Kirja-arvostelussa: Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä

Johanna Ahonen ja Elina Vuola (toim.): Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2015. (242 s.)

Sukupuolentutkimus on ollut suomalaisessa uskonnontutkimuksessa jo pitkään hyvin edustettuna. Tätä taustaa vasten onkin yllättävää, että akatemiaprofessori Elina Vuolan ja tohtorikoulutettava Johanna Ahosen toimittama Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä on ensimmäinen suomenkielinen tällä vuosituhannella julkaistu esitys uskonnon ja sukupuolen tutkimuksesta. Tärkeäksi kirjan tekee myös sen kiinnittyminen ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Kuten kirjan johdannossakin todetaan, julkisessa keskustelussa uskonnon ilmiöt nousevat esiin juuri sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymysten yhteydessä. Hyvä esimerkki tästä on jo pitkään jatkunut keskustelu kirkon suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen.

Artikkelikokoelma tarkastelee nimensä mukaisesti uskonnon ja sukupuolen ilmiöiden – ennen kaikkea uskonnontutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen – keskinäistä suhdetta. Kirjoittajien näkökulma on ensisijaisesti teoreettisissa ja metodologisissa kysymyksissä. Heidän keskeisenä tavoitteenaan on synnyttää dialogia uskonnontutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen välille. Taustalla on huomio julkisessa keskustelussa ja feministisessä teoretisoinnissa vallitsevasta sekulaarista oletuksesta. Sen mukaan uskonto ymmärretään mustavalkoisesti naisia alistavana ja tasa-arvopyrkimyksille vastakkaisena voimana. Kirjan artikkeleissa tämä oletus otetaan eri tavoin kriittisen tarkastelun kohteeksi. Samalla kirjoittajat tarjoavat uudenlaisia tutkimuksellisia välineitä yhtäältä uskonnon ja sukupuolen välisen suhteen ja toisaalta uskonnon sisäisen monimuotoisuuden analysoimiseksi. Useissa artikkeleissa nämä teoreettiset ja metodiset ratkaisut tehdään näkyviksi esimerkkiaineistojen avulla. Esiin piirtyy monimuotoinen eletty uskonnollisuus: ne lukuisat erilaiset tavat, joilla ihmiset elävät todeksi omaa uskontoaan.

Kirja koostuu yhdeksän uskonnontutkijan – teologin, uskontotieteilijän ja antropologin – teksteistä. Johanna Ahosen ja Elina Vuolan kirjoittama alkuluku toimii johdantona kirjan tavoitteisiin, keskeisiin teemoihin ja tärkeimpiin käsitteisiin. Kuten kirjoittajat itsekin toteavat, kirjan teoreettinen lähestymistapa edellyttää lukijalta jonkinasteista perehtyneisyyttä sukupuolentutkimuksen kysymyksenasetteluihin. Onkin hyvä, että artikkeleita yhdistävät teoreettiset näkökulmat ja käsitteet (joista keskeisimmiksi nousevat nähdäkseni intersektionaalisuus, valta ja toimijuus) määritellään alkuluvussa lyhyesti. Ehkä vähemmän sukupuolentutkimusta tuntevia lukijoita varten olisi ollut paikallaan myös avata sukupuolentutkimuksen sisäistä kehitystä ja erilaisten näkökulmien välisiä teoreettisia painotuksia. Esimerkiksi toimijuus ja valta ymmärretään ilmiöinä hyvin eri tavoin ranskalaisen feminismin ja queer-tutkimuksen sisällä. Kirjan teoreettinen painopiste on kuitenkin perusteltu jo senkin puolesta, että uskonnon ja sukupuolen välinen dialogi hahmottuu kirjassa pitkälti artikkelien kirjoittajien omien tutkimusintressien mukaisesti, minkä vuoksi tarkastelun kohteeksi rajautuu vain suppea alue laajasta uskonnon- ja sukupuolentutkimuksen kentästä.

Kirjan ensimmäisessä artikkelissa Elina Vuola tarkastelee lähemmin uskonnon- ja sukupuolentutkimukselle keskeistä intersektionaalisuuden eli risteytyneisyyden käsitettä. Sillä tarkoitetaan erilaisten yksilöitä erottavien erojen (kuten ikä, rotu tai luokka) yhtäaikaista kriittistä tarkastelua. Taustalla on feministisen tutkimuksen piirissä syntynyt huomio siitä, että esimerkiksi naisten keskinäiset erot voivat olla paljon merkittävimpiä kuin heitä yhdistävä sukupuoli. Vuola tarkastelee artikkelissaan yhtäältä kysymystä uskonnosta naisten välisenä erona ja toisaalta feministiteologisen ajattelun suhdetta erilaisten erojen huomioimiseen. Intersektionaalisuuden käsitettä Vuola soveltaa Neitsyt Mariaa käsitteleviin aineistoihinsa osoittaen, ettei uskonto ole mustavalkoisesti vain naisia alistava voima, vaan sen monimuotoisuuteen sisältyy myös positiivisia merkityksiä sekä yksilölle että yhteiskunnille.

Postsekulaari henkisyys – spirituaalisuus – sekä ranskalaisfilosofi ja feministi Luce Irigaray ovat pääosissa kahden uskontotieteilijän, Terhi Utriaisen ja Johanna Ahosen artikkeleissa. Utriainen tarkastelee Irigarayn ajattelun ja uskontotieteellisen ruumiillisuustutkimuksen valossa naisten uskonnollista ruumiillisuutta nykyhetken postsekulaarissa tilanteessa, jossa kiinnostus erilaisia parantamiseen ja holistisuuteen keskittyviä henkisyyden muotoja kohtaan on kasvanut. Johanna Ahonen nostaa omassa artikkelissaan Irigarayn rinnalle toisen ranskalaisen feministiteoreetikon, Rosi Braidottin. Ahonen tarkastelee feminismin ja spirituaalisuuden keskinäistä suhdetta yhtäältä Irigarayn ja Braidottin ajattelussa ja toisaalta omassa tutkimusaineistossaan, suomalaisten Äiti Amman seuraajien haastatteluissa. Ahonen näkee, että siinä missä Irigarayn ja Braidottin teoretisointeihin sisältyvä spirituaalisuus pyrkii purkamaan länsimaisen ajattelun dikotomioita esimerkiksi sukupuolieron tai uskonnon ja sekulaarin välillä, monille Äiti Amman seuraajille henkisyys tarkoittaa myös vahvaa feminististä vaihtoehtoa. Tällainen feminismin ja spirituaalisuuden sidos voi toimia yksilön eettisenä voimana muutoksessa kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.

Ekofeminismi on Suomessa vähän tunnettu feminismin suuntaus. Teologi Pauliina Kainulaisen teksti onkin tärkeä johdatus ekofeminismin ja ekofeministisen teologian keskeisiin ajattelijoihin ja kysymyksiin. Hän tarkastelee artikkelissaan ekofeminismin ja uskonnon välistä suhdetta. Samoin kuin ranskalaisten feministien ajattelussa, myös ekofeminismiin sisältyy voimakas tarve purkaa patriarkaalisiksi miellettyjä kahtiajakoja. Tämän Kainulainen näkee myös ekofeministisen teologian elinehdoksi: voidakseen ratkaista globaaleja ongelmia, sen tulee kyetä purkamaan esimerkiksi tämän- ja tuonpuoleisen kaltaisia rajanvetoja samalla kuitenkin pitäen kiinni kristillisen teologian traditiosta.

Raamatuntutkija Petri Merenlahden artikkeli on poikkeus kirjan linjasta vähintäänkin kahdella tavalla. Ensinnäkin se keskittyy naisten kokemusten sijaan maskuliinisuuteen. Toiseksi se esittelee lukijalle postmodernia queer-teoriaa sukupuolentutkimuksen tekemisen tapana. Merenlahti käy – väliin jopa hykerryttävän hauskalla tavalla – läpi kriittisen miestutkimuksen ja queer-teorian huomioita sekä niiden suhdetta raamatuntutkimukseen. Merenlahti toteaa esimerkiksi, kuinka nykyajan keskustelut naispappeudesta ja homoseksuaalisuudesta palautuvat tiedostamattomalla tavalla Raamatun epävakaaseen ja uhanalaiseen maskuliinisuusihanteeseen: ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus oli antiikin sukupuolijärjestyksessä yhtä aikaa sekä aktiivinen subjekti että passiivinen – ja häpeällinen – objekti. Queer-teoreettinen luenta Laulujen laulun tulkintahistoriaan puolestaan osoittaa, että keskiajan loppuun asti ihmisen (tässä tapauksessa miehen) ja Jumalan välistä suhdetta kuvaava teksti tarjosi mahdollisuuden hyvin erilaisille seksuaalisille roolinvaihdoille.

Uskontotieteilijät Helena Kupari ja Salome Tuomaala nostavat artikkelissaan esiin uskonnon- ja sukupuolentutkimuksen kannalta keskeisen toimijuuden käsitteen, jolla viitataan yksilön sosiokulttuurisesti rakentuvaan kykyyn toimia maailmassa. Kupari ja Tuomaala keskittyvät toimijuuden näkökulmaan tilanteissa, joissa halutaan tehdä näkyväksi erilaisissa uskonnollisissa käytänteissä tapahtuvia muutoksia. Toimijuuden käsite ja sen tutkimukselliset mahdollisuudet konkretisoituvat hyvin kirjoittajien esimerkkeinä käyttämissä vanhoillislestadiolaisuutta käsittelevissä tutkimuksissa. Toimijuuden ja sen yhteisöllisten reunaehtojen kriittinen tarkastelu näyttäisikin mahdollistavan uskonnon sisäisten erojen ja jännitteisyyden – eletyn uskonnollisuuden – esiin nostamisen ja tätä kautta uskontojen alistavaa vallankäyttöä koskevan sekulaarin oletuksen purkamisen.

Uskonnollisen toimijuuden ja vallan kysymyksiin keskitytään myös kirkkohistorioitsija Päivi Salmesvuoren artikkelissa. Hän hahmottelee 1300-luvulla eläneen Ruotsin Birgitan ja 1800–1900-lukujen taitteessa eläneen horrossaarnaaja Helena Konttisen kautta sukupuolen, uskonnon ja vallankäytön risteymiä. Salmesvuori osoittaa, kuinka molempien esimerkkinaisten elinaikana naissukupuolelle annettu passiivinen rooli saattoi muuttua uskonnollisen vaikuttamisen – Birgitan ja Helena Konttisen kohdalla jumalallisen viestin välittämisen eli profetian – myötä. Uskonnollisessa kentässä oli näin olemassa valmiita ajattelumalleja ja traditioita, jotka saattoivat oikeissa olosuhteissa tukea naisen toimijuutta.

Kirjan viimeisessä artikkelissa antropologi Riina Isotalo tarkastelee sukupuolen, uskonnon ja konfliktitilanteen välisiä suhteita Länsirannan palestiinalaisten kokemusten pohjalta. Isotalon tarkastelu tuo yhteen edellä käsiteltyjä intersektionaalisuuden, vallan ja toimijuuden käsitteitä. Isotalon mukaan uskonto ja sukupuoli ovat erityisen olennaisia kategorioita silloin, kun tarkastellaan konflikteja ja sotaa. Konfliktitilanteisiin sosiaalistutaan sukupuolittuneesti esimerkiksi niin, että väkivallalle altistumisella on keskeinen merkitys palestiinalaisten miesten maskuliinisuuden siirtymäriittinä. Konfliktitilanteet ja yhteiskunnan militarisoituminen johtavat myös sukupuolittuneeseen turvattomuuteen, joka purkautuu naisten ahdisteluna ja heihin kohdistuvana väkivaltana. Toisin kuin länsimaisessa keskustelussa usein oletetaan, uskonnon rooli konfliktitilanteille annetuissa merkityksissä on monisyinen: uskonnon harjoittajat eivät useinkaan liitä yhteiskunnallisiin ongelmiin uskonnollisia merkityksiä.

Kirjan päättävässä lyhyessä luvussa Elina Vuola ja Johanna Ahonen pohtivat vielä, millaisiin kysymyksiin uskonnon ja sukupuolen kytkösten tutkimista olisi tulevaisuudessa hyvä suunnata. Suomalaisenkin yhteiskunnallisen kehityksen näkökulmasta tärkeiksi aiheiksi nostetaan muun muassa monikulttuurisuus, moniuskontoisuus ja uskonnottomuus. Sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymyksillä on yhä suurempi rooli myös perinteisten herätysliikkeiden ja luterilaisen kirkon sisällä, minkä seurauksena tapahtuu yhteisöjen sisäistä polarisoitumista. Näyttääkin siltä, että uskonnontutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen väliselle dialogille on kasvavaa tarvetta.

Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä on tärkeä puheenvuoro ja odotettu suomenkielinen teos uskonnon ja sukupuolen tutkimuksesta kiinnostuneille. Kuten jo todettua, kirjan teoreettinen näkökulma edellyttää lukijalta vähintäänkin sukupuolentutkimuksen peruskysymysten tuntemista. Aihepiiriin perehtyneelle (tai kirjan myötä aihepiiristä innostuvalle) lukijalle kirja tarjoaa oivan tietopaketin uskonnontutkimuksen piirissä tehdystä sukupuolentutkimuksesta sekä uusia, oivaltavia näkökulmia uskonnon ja sukupuolen monisyisen suhteen tarkasteluun.

 

Kirjoittaja Teemu Ratinen, TT, toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa projektissa: Embodied Religion. Changing Meanings of Body and Gender in Contemporary Forms of Religious Identity in Finland

Sähköposti: teemu.ratinen@helsinki.fi