »

Teologia.fi-palvelun Köyhyys -teemanumero on toteutettu yhteistyössä Teologisen Aikakauskirjan kanssa. Teologinen Aikakauskirja on pohjoismaiden suurin teologista tutkimusta julkaiseva lehti, jonka numero (4/2015) käsittelee köyhyyttä, syrjäytymistä ja huono-osaisuutta eri teologisten tieteenalojen näkökulmista. Osa Teologia.fi:n kirjoittajista on laatinut aihepiiristään laajemman tieteellisen artikkelin TA:aan. Lisäksi lehdessä on myös muita aihepiiriä tarkastelevia artikkeleita, katsauksia ja kirja-arvioita.

Teologia.fi ja Teologinen Aikakauskirja jatkavat yhteistyötä myös tulevina vuosina. Otamme mielellämme vastaan palautetta, jota voi lähettää osoitteella: paatoimittaja@tatt.fi