Kulttuurit ja lääketiede

Antti Pakaslahti & Matti Huttunen (toim.): Kulttuurit ja lääketiede. Duodecim. Helsinki, 2010.

Antti Pakaslahden ja Matti Huttusen toimittama Kulttuurit ja lääketiede -artikkelikokoelma avaa ikkunan monikulttuuristuvan maailman lääketieteeseen. Teoksen tarkoituksena on tuoda suomalaiselle lukijalle lääketieteen ja psykiatrian uutta kulttuurista tietotaitoa ja näin valmiuksia työssä, jossa yhä useammin kohdataan muista kulttuureista tulevia potilaita.      

Kirja esittelee kulttuurin ja lääketieteen suhdetta muun muassa neurotieteellisestä ja biologisesta, Suomen perinteisten vähemmistöjen, maahanmuuttajien terveyden sekä perinteisten kulttuurien sairauskäsitysten näkökulmasta. Uskonnon ja mielenterveyden välisen suhteen kannalta erityisen kiinnostavia artikkeleita ovat Erkki Väisäsen artikkeli Lestadiolaisuus ja terveydenhuolto, Matti Huttusen artikkeli Lääkäri, potilas ja uskonto sekä Antti Pakaslahden artikkeli Kun potilas puhuu hengistä.

Kulttuurit ja lääketiede -artikkelikokoelman kirjoittajien joukossa on eniten lääkäreitä, mutta myös jokunen psykologi ja humanisti. Teologian asiantuntijat kuitenkin loistavat poissaolollaan myös silloin, kun kirjoitetaan kulttuurien uskonnollisista ulottuvuuksista.

Artikkelikokoelma pyrkii olemaan kulttuurisensitiivinen ja erilaisia katsomuksia kunnioittava.  Esimerkiksi Matti Huttunen rohkaisee terveydenhuollon ammattihenkilöstöä suhtautumaan ”neutraalin kunnioittavasti potilaansa uskontoon ja siitä kumpuaviin näkemyksiin ja toiveisiin”. Valitettavasti joistakin teoksen artikkeleista heijastuu silti se, että lääketieteessä uskonto kohdataan käsittelyä vaativana ilmiönä lähinnä silloin, kun ilmenee jokin ristiriita suhteessa länsimaiseen lääketieteeseen ja yksilön riippumattomuutta korostavan lähestymistapaan. Psykiatrit ovat myös enemmän tekemisissä sairaan kuin terveen uskonnollisuuden kanssa, jolloin uskontokuvaukset kääntyvät herkästi ongelmakeskeisiksi. 

Esimerkiksi psykiatri Erkki Väisänen näyttää pitävän uskonnollisesti perusteltua seksuaalietiikkaa lähtökohtaisesti negatiivisessa mielessä rajoittavana (ei esimerkiksi suojelevana). Hän kirjoittaa lestadiolaisuudesta lahkona, jota luonnehtii ”tiukat sukupuolisuuden sekä seksuaalisuuden rajoitukset”. Lestadiolaisten ehkäisykantoihin liittyen Väisänen puolestaan kirjoittaa: ”Kun kyseessä on äidin henki, ei jumala voi ohittaa lääketiedettä.” Väisäsen näkemys myös on, että ”perinteisesti nainen on joutunut tai suostunut alistumaan uskonsa vaatimuksiin”. Näkemykset lienevät perusteluja, mutta kovin neutraaleilta ne eivät kuulosta.        

Matti Huttunen korostaa ymmärtävää asennetta uskonnollisuutta kohtaan, mutta silti häneltä lipsahtaa: ”Uskonnot dogmeineen ovat luonteeltaan monasti autoritaarisia kylväen irrationaalisuutta ja suvaitsemattomuutta.” Vaikka Huttunen muistaa kertoa, että ”parhaimmillaan uskonnot ovat kuitenkin ihmisiä ja kulttuureita yhdistäviä hengellisiä liikkeitä, jotka ylläpitävät uskoa rakkauteen, yhteenkuuluvuuteen ja anteeksiantoon”, lukija saa suvaitsemattomuuden yleisyyttä korostaneen kommentin kera sen käsityksen, että usein uskonnot eivät ole ”parhaimmillaan”.  

Antti Pakaslahti pyrkii artikkelissaan ilmentämään ”sekä että” -lähestymistapaa, kun kyse on siitä, että intialaiset selittävät länsimaalaisittain psykiatrisiksi luokiteltujen ongelmien johtuvan pahoista hengistä. ”Sekä että” -lähestymistapa kuitenkin edellyttää, että yliluonnollisiksi koetuille asioille etsitään luonnollinen selitys ja että henkien toiminta käsitetään metaforiseksi eikä kirjaimelliseksi. Lukijana jää miettimään, miten henkien todellisuuteen (ehkä toisinaan kirjaimellisestikin) uskova potilas tällaisen ”sekä että” -lähestymistavan kokee. Onko uskonnollisen ja lääketieteellisen selityksen yhteensovittaminen lopulta niin ongelmatonta kuin Pakaslahti antaa ymmärtää? 

Artikkelikokoelma on kiinnostava katsaus erilaisuuteen ja auttaa ymmärtämään, etteivät länsimaiseen lääketieteeseen niveltyvät käsitykset tieteestä ja ihmisyydestä ole itsestään selviä.  Samalla artikkelikokoelma paljastaa, kuinka vaikeaa on olla neutraali tai kulttuurisensitiivinen – varmasti niin hoidon käytännössä kuin erilaisuudesta kirjoittaessaankin.
       

Kirjoittaja Mari Stenlund on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston systemaattisen teologian osastolla.