Mielen ja ruumiin parantajat: varhaiskristillisyys terapeuttisena liikkeenä

Risto UroMielenterveys on moderni käsite. Sitä ei voi sellaisenaan soveltaa siihen maailmaan, jonka keskellä kristinusko syntyi. Monet mielenterveys- käsitteen alla käsitellyt teemat ovat kuitenkin sellaisia, jotka tulevat esille myös Uudessa testamentissa ja varhaiskristillisissä kirjoituksissa: sairauksien sosiaaliset seuraukset, kyky kanssakäymiseen muiden ihmisten kanssa, syyllisyys, oman identiteetin eheys ja psykoottiset häiriöt.

Jeesus kuvataan evankeliumeissa parantajana, joka monien kansanparantajien tavoin oli erikoistunut sosiaalisten stigmojen hoitoon. Uuden testamentin maailmassa tällaisia olivat esimerkiksi ihosairaudet, joihin sairastuneet potilaat eristettiin muusta yhteisöstä (”spitaaliset”), aggressiivisten henkien aiheuttamat sairaudet ja käyttäytymishäiriöt sekä erilaiset krooniset vaivat, jotka saatettiin leimata rangaistuksiksi potilaan synneistä. Sairauteen ja terveydenhoitoon liittyvät kysymykset ovat alkaneet viime aikoina kiinnostaa Uuden testamentin tutkijoita.  Tutkimus antaa viitteitä siitä, että parantamisella ja sairaanhoidolla on ollut merkittävämpi rooli Jeesus-liikkeen synnyssä ja kristinuskon leviämisessä kuin on aiemmin ajateltu.

Jeesus parantajana

Useimmat tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että Jeesus toimi menestyksellisesti parantajana ja vihamielisten henkien karkottajana eli eksorkistina.  Valtaosa tutkijoista on kuitenkin ollut enemmän kiinnostunut Jeesuksen opetuksista kuin hänen parantamistoiminnastaan.  Vaikka on kiistatonta, että Jeesus saavutti mainetta myös uskonnollisena julistajana, näkökulma Jeesuksesta parantajana on hedelmällinen. Se avaa realistisen, ruohonjuuritason näkymän Jeesuksen ajan maailmaan, jossa sairaanhoito oli alkeellista ja uskonnollisille parantajille oli kysyntää. Ihmiset omaksuvat harvoin ajatuksia pelkkinä ajatuksina, vaan arvioivat ajatusten uskottavuutta esittäjän tekojen valossa.   Menestys parantajana antoi pontta Jeesuksen sanomalle Jumalan valtakunnasta.  Jeesuksen sanotaan myös itse vedonneen tähän: ”Jos minä … ajan pahoja henkiä ihmisistä Jumalan sormella, silloinhan Jumalan valtakunta on jo tullut teidän luoksenne” (Luuk. 11:20; vrt. Matt. 12:28).

Morton Smithin kohuttu tutkimus

Minkälainen parantaja Jeesus sitten oli?  Kiistelty raamatuntutkija Morton Smith kohautti tutkijapiirejä julkaisemalla vuonna 1978 kirjan Jesus the Magician, jossa hän arvioi Jeesuksen toimintaa niin sanottujen maagisten loitsutekstien valossa.  Smithin vertailu ei osunut kaikilta osin kohdalleen ja tutkimuksen tulokset kiistettiin laajalti, mutta monet hänen väitteistään ja kysymyksistään jäivät hedelmöittämään jatkotutkimusta. Smith kiinnitti huomiota siihen, että Jeesuksen maine menestyneenä parantajana oli laajalti tunnustettu. Vastustajatkaan eivät kiistäneet sitä, että Jeesus kykeni parantamaan. He kuitenkin väittivät Jeesuksen käyttävän hyväkseen mustaa magiaa eli karkottavan riivaajia pääpaholaisen voimalla (Mark. 3:22).

Teologisesta tutkimusperinteestä poiketen Smith antoi painoa sille, että Jeesuksen toiminnassa on merkkejä muuntuneesta tajunnantilasta eli niin sanotusta ASC-kokemuksista.  ”Taivas aukenee” ja ”henki laskeutuu Jeesuksen päälle”, kun Johannes kastaa Jeesuksen. Henki ”ajaa” Jeesuksen erämaahan (Mark. 9:9–13).  Omaisten reaktio Jeesuksen toimintaan on, että hän ”on poissa tolaltaan” (Mark. 3:21). Kirkastusvuoren tapahtumat (Mark. 9:2 – 10) voidaan tulkita yritykseksi pukea ekstaattinen kokemus sanoiksi.

Shamanismin ja magian tutkimuksesta välineitä Jeesuksen toiminnan ymmärtämiseen

Shamanismin tutkimus on tuottanut paljon vertailevaa aineistoa muuntuneiden tajunnantilojen ja parantamisen yhteydestä eri kulttuureissa.   On esitetty, että Jeesuksen toimintaa voisi parhaiten tulkita shamanistisesta viitekehyksestä käsin. Väitettä voidaan kritisoida.  Evankeliumeissa ei kuvata kovin paljon niitä tekniikoita, joilla Jeesus saavutti muuntuneen tajunnantilan tai joiden avulla hän paransi. Toisaalta Jeesuksen kerrotaankin kuitenkin paastonneen, kamppailleen paholaisen kanssa ja vetäytyneen usein rukoilemaan.  

Jeesuksen leimaaminen maagikoksi tai shamaaniksi ei sinällään johda syvempään ymmärtämiseen, mutta magian ja shamanismin tieteellinen tutkimus voi antaa välineitä Jeesuksen parantamistoiminnan analyysiin.  Jeesus hyödynsi kiistatta kosketusmagiaa parantaessaan ihmisiä.  Shamanismin ja rituaalisen parantamisen tutkimus voi selittää sen, miksi Jeesus oli menestyksellinen parantaja. Kansanparantajien tavoin hän keskittyi sairauksiin, joihin liittyi sosiaalisia stigmoja ja joiden syy voi olla psykosomaattinen. Hän kiinnitti huomiota sairauksien psykososiaaliseen ulottuvuuteen, esimerkiksi sairauden synnyttämään syyllisyyteen.   Jeesuksen luokse ei tuotu pahoin haavoittuneita tai loukkaantuneita ihmisiä eikä sellaisia sairaustapauksia, joissa menehtymisen vaara on erittäin suuri (Jeesuksen maineen kasvaessa hänen tililleen luettiin luonnollisesti suuriakin ihmeitä).  Potilaiden ”uskon” korostaminen evankeliumeissa vastaa sitä, mitä moderni tutkimus on pystynyt selvittämään placebo-tutkimuksissa.  Usko rituaalisen parantamisen tai placebon voimaan tuottaa todennettavissa olevia fysiologisia muutoksia potilaissa. On tietysti muistettava, ettei Jeesuksen potilaista tehty kriittistä jälkiseurantaa. 

Possessio ja eksorkismit

Sairaat kuvataan usein evankeliumeissa pahojen henkien riivaamiksi. Käsitys aggressiivisten henkien aiheuttamista sairauksista oli Jeesuksen ajan juutalaisuudessa varsin yleinen. Esimerkiksi Qumranin teksteissä on suhteellisen paljon eksorkistisia tekstejä, joiden tarkoituksena oli demonien torjuminen.  Erilaiset suojaavat loitsut, amuletit ja muut maagiset käytännöt olivat Uuden testamentin ajan maailmassa yleisiä. Kreikkalais-roomalaisessa kulttuurissa vaikutti myös rationaalisen lääketieteen perinne, jossa taikauskoisia hoitoja ja tautikäsityksiä kritikoitiin. Yleisesti ottaen uskonnollista ja maallista parantamista ei kuitenkaan nähty toinen toisiaan poissulkevina vaihtoehtoina.

Jeesuksen eksorkistiseen toimintaan on tutkimuksessa kiinnitetty varsin paljon huomiota.  Eksorkismit ovat kertomuksellisesti dramaattisia ja ne näyttävät sotivan jyrkästi modernin ihmisen maailmankuvaa vastaan.  On kiistatonta, että eksorkismeillä oli tärkeä sija Jeesuksen parantamistoiminnassa. Hänen hoitovalikoimansa oli kuitenkin laajempi.  Jeesus ja hänen potilaansa eivät olettaneet kaikkien tautien johtuvan vihamielisten henkien vaikutuksesta. Antropologit ovat tehneet eron persoonallisten ja luonnollisten tautiselitysten välillä. Esimerkkejä molempien selitysten rinnakkaiselosta voidaan löytää monista perinteisistä kulttuureista.  Samoin Markus edellyttää, etteivät kaikki sairaudet johtuneet demoneista (Mark. 1:32). Kaikki evankeliumit eivät myöskään ole yhtä lailla kiinnostuneita eksorkismeistä. Matteus kuvaa niitä paljon vähemmän kuin Markus ja Luukas. Johanneksen evankeliumissa Jeesus ei karkota pahoja henkiä lainkaan.

Kullakin kulttuurilla on oma viitekehyksensä

Uuden testamentin tutkijat korostavat usein Uuden testamentin maailman ja nykyajan kulttuurista etäisyyttä. Olisikin virhe olettaa, että Uuden testamentin henkilöiden kulttuuriset arvot ja käyttäytymiskoodit olivat samanlaisia kuin meidän. Myös antropologit ovat tähdentäneet voimakkaasti sitä, että kulttuurisia uskomuksia ja käytänteitä, esimerkiksi juuri sairaanhoitoa, on tulkittava kunkin kulttuurin omasta viitekehyksestä käsin. Toisaalta antropologinen ja etnografinen tutkimuskirjallisuus osoittaa selvästi, kuinka laajalle levinneitä monet uskonnolliset ideat ja käyttäytymismallit ovat. Esimerkiksi possessiouskomuksia on esiintynyt ja esiintyy rakenteellisesti hyvin samankaltaisina monissa kulttuureissa eri puolella maailmaa. Possessioon liittyvät ilmiöt määritellään länsimaissa helposti patologisiksi, mutta sopivissa olosuhteissa ne voivat silti tulla laajalti hyväksytyiksi.  William Blattyn kirja The Exorcist (1971)ja siitä tehty samanniminen elokuva synnyttivät Pohjois-Amerikassa valtaisan eksorkismien boomin, joka levisi eri kirkkokuntiin ja uskonnollisiin liikkeisiin. Vaikka emme eksorkismeihin uskoisikaan, meidän mielemme on helppo ymmärtää erilaisia ruumiinvaltaajia, jotka ovat varsin yleisiä muun muassa scifi-kertomuksissa.

Kristinusko possessiokulttina

On tullut tavalliseksi puhua negatiivisesta ja positiivisesta possessiosta.  Vihamielisten henkien lisäksi hyväntahtoiset henget ovat keskeinen teema varhaiskristillisyydessä. Jeesuksen sanotaan toimineen hengen vallassa.  Henkipossessio oli osa niin Paavalin kuin hänen yhteisöjensä uskonnollista elämää.  Varhaiskristillisyydessä yleinen ja myös myöhemmin aika ajoin esille noussut profetia on myös esimerkki hengen valtauksesta. Kärjistäen voisimme puhua varhaisesta kristillisyydestä possessiokulttina.

Parantamistoiminta kristinuskon leviämisen syynä

Parantaminen ei varhaiskristillisyyden historiassa rajoittunut pelkästään Jeesuksen toimintaan.  Toisella vuosisadalla vaikuttaneet teologit Justinos ja Irenaeus viittaavat kumpikin menestykselliseen henkien karkottamiseen ja parantamiseen puolustaessaan kristinuskon ylivertaisuutta.  Jaakobin kirjassa on säilynyt ainutlaatuinen kuvaus parantamisrituaalista (Jaak. 5:14–16).  Sairauden sattuessa yhteisön jäsentä kehotetaan kutsumaan luokseen seurakunnan vanhimpia. Nämä voitelevat sairaan öljyllä ja rukoilevat hänen parantumisensa puolesta.  Parantamisrituaaliin liittyi todennäköisesti myös julkinen syntien tunnustaminen.

Tunnetussa kirjassaan The Rise of Christianity (1996) Rodney Stark esitti, että kristittyjen uhrautuva sairaanhoito Rooman valtakunnan suurien tautiepidemioiden aikana vaikutti väestökehitykseen ja kristinuskon leviämiseen.  Sairaanhoidolla on voinut olla tätäkin laajempi merkitys kristinuskon synnyssä.  Jeesuksen kannattajien joukko olisi tuskin alun alkaenkaan laajentunut liikkeeksi ilman parantamistoimintaa.

Kirjoittaja Risto Uro on eksegetiikan professori (ma.) Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
 

Kirjallisuutta

Craffert, Pieter F.: The Life of a Galilean Shaman: Jesus of Nazareth in Anthropological -Historical Perspective. Matrix: The Bible in Mediterranean Context. Eugen, OR, 2008.

Cuneo, Michael W.: American Exorcism: Expelling Demons in the Land of Plenty. London, 2001.

Davies, Stevan L.:  Jesus the Healer: Possession, Trance, and the Origins of Christianity London, 1995.

Pilch, John  J.: Healing in the New Testament: Insights from Medical and Mediterranean Anthropology. Minneapolis, 2000.

Sax, William S., Johannes Quack and Jan Weinhold (toim.): The Problem of Ritual Efficacy. Oxford, 2010.

Smith, Morton: Jesus the Magician. San Francisco, CA, 1978.

Stark, Rodney: The Rise of Christianity: How the Obscure, Marginal Jesus Movement Became the Dominant Religious Force in the Western World in a Few Centuries Princeton, NJ, 1996.

Uro, Risto: Sairaus ja parantaminen Uuden testamentin maailmassa. Teologinen Aikakauskirja 4/2003.