Artikkelit

Talvisodan puhkeamisen myötä etenkin lukuisat suomalaiset olivat valmiit jakamaan uskonnollis-isänmaallisen taisteluhuudon ”kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”. Uskonto ja isänmaa oli siinä nivottu kiinteästi toisiinsa. Kansalliselle puolustustaistelulle haluttiin antaa korostetusti moraalis-uskonnollinen leima. Mistä tässä oli kysymys? Ja miten tähän oli tultu?

Mitä uskonnolliseen vähemmistöön kuuluvan tulee tehdä, että hänet hyväksytään ”suomalaiseksi”? Maassamme on asunut islaminuskoisia tataareja jo yli sadan vuoden ajan. Yhteisön vaiheet osoittavat, etteivät islamiin kohdistuvat pelot ja ”itämaisiin tapoihin” liittyvät epäilykset ole vain viime vuosikymmenien asia. Tataarit ovat kautta aikojen osoittaneet suomalaisuuttaan sanoin ja teoin.

Kolmiyhteys koti, kirkko – tai uskonto – ja isänmaa on Suomessa usein yhdistetty luterilaisuuteen, joka maailmansotien välisenä aikana yleensä samastettiin ”oikeaan suomalaisuuteen”. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että ortodoksinen kirkko pyrki julkisuudessa olemaan luterilaistakin suomalaisempi.

Jäävätkö ekumenian ja uskontodialogin aikaansaannokset vain merkinnöiksi neuvotteluasiakirjoihin vai voisivatko ne edesauttaa myös käytännössä kohti rauhanomaista rinnakkaiseloa ja suvaitsevaisuutta ihmisten välillä? Tässä teemanumerossa tarkastellaan muun muassa näitä kysymyksiä ekumenian ja uskontodialogin näkökulmasta.

Raha ja politiikka ohjaavat rakentamista. Taloudellisten toimijoiden ja poliitikkojen välillä julkinen ohjaus näkyy tonttivarauksina, jolloin käydään kamppailua symbolisesta pääomasta, näkyvyydestä ja arvostuksesta. Medioitumisen myötä uutismedian rooli on muuttunut, ja tiedonvälityksen sijaan media on keskustelun osapuoli.

Intialaiset ajatukset ja käytännöt muodostavat länsimaisen vaihtoehtouskonnollisuuden valtavirran, mutta myös hindulainen missio on ammentanut kohtaamisesta kristinuskon kanssa. Moniuskontoistuvassa ympäristössä aasialaisen teologian ymmärtäminen auttaa hahmottamaan globalisaation tuottamaa uudenlaista uskonnollisuutta.

Kansainvälisillä uskontodialogeilla on pitkä historiansa. Keskiajalla kirjoitettiin kuvitteellisia keskusteluja, joissa kristitty väitteli juutalaisen, muslimin tai pakanan kanssa. Yhtäältä keskustelut kertovat aidosta kiinnostuksesta toisin uskovia ja heidän käsityksiään kohtaan, mutta toisaalta myös siitä, mitä eri uskontokuntien edustajista todellisuudessa ajateltiin tai millaisina heidät haluttiin esittää.

Miksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon innovatiivisia ekumeenisia tuloksia sisältänyt teologinen dialogi Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa keskeytyi 2014? Kuinka kirkkojen eriävät käsitykset kristillisestä avioliitosta suhteutuvat teologisen ja hengellisen yhteyden rakentamisen päämäärään? Dialogin tulevaisuutta ajatellen tilaa tulee antaa ”oikeutetulle erilaisuudelle”.

Vuodenvaihteessa 2013–2014 tapahtuneet mielenosoitukset Kiovassa johtivat Ukrainan venäläismielisen presidentin syrjäyttämiseen, mikä taas suututti Venäjän. Harva Ukrainan-uutisia seurannut kuitenkaan tietää, että Ukrainan kirkoilla yleensä ja kreikkalaiskatolisella kirkolla erityisesti oli näkyvä rooli Kiovan Euromaidan-mielenosoituksissa.

Är religionsdialog en demokratisk strävan efter respekt och jämlikhet eller bara ett legitimt sätt att kontrollera och oskadliggöra de hotande andra? Har ”dialog” blivit en gummistämpel, ett politiskt korrekta men i praktiken ihåliga argumentet som används för att ge sken av integration och pluralism? Den här artikeln synar aktuell, kritisk forskning kring religionsdialog och de problem forskarna för närvarande arbetar med.

Ekumeenisen toiminnan tavoitteena on kristittyjen yhteyden ja kirkon ykseyden edistäminen. Modernin ekumeenisen liikkeen piirissä ekumeenista toimintaa on harjoitettu noin sadan vuoden ajan kirkkojen välillä, ekumeenisissa järjestöissä sekä yksittäisten kristittyjen kesken. Erilaisten menetelmien avulla ekumeeninen toiminta on luonut yhteyttä kristittyjen ja kirkkojen välillä.

Miten ekumeeninen liike on siirtynyt ”takatalvesta” kuumien kirkko-opillisten ja antropologisten kysymysten keskelle? Mitkä ovat konvergenssin ja konsensuksen hakemisen haasteet ja milloin dialogissa on kyse ”kunnioittavan erimielisyyden” edistämisestä? Entä miten määrittyy kristinuskon sisäisen ja uskontojen välisen dialogin suhde?

Tämän teemanumeron artikkeleissa tarkastellaan sitä, miten pyhä kytkeytyy uskonnollisessa ajattelussa maahan, erilaisiin maa-alueisiin, paikkoihin ja tiloihin. Numerossa pureudutaan pyhään maahan ja luonnon pyhittämiseen, kristillisten pyhiinvaellusten kehitykseen sekä pyhän maan moniin tulkintoihin.

Jo ensimmäisten vuosisatojen aikana kristityt ovat keskustelleet siitä, ovatko Pyhä maa ja erityisesti Jerusalem pyhiä, ja jos ovat, niin miksi ja millä tavalla. Antaako pyhiinvaellusmatka Pyhälle maalle kirkon ja kristityn elämään mitään lisää? Entä onko kristittyjen läsnäolo Pyhällä maalla välttämätöntä tai toivottavaa?

Israelia on kutsuttu pyhäksi maaksi sekä kristillisessä että juutalaisessa traditiossa. Voisi ajatella, että tradition juuret ovat vahvasti Vanhassa testamentissa − korostaahan kirjakokoelma pyhälle kansalle kuuluvaa maata. Kirjassa ei kuitenkaan puhuta pyhästä maasta, vaan käsite on syntynyt myöhemmin.

Det heliga landet är ett koncept som är intimt knutet till den religiösa och etniska identiteten inom religiös sionism och inom den ideologiska bosättarrörelsen. Med inslag från mystiken förstår man den judiska existensen som knuten till detta geografiska landområde. Att återupprätta den s.k. heliga triangeln – Guds folk, Guds land och Guds lag – är en förutsättning för att frälsningen ska kunna bryta fram.

Elääkö nykyihminen enää paikoissa vai jonkinlaisessa virtuaalimaailmassa? Entä millä tavalla paikkoihin liittyvät pyhyyskäsitykset ohjaavat ihmisten käyttäytymistä? Tällaisia kysymyksiä on pohdittu paikan teologiassa ja ekoteologiassa.

”Det heliga landet” är ett kristet begrepp, trots att Palestina inte intar någon plats i den kristna tron. Det är i judendomen som ”Det förlovade landet” utgör ett fast element i trosinnehållet. Grundläggande för denna tanke är att judarna en gång förlorade landet.