Tutkijoiden ja opiskelijoiden yhteinen projekti: Pyhän Benedictuksen luostarisääntö

Pyhän Benedictuksen luostarisääntö. Toim. Tuija Ainonen ja Maiju Lehmijoki-Gardner. Basam Books: Helsinki 2010. 184s.

Joidenkin kirjojen kansi on puhuttelevan kaunis. Pyhän Benedictuksen luostarisäännön kannessa hämyinen luostarin pylväikkö, johon ikkunasta tuleva kajo heijastaa sinertävän varjon, johdattaa katsojan 500-luvulla syntyneen benediktiiniyhteisön rauhaan. Kirjan luettuaan lukija on saanut tuokiokuvia myös veljien päivittäisestä elämästä, jota rytmittivät hetkipalvelukset, mietiskelevä rukoileminen, ruumiillinen työ, yhteiset ateriat ja hiljaisuus. Teoksen johdanto on selkeä ja liittää Benedictuksen luostarisäännön niin oman aikansa kuin myöhemmän luostariliikkeen kehyksiin.

Säännön parissa on työskennellyt teoksen toimittajien, Maiju Lehmijoki-Gardnerin ja Tuija Ainosen lisäksi yhteensä 15 opiskelijaa. Käännöstyö on tehty yhteistyönä teologian, historian ja klassisen filologian opiskelijoiden kesken, jotka ovat joko perustutkintojensa loppusuoralla tai jatko-opiskelijoita Helsingin yliopistossa. Suomennosprojekti on ollut pedagogisesti oivaltava. Käännettäviä sääntöjä on kullekin opiskelijalle kertynyt keskimäärin neljä. Tämän lisäksi opiskelijat ovat osallistuneet teoksen johdannon kirjoittamiseen, jossa siinäkin kullekin on jaettu oma rajattu osuutensa. Urakka on ollut valtava, mutta varmasti myös antoisa. Suurin osa opiskelijoista on tutustunut kääntämistä koskeviin kysymyksiin vasta projektin myötä, vaikka monet keskiajan teologiaa koskevat tutkielmat edellyttävätkin latinan taitoa.

Italialainen Pyhä Benedictus Nursialainen perusti vuoden 530 tienoilla Rooman ja Napolin välillä sijaitsevalle Monte Cassino -vuorelle yhteisön, jota hän johti elämänsä loppuun asti. Yhteisö sai perustajansa mukaan nimen benediktiiniläiset ja siitä tuli lännen luostarilaitoksen esikuva. Sääntökokoelma on ainoa säilynyt dokumentti Benedictuksen kirjallisesta tuotannosta, mutta sitäkin merkittävämpi, sillä myös sääntöä on pidetty myöhempien luostarisääntöjen esikuvana.

Luostarisääntö oli alun perin tarkoitettu käyttökirjallisuudeksi. Sen pääasiallisena tehtävänä oli opastaa munkkeja vaativaan yhteisölliseen elämään ja Jumalan palvelemiseen. Sääntö sisältää esipuheen lisäksi 73 lukua ja on todennäköisesti laadittu monien vuosikymmenten aikana. Osa säännöistä, esimerkiksi hetkipalveluksia koskevat luvut, muodostavat selkeän kokonaisuuden. Toiset aiheet ovat irrallisempia ohjeistuksia luostarielämään.

Benedictuksen mukaan munkkien yhteiselämän tuli perustua ennen kaikkea kuuliaisuuden, kohtuullisuuden, hiljaisuuden ja nöyryyden periaatteille. Sääntö ei edellyttänyt yhteisöön hyväksytyltä ehdotonta henkilökohtaista köyhyyttä, joka yhdessä kuuliaisuuden ja naimattomuuden kanssa muodosti myöhemmin kolme keskeistä luostarilupausta. Joskin säännössä 33 kielletään omistamasta yhtään mitään ilman apotin lupaa vaan kaikki on kaikille yhteistä. 

Säännössään Benedictus osoittaa ymmärtävänsä, että yhteisöllinen elämä ja hengellinen kilvoittelu suljetussa luostarissa ovat ihmisluonnolle haasteellisia, eivätkä kaikki harjaannu siihen yhtä helposti kuin toiset. Säännöissä huomio kiinnittyykin niiden joustavuuteen ja harkinnanvaraisuuteen. Tämä tulee ilmi niin ruokaa, työntekoa kuin rangaistuksiakin arvioitaessa. Säännöissä 39–43 kirjataan kohtuulliset ruoan ja juoman määrät sekä ruoka-aikoihin liittyvät säännökset mutta niidenkin noudattamisesta voitiin poiketa apotin päätäntävallalla, jos esimerkiksi sairaus, raskas työ tai hellejakso niin vaativat. Myöskään vanhusten ja lasten kohdalla ei tullut soveltaa säännön ankaruutta vaan heihin tuli soveltaa armeliasta harkintaa. (sääntö 37)

Sääntö 48 perustelee jokapäiväistä ruumiillista työtä viitaten ennen kaikkea henkisiin syihin: ”Joutilaisuus on sielun vihollinen, ja sen tähden veljien tulee tiettyinä ajankohtina tehdä ruumiillista työtä ja toisaalta omistautua tiettyinä aikoina mietiskelevälle lukemiselle.” Myös ruumiillista työtä ja lukemista koskevat hetket oli tarkkaan määrätty, mutta toisaalta joustavuuttakin sallittiin, ellei häirinnyt muita. Säännössä myös mainitaan heiveröiset veljet, joiden tuli työskennellä kohtuudella.

Keskiaikainen rangaistuskäytäntö oli ankara. Benediktiiniläissääntö on kuitenkin rangaistuksiltaan lievähkö. Millaisiin rikkomuksiin hengelliseen täydellisyyteen pyrkivät veljet sitten saattoivat langeta? Säännön perusteella tällaisia olivat muun muassa nuriseminen, päihtymys, myöhästyminen tai puhuminen hiljaisuuden aikana, joista viimeksi mainitusta seurasi ankara rangaistus. Myös huolimattomuudesta rangaistiin. Tällainen oli esimerkiksi virheen tekeminen psalmin tai lukukappaleen lausumisessa. Rangaistusten skaala vaihteli sen mukaan oliko kyse lievästä vai vakavasta rikkeestä, ja oliko hän saanut käyttäytymisestään jo varoituksen ja julkisen nuhtelun. Jos kysymys oli lievästä rikkeestä, yleisin rangaistus oli ateriayhteydestä erottaminen. Kovin rangaistus oli ekskommunikaatio eli yhteisöstä erottaminen. Ymmärtämättömiä rangaistiin ruumiillisesti.

Pyhän Benedictuksen luostarisäännön käännös on erittäin sujuvaa ja selkeää suomea. Ainoa huomautus koskee käännöksen selitysosaa, joka jää teologiselta anniltaan turhan laihaksi. Myöskään säännöstä suoraan otetut lauseet tai sanayhdistelmät eivät ole toimivia. Selkeä ja laaja sanasto olisi palvellut lukijaa paremmin. Opiskelijoista olisi ollut apua tämänkin osion rakentamisessa.

Summa summarum: Pyhän Benedictuksen luostarisäännön kääntäminen on merkittävä kulttuuriteko. Vaikka luostarisäännön suomennos ilmestyy 1500 vuotta sen kirjoittamisen jälkeen, se on toivottavasti ilmestynyt otolliseen aikaan.

Kirjoittaja Virpi Mäkinen on dosentti Helsingin yliopistossa.