Auktoriteettijohtaja haki asiantuntemusta alaisiltaan – Edvard Bergenheim arkkipiispana 1850-1884
Suomen kolmas arkkipiispa Edvard Bergenheim (1798 – 1884) sai virkansa ennen muuta hallinnollisilla, pedagogisilla ja poliittisilla ansioilla. Hänen teologinen asiantuntemuksensa sen sijaan oli varsin vaatimaton.
Kaksi piirrettä leimaa Bergenheimin johtajuutta. Hän oli arvostaan ja asemastaan äärimmäisen tarkka kirkkoruhtinas, ”Herra Arkkipiispa”, ja samalla uskomattoman tehokas hallintomies. Vaikka Bergenheim suhtautui varauksellisesti muutoksiin ja halusi ennen kaikkea säilyttää perinteisiä rakenteita, hän pani silti vauhtia moniin uudistuksiin johtamassaan kirkossa. Se ei olisi ollut mahdollista, ellei hänellä olisi ollut tahtoa ja taitoa vetää osaavia miehiä hankkeisiin mukaan.
Ansiot arkkipiispaksi
Edvard Bergenheim nimitettiin Suomen arkkipiispaksi vuonna 1850, aikana, jona alamaisia holhoava valtaistuimen ja alttarin liitto oli voimissaan: kirkon tehtävänä oli tukea hallitsijaa yhteiskuntarauhan ylläpitämisessä. Maallinen esivalta puolestaan tarjosi hengelliselle oman suojeluksensa. Vastuu suomalaisten esivaltauskollisuudesta lepäsi tärkeältä osalta kirkonmiesten hartioilla. Vallitsevassa hierarkkisessa järjestelmässä arkkipiispa oli se, joka teki tiliä itselleen Venäjän keisarille. Hän oli keisarin luottomies, jonka johtajuus perustui ennen muuta viran suomaan arvovaltaan.
Bergenheim tuli arkkipiispaksi toiselta ehdokassijalta ansioinaan paitsi 52 vuoden ikä – hänestä oli määrä saada toimintatarmoinen kirkon johtaja – myös se, että hän oli osoittautunut valtaapitäville uskolliseksi lujan järjestyksen mieheksi. Sillä oli merkitystä, kun keisari Nikolai I:lle valmisteltiin nimitysesitystä, jossa vaalin ylivoimaisesti voittanut, tosin jo ikääntynyt tuomiorovasti sivuutettiin.
Bergenheimissä kirkon johtoon astui Suomen tilanteen vaatimuksia ymmärtävä notkea realisti, jolla oli poliittista pelisilmää mutta jonka teologinen asiantuntemus oli varsin vaatimaton. Bergenheimin yliopisto-opinnot olivat huipentuneet lämpömittareita koskeneeseen väitökseen, ja sekä Haminan kadettikoulussa että Turun lukiossa hän oli opettanut lähinnä historiaa, maantietoa, tilastoja ja yhteiskuntaoppia. Teologiaan Bergenheim tutustui varsinaisesti vasta suorittaessaan pappis- ja pastoraalitutkinnot, joihin valmistautuakseen hän tosin käytti vuoden mittaisen virkavapauden. Bergeheimin ansiot kouluasioissa ja pedagogiikan alalla olivat kuitenkin ylittämättömät. Hän tunsi oman aikansa suomalaiset opetuksen uudistajat henkilökohtaisesti ja toi Keski-Eurooppaan suuntautuneelta opintomatkaltaan virikkeitä maan koululaitoksen sisäiseen uudistamiseen.
Turun lukiolaiset luonnehtivat historian opettajaansa ”Kardinaaliksi”, joka oli ”tarkka ja aristokraattinen pienintä liikettä myöten”. Hänen tunneillaan ei esiintynyt epäjärjestystä, ja hän osasi muutenkin käsitellä lukiolaisnuorisoa. Melko yleisesti ajateltiin Bergenheimin pyrkivän urallaan nimenomaan arkkipiispaksi. Turkulaisystävät olivatkin kannustaneet häntä hakemaan lukioon, ”sillä inhimillisesti laskien on väylän sellaiseen tavoitteeseen [arkkipiispaksi] kulkeminen tämän kautta”. He myös kehottivat häntä pysymään Turussa, ”odottaessasi jotakin vielä parempaa”. Pahat kielet kertoivat Bergenheimin olleen ”meidän arkkipiispan poikasemme, joka on mahtava mies”.
”Surettavaa kuitenkin olisi nähdä viran arvo alentuneena sinä aikana, jona minä olen sitä hoitanut”
Arkkipiispan viran arvo ja arvostus olivat Bergenheimille tärkeitä. Kautensa alkuvaiheessa hän piti asiallisena lisätä sihteerin laatimiin pöytäkirjoihin nimensä edelle ”Herra Arkkipiispa”. Yliopiston sääntökomiteassa hän nosti esiin kysymyksen istumajärjestyksestä: arkkipiispan tuli hänen mielestään saada etusija ennen yliopiston rehtoria ja professoria. Ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltiin vetoamalla Bergenheim sai tahtonsa läpi. Kansanvalistuskomitean mietinnön allekirjoittajien järjestys ei sekään ollut Bergenheimille mieleen: hän muistutti Armfeltia siitä, että Ruotsissa arkkipiispa rinnastettiin armeijan vanhimpaan kenraaliluutnanttiin ja keisarikunnassakin kenraaliluutnantteihin, mutta arkkipiispa huomasi allekirjoittajana olevansa vasta hovioikeuden presidentin ja kuvernöörin jälkeen. Tietty kirkkoruhtinaan asenne leimasi myös suhteita alaisiin: Bergenheim ei ollut sinut edes tuomiorovastinsa kanssa.
Porvoon tuomiokirkossa toimitettu piispaksi vihkiminen ja siihen liittyneet muut seremoniat suunniteltiin huolellisesti, ja tulos oli näyttävä. Myös piispantarkastuksilla ja kirkkoherroja virkaan asettaessaan uusi arkkipiispa antoi arkkipiispallisen arvokkuuden näkyä kaikin tavoin. Hän esiintyi täydessä piispallisessa asussa. Kaiken kaikkiaan Bergenheimin tarkastukset varsinkin hänen uransa alkuaikoina olivat ulkonaisen muodollisuuden ja juhlavuuden leimaamia, loisteliaita ja ylentäviä tilaisuuksia. Pappeinkokousten ja kirkollisten komiteoiden kokousten yhteydessä arkkipiispa tarjosi juhlavia päivällisiä.
Säädyn ja tehtävän mukainen hovinpito kävi arkkipiispan kukkarolle, semminkin kun Bergenheimillä oli jo opiskeluvuosista alkaen ollut vaikeuksia sovittaa menoja tuloihinsa niin, ettei hän pystynyt kaikilta osin noudattamaan holhoojana toimineen enonsa hyvää tarkoittavaa ohjetta: ”Pidä aina Jumalasi, tulevaisuutesi ja vähäiset varasi mielessä!” Bergenheim anoi keisarilta ylimääräisiä varoja voidakseen ylläpitää ”arkkipiispanviran edellyttämää elintasoa”. Silti hän velkaantui. Kerrottiin, että arkkipiispa joutui pyytämään jopa lääninrovasteja takaajiksi veloistaan. Vuoden mittaisella Keski-Euroopan matkalla Bergenheim vietti talven 1860 Pariisissa. Välttääkseen edustusmenoja hän ”jätti arkkipiispan Suomeen” ja halusi esiintyä ”incognito”, henkilöllisyytensä salaten.
”Silloin Turussa alkaa tapahtua edistystä”
Bergenheimin nousu arkkipiispaksi herätti arvostelua. Kaikki eivät siihen kuitenkaan yhtyneet. Oli niitä, jotka seurattuaan hänen tehokasta koulutyötään ja toimintaansa tuomiokapitulin lehtorijäsenenä odottivat hyviä muutoksia.
Muuan työtoveri Turun lukiosta kirjoitti: ”Meissä kaikissahan on vikamme, mutta ihminen on jossain määrin taipuvainen, ehkä oikeutetusti, vaatimaan, että niiden olisi oltava pienempiä tai ainakin vähemmän ilmeisiä, jos on kyse arkkipiispasta. Ja meidän arkkipiispallammehan on omat omituisuutensa, mutta kyllä hänessä on myös monia hyviä puolia.”
Bergenheimin myötä tehokkaan johtajan ja hallintomiehen ote tuntui hiippakunnan hallinnossa välittömästi. Vaikka uuden Kuopion hiippakunnan toiminta oli 1851 alkamassa, Bergenheim teki vielä loppukesästä 1850 laajan tarkastusmatkan koko vanhan hiippakuntansa alueelle. Yhtenä matkan motiivina on pidetty nuorten pietistipappien kurinpalautusta. Bergenheim puhuttelikin heitä yksityisesti, moitti seurojen pitämisestä ja edellytti kuuliaisuutta vanhempia virkaveljiä kohtaan. Kumouksellisten liikkeiden uhka painoi leimansa keisarilliseen politiikkaan myös Suomessa. Papiston tuli pitää ”mieluisana velvollisuutenaan keventää isällisen majesteetin hallitusmurheita”.
Bergenheimin piispantarkastustoimi oli vuonna 1863 alkaneeseen valtiopäivätyöskentelyyn saakka erittäin tiivistä ja tärkeä osa hänen johtajuuttaan. Vuosina 1850–1862 Bergenheim käytti tarkastuksiin aikaa yhteen laskien puolitoista vuotta. Yksinomaan vuonna 1856 matka- ja toimituspäiviä kertyi 96 ja kilometrejä reki- tai kesäkelissä yli 2 500. Yleiskuvaa tarkastuksista leimaa pedanttinen tehokkuus. Matkaa tehtiin ”kuriirivauhdissa” ja toimituksissa noudatettiin voimassa olleita ohjeita pilkuntarkasti. Tuskin mitkään epäkohdat jäivät huomaamatta, eikä korjaamista jätetty sattuman varaan: ”Selvitys toimenpiteistä vaaditaan – – Pelkkä kehotus ei riitä, kirkkoherran on valvottava, että sitä myös noudatetaan”.
Bergenheimin tiukassa tahdissa näyttävät tarkastuksiin osallistuneet papit väsyneen ennen piispaansa, joka muiden jo vetäydyttyä yöpuulle tarkasti oppilaiden kirjoitusvihkoja antaakseen huomautuksen, mikäli opettajalta oli jäänyt jokin virhe korjaamatta.
Pysyvin jälki Bergenheimin johtajuudesta Suomen luterilaiselle kirkolle jäi siinä, että hän käynnisti nukahduksissa olleen kirkollisten uudistuskomiteoiden työskentelyn. Komiteat oli asetettu jo vuonna 1817, mutta sen paremmin uutta kirkkolakia kuin virsikirjaa, katekismusta tai käsikirjaa ei ollut saatu aikaan. Ottamalla puheenjohtajana nämä asiat haltuunsa, sitouttamalla hankkeeseen muut piispat ja valitsemalla komiteoihin nuorta työkykyistä väkeä hän sai asiat liikkeelle. Myös tulosta syntyi. Tärkein ja kauaskantoisin oli uuden kirkkolain aikaansaaminen. Bergenheim kutsui ehdotuksen tekijäksi professori Frans Ludvig Schaumanin eikä väsynyt hoputtamasta tätä, jos työ uhkasi viivästyä.
Arkkipiispan oma asenne uudistuksiin oli johdonmukaisen pidättyväinen. Oli saatava uudet kirjat, mutta muutosten piti rajoittua vain vähäiseen paranteluun. Todella pysyvää uutta silloinen ”hengetön aika” ei Bergenheimin mielestä olisi voinutkaan saada aikaan. Tämä kanta voitti muissa kuin kirkkolakikomiteassa, jossa Schauman katsoi ajan kypsyneen perustavaa laatua oleville muutoksille. Niistä kauaskantoisin oli koulun siirtäminen pois kirkon valvonnasta ja papiston vapauttaminen monista yhteiskunnallisista tehtävistä.
Bergenheimiä Schaumanin radikaalit ratkaisut eivät miellyttäneet. Kirkkolakikomiteassa hän oli yhtä äänestystä lukuun ottamatta joka kohdassa eri mieltä Schaumanin kanssa. Silti hän tuki ehdotuksen laatijaa, kirjoittipa jopa: ”Mikäli minun konservatiivisuuteni Herra Professorin kannalta olisi omiaan estämään toteuttamasta sellaisia nykyolojen muutoksia, joita Herra Professori pitää kirkon kehityksen ja ajan vaatimusten kannalta välttämättöminä, pyydän, että huomiotani kiinnitetään niihin periaatteellisiin kysymyksiin, joissa yksimielisyys pitäisi saavuttaa, jotta komitean toiminnassa voitaisiin saavuttaa tyydyttävä tulos – – En toivo mitään enempää, kuin että minut käännytetään, mikäli sitä tässäkin asiassa pidetään tarpeellisena.”
Reaalipoliittista joustavuutta ja verkostoja
Eräs Bergenheimiä myönteisesti arvioinut aikalainen luonnehti häntä mieheksi, ”jolla on paljon käytännöllistä tajua ja viekkautta poliittisessa suhteessa”. Viron ja Latvian talonpoikaislevottomuudet saivat Nikolai I:n koventamaan venäläistämisotteita ja vahvistamaan ortodoksisen kirkon asemaa Baltiassa. Saman pelättiin toteutuvan Suomessa, mikäli Pietarissa saataisiin aihetta epäillä suomalaisten esivaltauskollisuutta.
Tältä kannalta pidettiin arveluttavana muun muassa lähetyskolehtien keräämistä. Kenraalikuvernööri kiinnitti asiaan huomiota. Bergenheim totesi papistolleen: ”Lähetystyön edistäminen on sinänsä oikein, mutta lakkaa olemasta sitä täsmälleen sillä hetkellä, kun esivalta sen kieltää.” Arkkipiispalle ei tästä lausunnosta juuri pisteitä herunut. Jos sitä tarkastelee Puolan ja Baltian maiden silloisten kohtaloiden valossa, siinä voi kuitenkin nähdä myös tuota mainittua ”viekkautta poliittisessa suhteessa”.
Herätysliikepapistoa ohjatessaan Bergenheim osoitti samanlaista psykologista silmää kuin Turun lukiolaisia opastaessaan. Hän ei päästänyt tilannetta kärjistymään vaan onnistui luovimaan niin, että samat miehet vedettiin mukaan kirkolliseen uudistustyöhön. ”Turun piispalla on rinnallaan tuomiokapituli, mutta ei sen sijaan Suomen arkkipiispalla”, Bergenheim perusteli tuomiokapitulille esitystään ottaa Alfred Kihlman avukseen komiteoiden työskentelyn alkaessa. Puolentoista vuoden ajan Kihlman laati esimiehelleen muistioita laajoista asiakirjoista ja piti tätä ajan tasalla uusista teologisista virtauksista.
Kihlmanin mielestä Bergenheim tunsi itsensä epävarmaksi kirkollisissa ja teologisissa kysymyksissä ja halusi sen vuoksi ennen komiteoiden kokoontumisia kysellä, miten asioita oli ennen hoidettu ja mitä kirkko niistä opetti. Kokouksissa arkkipiispa sitten Kihlmanin kuvauksen mukaan esiintyi itse asiantuntijana. Pyytäessään arkkipiispan kehotuksesta Tampereen kaupunginsaarnaajalta Josef Grönbergiltä kommentteja katekismusehdotuksesta Kihlman lisäsi piispaansa siteeraten: ”Ettei sinun ole syytä luulla itsestäsi liikoja sen perusteella, että hän haluaa kuulla ajatuksesi.”
Bergenheimistä tuli myös piispainkokousinstituution varhainen luoja. Hän ensinnäkin tiivisti piispojen yhteydenpitoa kirjeenvaihdon ja komiteatyöskentelyn avulla. Kansanvalistuskomiteassa hän etsi yhteistä linjaa ja neuvotteli Itämaisen sodan arasta poliittisesta tilanteesta sekä Aunukseen muuttaneiden suomalaisten sielunhoidon järjestämisestä muiden piispojen kanssa. Ensimmäisen varsinaisen ”piispainkokouksen” Bergenheim piti Heinolassa elokuussa 1856, kun oli määrä neuvotella ”muutamista tärkeänpuoleisista koulu- ja seurakunta-asioista”.
Bergenheimin aikaa Suomen kirkon johtajana voi hyvin arvioida hänen työtoverinsa Aron Gustaf Borgin tapaan. Hänen mielestään kerran huomattaisiin Bergenheimin saaneen kirkon parhaaksi enemmän aikaan kuin useimpien niistä, jotka teologian tohtoreina ovat nousseet arkkipiispan istuimelle.
Kirjoittaja Kyllikki Tiensuu on Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
Kirjallisuus
Tiensuu, Kyllikki: Edvard Bergenheim. Toiminta koulumiehenä ja arkkipiispana vuoteen 1863. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 133. Helsinki, 1985.
Tiensuu, Kyllikki: Arkkipiispa valtaistuimen ja alttarin palveluksessa. – Teologinen Aikakauskirja. Helsinki, 1986.
Tiensuu, Kyllikki: Edvard Bergenheim (1798 – 1884). – Suomen kansallisbiografia 1. Studia Biographica 3: 1. Helsinki, 2003.