Haastattelu: Vanhoillislestadiolaisen mielenterveys kytkeytyy yhteisöön

 

Vanhoillislestadiolainen liike on viime vuosina joutunut kritiikin kohteeksi ehkäisy- ja hyväksikäyttökeskustelujen myötä. Vanhoillislestadiolaisuutta tutkivat teologian jatko-opiskelijat Meri-Anna Hintsala ja Katja Manner valottavat yhteisön ja yksilön suhdetta mielenterveyden kannalta. Yksinäisyys, epätietoisuus ja jopa painostus voivat uhata liikkeen linjauksiin sopeutumattomien tai ristiriitoihin joutuneiden mieltä. Toisaalta yhteisön eheys pitää yllä turvallisuudentunnetta ja uskoa hyvään.  Anteeksiantamuksen sanoma ja yhteisöllinen elämä ovat vanhoillislestadiolaisuuden voimaannuttavia piirteitä.

Lestadiolainen lähipiiri arvioi yksilön mielenterveyttä

Kun vanhoillislestadiolaista elämäntapaa ja yhteisön erityispiirteitä tarkastelee mielenterveyden näkökulmasta, kohtaa vyyhdin. Vyyhdissä ovat toisiinsa kietoutuneina mielenterveyttä uhkaavat ja tukevat piirteet. Toisaalta vanhoillislestadiolaisen yksilön mielen hyvinvointi on monella tapaa sidoksissa yhteisöön. Mielenterveyden kannalta on oleellista se, miten yksilö kokee suhteensa yhteisöön ja sen sanomaan. Yksilön mielenterveyteen vaikuttavat myös yhteisön sisäinen toiminta- ja keskustelukulttuuri sekä se, miten yhteisöön ja sen jäseniin suhtaudutaan julkisessa keskustelussa.

Viime vuosina julkisuudessa on keskusteltu vanhoillislestadiolaisen liikkeen ehkäisyopetuksesta ja -käytännöistä. Vanhoillislestadiolaisten keskuudessa vallitsevan näkemyksen mukaan ehkäisyn käyttäminen on syntiä.

– Ehkäisystä pidättäytymisen taustalla vaikuttavat käsitykset elämän pyhyydestä ja Jumalasta elämän luojana, kertoo sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Katja Manner, joka tutkii vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opetuksia naisen asemasta.

Mutta entä, jos avioliitossa elävän naisen tai miehen mieli järkkyy eikä lasten saamiseen tunnu olevan voimia? Tai jos ajatus lasten saamisesta ahdistaa mieltä?

– Jos terveys on vaarassa ja ehkäisyn käyttämisestä on selkeä lääkärin antama suositus, vanhoillislestadiolainen kuuntelee lääkärin neuvoa ja myös yhteisössä rohkaistaan siihen, selvittää kirkkososiologian tohtorikoulutettava Meri-Anna Hintsala. Hintsala tutki gradututkielmassaan vanhoillislestadiolaisten äitien keskinäisiä internetkeskusteluja. Alullaan olevassa väitöskirjassaan hän tarkastelee internetkeskustelujen vaikutusta vanhoillislestadiolaiseen kulttuuriin.

Hintsala kuitenkin arvioi, että uhka mielenterveydelle on harvoin yhtä selvästi todennettavissa kuin uhka fyysiselle terveydelle.

– Kuka määrittelee, oletko riittävän väsynyt, Hintsala kysyy ja vastaa saman tien:

– Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä vertaisyhteisö määrittelee ja arvioi kunkin jaksamista. Yksilön omalla arviolla omasta itsestään ei ole sellaista painoa kuin valtakulttuurissa.                         

Mannerin mukaan vanhoillislestadiolaiset ratkaisevat viime kädessä omantuntonsa perusteella, käyttävätkö ehkäisyä, vaikka ratkaisua voidaan pohtia myös lähipiirin kanssa.

– Tällöin ihmiselle itselleen voi olla helpompaa, jos on olemassa myös lääkärin arvio, jonka voi ottaa valintaa tehdessään huomioon.

Yhteisön vai yksilön valinta?

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä on vältetty julkista puhumista ehkäisystä sen jälkeen, kun Ihmisoikeusliitto otti keväällä 2009 kantaa vanhoillislestadiolaisten ehkäisyopetukseen ja piti sitä ihmisoikeusloukkauksena. Ehkäisyn käyttö onkin jätetty vanhoillislestadiolaisuudessa omantunnon asiaksi.

– Omantunnon asioissa kehotetaan kuitenkin kuuntelemaan uskonyhteisön mielipidettä, Katja Manner kertoo. Vaikeassa tilanteessa olevalle lestadiolaiselle voi jäädä epäselväksi, milloin ehkäisy olisi yhteisön kannan mukaista.

Meri-Anna Hintsalan mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa ei juurikaan puhuta yksilön omasta vastuusta omien ratkaisujensa tekijänä.

– Jos on vaikea sopeutua yhteisössä hyvinä pidettyihin ratkaisuihin, saattaa kohdata utelua, vähättelyä tai jopa painostusta. Ei niinkään liikkeen johdolta, vaan erityisesti vertaisiltaan eli niiltä ihmisiltä, jotka ovat samassa elämäntilanteessa. Jos yksilö irtautuu liikkeestä, hän jättää samalla myös moraalikoodiston ja identiteetin, Hintsala selvittää.

Toisaalta vanhoillislestadiolaiset eivät koe olevansa aivopestyjä. Yhteisön suosittelema valinta voi useimmissa tapauksissa olla yksilön oma aito valinta.

– Vanhoillislestadiolaiset haluavat tulla kohdelluiksi mieleltään terveinä ihmisinä, jotka ovat pohtineet ehkäisykysymystä paljon ja tulleet vapaaehtoisesti siihen tulokseen, että haluavat ottaa kaikki lapset vastaan ja antaa elämänsä korkeimman käsiin, Manner muistuttaa.

Yhteisö ja sanoma voimaannuttavat

Joskus ristiriitaa yksilön ja yhteisön näkemyksen välillä ei ole. Lestadiolainen yksilö voi myös sopeutua yhteisönsä näkemykseen, minkä Meri-Anna Hintsala näkee yhtenä selviytymiskeinona. Yhteisön kantaan sopeutuneet saavat vertaistukea ja kokevat yhteisöllisyyden ja vertaisuuden kantavana voimana.

Myös sanoma anteeksiantamuksesta voimaannuttaa.

– Internetkeskusteluissa äidit kertovat uskon olevan heille elämän tärkein kantava voima. Anteeksiantamus, jonka varassa saa aloittaa alusta, koetaan hyvin tärkeäksi, Hintsala kertoo ja jatkaa: 

– Vaikka onhan tässä sekin puoli, että yksilö saa yhteisöstä apua sellaisiin ongelmiin, jotka yhteisö synnyttää.

Katja Mannerin mukaan monet ovat kokeneet Jumalan antaneen voimia elämän taakkojen kantamiseen. Myös lasten saaminen on voitu kokea mielenterveyttä tukevaksi asiaksi. Toisaalta Manner pitää mahdollisena, että vanhoillislestadiolaisissa julkaisuissa, kuten Päivämiehessä, keskitytään ”voittajien kokemuksiin”.

– Kun on tarkoitus rohkaista, palstatilaa saavat sellaiset tarinat, joissa kerrotaan, kuinka Jumala antoi voimia vaikeassa perhetilanteessa. Pinnan alle saattavat jäädä toisenlaiset tarinat.

Eheä yhteisö koetaan suojaksi

Viime vuosien negatiivinen julkisuus on horjuttanut monen vanhoillislestadiolaisen uskoa hyvään. Osa vanhoillislestadiolaisista kokee turvattomuutta.

– Jeesuksen sanat itsensä kieltämisestä on tulkittu niin, että oma minuus on ikään kuin luovutettu yhteisölle. Silloin syntyy tilanne, jossa yhteisöä uhkaavat tekijät uhkaavat myös yhteisölle itsensä luovuttanutta yksilöä, Meri-Anna Hintsala kuvaa.

Rakenteellisten ongelmien selvittäminen ja avoin keskustelu ongelmista on vanhoillislestadiolaisuudessa Hintsalan mielestä vaikeaa, koska se koettelee yksilöiden identiteettien eheyttä.

– Yhteisössä paljastuneet hyväksikäyttötapaukset ovat vaikeita selvittää juuri siksi, että yhteisön eheys koetaan suojaksi. Yhdessä internetkeskustelussa kirjoitettiin: ”Aina kun lähdetään tonkimaan, aina rikotaan”. Vanhoillislestadiolaisuudessa on voimakasta uskoa oman yhteisön hyvyyteen, ja suoraan sanoen, kasvetaan vähän pumpulissa, Hintsala sanoo.

Katja Mannerin mukaan suuri osa vanhoillislestadiolaisista on ollut paitsi yllättyneitä, myös järkyttyneitä hyväksikäyttötapausten tultua ilmi.

– Jos on koko sydämestään luottanut uskovaisten joukkoon, tuntuu kuin matto vedettäisiin jalkojen alta, Katja Manner kuvailee.

Koska vanhoillislestadiolaisten oma identiteetti on vahvasti sidoksissa yhteisön eheyteen, vaikuttavat liikkeen myrskyt koko jäsenistöön.  

– On käynyt mielessä, että jos lestadiolainen liike taas hajoaa, voi edessä olla suuri tarve psykiatriselle avulle. Aikuisen ja terveen ihmisen turvattomuuden pelko ei kuitenkaan saa olla este hyväksikäytetyn tai alisteisessa asemassa olevan ihmisen äänen kuulumiselle ja avunsaannille, Hintsala linjaa.

Tukea mielenterveydelle internetistä             

Meri-Anna Hintsalan mukaan vanhoillislestadiolaisuudessa ajatellaan herkästi, että jos asioista ei puhuta, niitä ei ole. Seurauksena on yksinäisyyttä ja kätkettyjä salaisuuksia. Internet uutena keskustelu- ja vaikuttamisympäristönä voi vähentää eristyksissä olemisen tunnetta ja näin edistää mielenterveyttä.

–  Internetistä löytää sellaistakin tietoa ja voi lukea sellaisiakin mielipiteitä, joita ei virallisesti ole vanhoillislestadiolaisuudessa esillä. Esimerkiksi vanhoillislestadiolaisten pitämiä blogeja luetaan erittäin paljon ja ne vaikuttavat asenteisiin ja tunteisiin, vaikka virallisella tasolla internetkeskustelut mitätöitäisiinkin arvottomina, Hintsala kertoo.       

Katja Manner kaipaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen johtoon enemmän naisia. Hän arvelee, että naisia ja tyttöjä koskevat huolet kohdattaisiin tällöin nykyistä paremmin.

– Tulisi kiinnittää myös huomiota johtokuntien jäsenten vaihtuvuuteen. Näen, että johtokunnissa toimiminen on uuvuttavaa työtä ja samalla tavalla kuin hoitotyössä siinä voi olla vaarana turtuminen ihmisten hätään.

– Olisi hyvä, jos lestadiolaisuuden ja mielenterveyden yhteyttä tutkittaisiin enemmän, Manner lisää.