Kirja-arvostelussa: Auttava Kohtaaminen II, Sielunhoidon menetelmät ja käytäntö (Kirjapaja 2014)

Diakonia-ammattikorkeakoulun yliopettaja, käytännöllisen teologian dosentti Raili Gothóni on kirjoittanut pitkään odotetun sielunhoidon oppikirjan, joka soveltuu kirkollisen A1-linjan soveltavan teologian opetukseen. Kirja on toinen osa oppikirjasarjassa, joka on kirjoitettu korvaamaan vuonna 1997 ilmestynyttä Sielunhoidon käsikirjaa. Kirjasarjan ensimmäinen osa, jonka kirjoitti Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen, julkaistiin vuonna 2013. Kyseinen kirja keskittyi alaotsikkonsa mukaisesti sielunhoidon perusteisiin ja teologiaan. Nyt arvosteltavana oleva Gothónin kirja taas käsittelee sielunhoidon käytännön toteutusta. Tässä käytännön otteessa onkin kirjan rajoitus sen käytössä yliopistollisena oppikirjana. Sielunhoidon menetelmiä ja käytäntöä olisi voinut käsitellä selkeän tutkimuslähtöisesti, mikä olisi lisännyt kirjan käyttömahdollisuuksia teologikoulutuksessa.

Kirjasarjan kirjoittajien ratkaisu kirjoittaa kirjat erillisinä alkuperäisen yhden kirjan sijaan toimi ensimmäisen kirjan osalta erinomaisesti. Aikaisemman Sielunhoidon käsikirjan pirstalemaisuudesta on näin päästy selkeästi eheämpään kokonaisuuteen. Lisäksi aiheen käsittelystä on tullut käytännön työn kuvauksen sijaan analyyttisempää − alkuvaiheen opiskelijoille tarpeellisia havainnollistavia käytännön esimerkkejä unohtamatta. Kirjojen nimeäminen Auttava kohtaaminen I ja II ei puolestaan ole mielestäni onnistunut. Kaksi eri kirjaa olisi ollut syytä profiloida selkeästi erillisiksi ja nostaa alaotsikot kirjojen otsikoiksi.

Sarjan toinen kirja ei hyödynnä riittävästi Kettusen kirjaa. Gothónin osiosta olisi tullut oppikirjana hyödyllisempi, jos sielunhoidon käytäntö olisi linkitetty siinä selkeämmin Kettusen teologiseen pohdintaan. Toinen mahdollinen toimiva malli olisi ollut hyödyntää omaa empiiristä aineistoa, kuten Jouko Kiiski (2009) teki omassa melko samankaltaiseen käytäntöön suuntaavassa sielunhoidon oppikirjassaan.  Kolmas mahdollinen ratkaisu olisi ollut pohjata oppikirja uudelle kansainväliselle pastoraalisteologiselle tutkimukselle, mutta myös tätä Gothóni hyödyntää kirjassaan vain paikoin. Poikkeuksena sivu 145, jossa ansiokkaasti viitataan Kenneth Pargamentin elämänhallintateorioihin.

Gothónin kirjan ensimmäinen osa käsittelee sielunhoidon lähestymistapoja ja menetelmiä. Tässä osiossa Gothóni linkittää suomalaisen sielunhoidon kentän norjalaisen Tor Johan S. Grevbon mallien mukaiseen toimintaan. Gothóni ei kuitenkaan vie analyysiään näiden mallien merkityksestä ja niiden teologisista taustoista kovinkaan pitkälle. Siksi hänen esityksensä ei tuo juuri mitään uutta aihetta aiemmin käsitelleiden Pirjo Hakalan (2007) ja Jouko Kiisken (2009) tapaan soveltaa Grevbon mallia suomalaiseen sielunhoidon kontekstiin. Muualla Auttava Kohtaaminen II kirjassa Gothóni kuitenkin peräänkuuluttaa sielunhoitajalle oman teologian pohdintaa. Grevbon mallien äärellä näitä sielunhoidon taustalla olevia teologisia virtauksia olisi ollut mahdollisuus konkreettisesti pohtia. Kirjan ensimmäisessä osassa sivutaan myös tärkeitä sielunhoidon teemoja, hengellisen elämän tukemisesta, toiminnallisia menetelmiä ja sielunhoitoa ryhmässä sekä verkossa. Osion ongelmana on luettelomaisuus, joka ei mahdollista tärkeiden asioiden analyysiä ja reflektointia.

Gothónin kirjan toinen osio käsittelee sielunhoitoa elämän eri vaiheissa. Elämänkaarimallin soveltaminen tähän osioon on onnistunut valinta. Elämänkaaren kautta korostuu, ettei sielunhoito ole vain ikäihmisille suunnattua toimintaa, vaan että kaikenikäiset tarvitsevat auttavaa kohtaamista. Sielunhoidon erityistyömuodot -luvussa Gothóni esittelee Suomen evankelisluterilaisen kirkon sielunhoidon erityistyömuodot, jättäen kuitenkin ulkopuolelle vahvasti sielunhoitotyötä tekevän poliisipapin sekä ruohonjuuritason sielunhoitoa tekevät oppilaitospapit tai nuorten parissa monipuolista sielunhoitotyötä tekevät nuorisotyönohjaajat. Kaikkinensa tämän osion yhteydessä olisi ollut hyvä korostaa, että kyseessä on esimerkki yhden kirkon, vaikkakin valtakirkon toiminnasta, eikä esitellä kyseistä rakennetta sielunhoidolle yleisesti annettuna mallina. Kirja olisi voinut ottaa myös huomioon laajemman ekumeenisen ja monikulttuurisen lukijakunnan. Nyt eri uskonnot ja kulttuurit ikään kuin nähdään ainoastaan sielunhoidon haasteena, ei mahdollisuutena ja sielunhoidon toteuttajina. Tähän osioon olisi ollut syytä paneutua enemmän, erityisesti kun Paavo Kettunen oman osansa esipuheessa nostaa kirjojen yhdeksi tavoitteeksi vastata monikulttuurisuuden haasteeseen.

Kirjan kolmas osio on otsikoitu nimellä Elämän raskaat taakat, ja tämä osio käsittelee kriisejä, mielenterveyttä, itsetuhokäyttäytymistä sekä kuolevan ja surevan tukemista. Kolmannessa osiossa Gothóni pääsee hyvään vauhtiin ja hänen tekstinsä tulee selkeästi aikaisempia osioita analyyttisemmäksi. Osion otsikko olisi ehkä voinut kuitenkin olla tutkimuksellisempi ja vähemmän kliseinen. Osion sisältö on toimiva erityisesti Helsingin teologisen tiedekunnan sielunhoidon II praktikumiin, jossa opiskelijat reflektoivat seurakunnassa tapahtuneen työssäoppimisjakson aikana oppimaansa. Samasta syystä myös seuraava osio, Sielunhoitajana kehittyminen, toimii soveltavan teologian opettamisessa hyvin. Tässä osiossa Gothóni esittelee opiskelun jälkeiset kouluttautumismahdollisuudet ja työyhteisön kasvuympäristönä sekä käsittelee sielunhoitajan omaa hengellisyyttä. Viimeisimmän alaluvun otsikko, Kasvu viisaaksi, ei ole kuitenkaan aivan yhteismitallinen osion muiden otsikoiden ja teemojen kanssa. Kyseisen luvun sisällössä on joka tapauksessa paljon kiinnostavaa. Gothóni haastaa lukijan mm. pohtimaan uskaltautumista oman turvallisuusalueen ulkopuolelle. Kysymys tosin on ehkä enemmän sielunhoitajan kokemuksesta tai itsetuntemuksen kasvusta kuin juuri viisaudesta.

Gothónin kirja olettaa lukijansa tuntevan aikaisemman sielunhoidon kirjallisuuden ja suomalaisen sielunhoidon historian, vaikka kyse onkin hyvin pitkälti perusoppikirjasta. Tämä tulee näkyviin esimerkiksi siinä, miten kirjoittaja esittelee tutkijat, joihin hän viittaa. Kansainväliset tutkijat esitellään tittelin ja kansalaisuuden kanssa (s. 145), mutta lukijan odotetaan tietävän, kuka on Irja Kilpeläinen (s. 167), kun hänen vuonna 1966 julkaistuun teokseensa viitataan. Mitä luultavimmin suurin osa tämän oppikirjan lukijoista on kuitenkin syntynyt vasta Kilpeläisen kirjan julkaisemisen jälkeen, eikä ole näin ollen koskaan kuullutkaan hänestä.

Rajoituksistaan huolimatta Raili Gothónin Auttava Kohtaaminen II on tärkeä anti niukassa suomenkielisessä sielunhoidon kirjallisuudessa. Kriisien ja muun kärsimyksen kohtaamisen käsittely sekä osio sielunhoitajana kehittymisestä ovat tärkeitä. Uskon, että kirjaa tullaan lukemaan paljon erityisesti evankelisluterilaisen kirkon piirissä ja käyttämään laajasti myös kirkon alan opiskelijoiden koulutuksessa.

Kirjoittaja Auli Vähäkangas on pastoraaliteologian dosentti Helsingin yliopistossa.

s-posti: auli.vahakangas@helsinki.fi