Kirjaesittelyssä: Älä jätä ihmistä yksin. HelsinkiMissio 130 vuotta

Jalovaara, Ville: Älä jätä ihmistä yksin. HelsinkiMissio 130 vuotta. Kirjapaja. 2015 (320 s.)

Arvioitavan kirjan kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti, teologian tohtori Ville Jalovaara. Jalovaaran kirja ”Älä jätä ihmistä yksin” vie lukijan Helsinkiin köyhyyden keskelle tarkastelemaan Helsingin Kaupunkilähetyksen (myöh. HelsinkiMission) toimintaa. Jalovaaran mukaan kirja kertoo HelsinkiMission 130 vuoden aikana tekemästä työstä niiden auttamiseksi, joiden hätä jää julkisuudelta piiloon.

Toiminnan alku

Jalovaara kysyy ensimmäisessä luvussa, ”Mihin Kaupunkilähetystä tarvitaan?”. Luku on perusteellinen kuvaus Helsingin tilanteesta 1800-luvun lopulla. Filantropian innoittamana vuosisadan loppupuoli oli aatteellisten ja uskonnollisten yhdistysten kulta-aikaa.

Helsingin Kaupunkilähetys aloitti toimintansa syntiä ja köyhyyttä vastaan kaupungistumisen ja köyhyyden keskellä sekä arvojen ja aatteiden murroksessa vuonna 1883 vaatimattomasti Helsingin huonomaineisimmassa kaupunginosassa, Punavuoressa. Toiminta käynnistyi asunnossa, jossa oli kolme huonetta ja pesutupa. Siinä avasi ovensa ensimmäinen toimipiste, ”lähetysmaja”. Toiminnan alku oli pitkälti yhden naisen, sisar Cecilia Blomqvistin, yksilösuoritus. Sisar Ceciliaa koskevan luvun Jalovaara otsikoi ”Yhden naisen missio?” Kysymysmerkki on aiheellinen, sillä yksilösuoritus ei kuvaa todellisuutta.

Kaupunkilähetyksen sääntöjen mukaan tarkoitus oli ”Jumalan sanan perusteella ja uskollisesti liittyen evankelisluterilaisen seurakunnan tunnustukseen ja järjestykseen” työskennellä yhdessä papiston kanssa hengellisen ja ruumiillisen hädän poistamiseksi niiden keskuudesta, jotka ”waikka kirkon ulkonaiseen yhteyteen kuuluen, ovat tosikristillis-siveelliselle elämälle wieraantuneina”. Pääkaupungin luterilaisella papistolla oli pyrkimys aloittaa Helsingissä vakiintunut kirkollinen diakoniatyö, siksi seurakunta ja yhdistys haluttiin säännöissä sitoa tiukasti yhteen.

Muuntuminen uusissa yhteiskunnallisissa tilanteissa

Jalovaaralla on kyky nähdä ja kuvata asiantuntevasti ja monipuolisesti yhteiskunnallista murrosta ja sosiaalisen elämän kurjistumista sekä sitä, miten murroskaudet ovat pakottaneet järjestön arvioimaan toimintaansa uudelleen.

Vuosien varrella monimuotoiseksi tullut toiminta laajeni kaupungin muihinkin osiin. Avustustoiminnan, voimakkaan hengellisen työn ja monipuolisten toimintojen lisäksi suosituiksi tulivat 1900-luvun alussa vähävaraisille suunnatut joulujuhlat ja niihin liittyvä ns. joulujakelu. Myös toimitilat lisääntyivät. Muun muassa 1900-luvun alussa rakennettiin kirkko, joka sai nimekseen Betania. Jalovaaran mielestä kaupunkikuvaan sopivan rakennuksen muoto kuvasi järjestön toimintaperiaatteita, puoleksi maallista, puoleksi kirkollista funktiota. Maallisen puolen seinästä voi lukea yhdestä toimintamuodosta ”Soppakök – Kansankeittiö”.

Sotien vuosina nousi esille uusia yhteiskunnallisia ongelmia ja avuntarvitsijoita. Vuonna 1918 alkanutta sotaa Jalovaara kutsuu sisällissodaksi. Valkoisen totuuden näkökulmasta se oli vapaussota, näin ilmeisesti kaupunkilähetysläisillekin. Ajan henkeen sopi hyvin punaisten Kaupunkilähetyksen entistä toiminnanjohtajaa koskeva kuvaus ”pääpeijooni” ja ”kansan villitsijä pappi”. Tämän yhteiskunnallisen murroksen vaiheessa Jalovaara aiheellisesti otsikoi kirjassaan järjestön nimellä ”Valkoinen Kaupunkilähetys”.

Punaisten ottaessa Helsingin haltuunsa Kaupunkilähetys pyrki jatkamaan toimintojaan ja pitämään työlaitoksensa toiminnassa poikkeusoloista huolimatta. Sodan vuosina 1939–1945 Kaupunkilähetys osoitti toiminnassaan joustavuutta ja kykyä vastata ajan haasteisiin. Avun piiriin otettiin reserviläiset ja evakuoidut. Lisäksi tehtiin vierailuja aseisiin kutsuttujen koteihin, pidettiin yhteyttä kaatuneiden omaisiin, avustettiin sodassa kärsineiden perheitä ja autettiin ihmisiä suurpommitusten aikana. Näin haluttiin lujittaa sodan pitkittyessä kotirintamaa. Sodan jälkeen kesäsiirtolatoiminnalla avustettiin sotaorpoja ja siirtolaisten sekä rintamamiesten lapsia.

Kaupunkilähetys oli monien toimintojen edelläkävijä. Muun muassa tiedottamisen alalla se julkaisi omaa lehteään jo kohta järjestön perustamisen jälkeen. Järjestö oli myös pyhäkoulutyön tienraivaaja. Työllistämisestä tuli pysyvä työmuoto, ja vastikkeellinen sosiaaliapu näytti olleen jo 1800-luvun lopulla tavoite. Järjestön halkotarhassa työ ei kuitenkaan tuntunut kelpaavan. ”Moni ei ole tahtonut työskennellä yhtä tuntiakaan, vaan on lähtenyt pois muualle saadakseen rahoja helpommalla keinolla.” Työttömyyden syynä näytti tuolloin olleen usein pikemminkin työhaluttomuus kuin työmahdollisuuksien puute.

Kaupunkilähetyksen 100-vuotisjuhlassa toiminnanjohtajan puheesta saattoi päätellä, että 1980-luvun alussa kaupungin ja järjestön kesken oli suoranaista kilpailua siitä, kenen tehtävä oli huolehtia tietyistä sosiaalisista palveluista. Aatteellisen ja sosiaalisen murroksen keskellä toiminnanjohtaja pohti, oliko Kaupunkilähetyksestä tullut avuton sivustakatsoja sosiaalialalla. 1990-luvun suuri lama palautti vapaaehtoistyön jälleen erottamattomaksi osaksi Helsingin kaupungin sosiaalisen työn kokonaisuutta julkista sektoria täydentävänä toimijana. Jalovaara tuo selkeästi esille, miten vapaaehtoistoiminta ja lähimmäisistä välittäminen voivat aikana, jolloin aineellisen köyhyyden oheen on yhä voimakkaammin noussut henkinen köyhyys, yksinäisyys ja masennus.

Työnäkyä etsimässä

1900-luvun loppupuolella Kaupunkilähetys joutui etsimään kadonnutta työnäkyään ja kyselemään, mikä oli pohjimmiltaan Kaupunkilähetyksen olemassaolon tarkoitus. Kaupunkilähetyksellä oli toiminnanjohtaja Olli Valtosen mielestä edessään ”joko kasvaminen tai toimintojen hiljainen alasajo”. Hän valitsi kasvun. Jalovaara kuvaa Kaupunkilähetyksen muuttumista HelsinkiMissioksi varsin seikkaperäisesti. Valtosen persoonan ja osaamisen vaikutus tulee voimakkaasti esille. Yhdistyksen hallitus uusiutui ja sen rooli järjestön ohjaamisessa vahvistui. Mallia hallitustyöskentelyyn haettiin yritysmaailmasta. Uudistustyötä varten perustettiin visiotyöryhmä, ja työssä keskeiseksi tekijäksi nousi tiedottaminen. Järjestö näkyi katukuvassa kampanjoimalla unohdettujen vanhusten ja yksinäisten puolesta. Brändi kirkastui. Kirjasta käy ilmi, miten nousu 2000-luvun alun lähellä vararikkoa käyneestä järjestöstä merkittäväksi sosiaalialan toimijaksi on ollut nopeiden ja määrätietoisten uudistusten tulosta.

Suhde kirkkoon ja uskontoon

Jalovaara seuraa kirjassaan kaiken matkaa Kaupunkilähetyksen suhdetta uskontoon ja kirkkoon. 1800-luvun lopulla sivistyneistö vieraantui kirkosta ja työväestön asenne kirkkoa kohtaan oli kriittisempää. Kaupunkilähetyksen työmuodot kehittyivät enemmän sosiaalisen auttamisen suuntaan, mutta voimakas julistustyö ja hartaudenharjoitus pysyivät keskeisessä roolissa. 1900-luvun alussa Kaupunkilähetyksen ja Helsingin seurakuntien yhteistyö jatkui tiiviinä. Työnjaosta käytiin kuitenkin periaatekeskustelua. Yhteistyöstä keskusteltiin myös pappeinkokouksessa. ”Yhdistyspappien” ja ”seurakuntapappien” väliset jännitteet nousivat pintaan lehdistössäkin. Seurakunta tahtoi saada yhdistykset vahvemmin ohjaukseensa, sillä koordinaation puute kulutti seurakuntien vähäisiä voimavaroja. Oltiin kilpailutilanteessa. Suhde kirkkoon Kaupunkilähetyksen 80-vuotisjuhlassa näytti ongelmattomalta ainakin juhlapuhujan, piispa Martti Simojoen, mielestä. Hänen mukaansa juhlassa oli kysymys kaikkien luterilaisten seurakuntien juhlasta.

Jalovaaaran mukaan viimeisen viidentoista vuoden aikana Kaupunkilähetyksessä on otettu etäisyyttä uskontoon. Kirkon diakoniatyön voimistuttua kirkkokin alkoi ottaa välimatkaa järjestöihin. Viimeisen kymmenen vuoden aikana HelsinkiMissio on alkanut välttää julkisuuskuvassaan voimakasta samaistumista kirkon kanssa. Järjestön suhde uskontoon ei ole Jalovaaran mukaan kovin yksiselitteinen. Arvoitukselliseksi jää uskonnon osalta toteamus, että HelsinkiMissio on sosiaalialan järjestö, mutta kristilliset arvot näkyvät yhä yhdistyksen arvopohjassa. 

Järjestön nimessä lähetys-sanankin katsottiin viittaavan liiaksi evankeliumin julistamiseen. Sana oli harhaanjohtava, sillä yhdistyksen toiminnan tarkoituksen katsottiin olevan henkisen hädän torjuminen eikä uskonnollinen käännyttäminen. Kaupunkilähetyksen nimi muutettiin vuonna 2005 HelsinkiMissioksi. Asiaa käsittelevän kappaleen Jalovaara on otsikoinut ”Nimenmuutos – suunnanmuutos?”. Menikö nimenmuutoksen mukana jotakin oleellista?  Kysymysmerkkiään Jalovaara olisi voinut selittää lähemmin. Hän ainakin toteaa, että Kaupunkilähetys uskonnollisena toimijana oli muutoksessa selkeästi taka-alalla. Nykyään yhdistys toteuttaa toimintaansa ”julistamalla Jumalan sanaa Suomen evankelisluterilaisen kirkon opin ja ekumenian hengessä”. Jalovaara toteaa, ettei uusilta työntekijöiltä kuitenkaan kysytä uskonnollista vakaumusta. Heiltä edellytetään ennen muuta myötätuntoa lähimmäistä kohtaan.

Havaintoja tutkimuksesta

Jalovaaran esitys on deskriptiivistä. Miksi-kysymyksiä hän ei liiemmin tee. Kirjan sisältö on rikas ja monipuolinen. Tosin kirjoittaja myöntää, ettei hän aivan jokaista detaljia ole saanut mahtumaan kirjan kansien väliin. Tämä on pelkästään positiivista. Palaamalla yhä uudelleen aiemmin esitetyn toiminnan uuteen vaiheeseen myöhemmällä aikakaudella Jalovaara tekee lukijalle kirjasta vähän sekavan. Etu- ja takakannen sisäpuolella olevasta aikajanasta saa kuitenkin selkeän kokonaiskuvan siitä, mitä toimintoja järjestöllä oli yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten ajankohtana. Jalovaaran valitsema aikajärjestystä noudattava, kronologinen asioiden esittäminen antaa tutkimukselle jämäkän rakenteen. Kieleltään tutkimus on hyvää standardi- eli yleiskieltä, sanastoltaan yleispätevää ja perussävyltään neutraalia, loogisesti rakennettua, virheetöntä ja helppolukuista.

Asiat kirjassa ovat virheettömiä. Tosin on huomattava, ettei Jakob Tengström ollut arkkipiispa Venäjään liittämisen aikaan, vaan sai kyseisen arvonimen venäjämyönteisyytensä takia vasta vuonna 1817. Jalovaara mainitsee, että Emma Wichmann oli vihitty diakonissaksi vuonna 1873 ja oli Suomen ensimmäinen diakonissa. Hän perustelee väitettään Hannu Mustakallion tutkimuksella. Mustakallio tosin toteaa, että ensimmäinen diakonissa oli vihitty Viipurissa jo edellisenä vuonna.

Kirjassa olevat kuvat ansaitsevat kiitoksen. Jäin kuitenkin kaipaamaan useampia muutosprosessin aikaisia HelsinkiMission julkisuuskampanjan vaikuttavia kuvia. Selite kannen hyvinvoivan vanhuksen kuvasta ilmeisesti puuttuu. Luettelon valokuva-arkistoista löytää vähän erikoisesta paikasta suurennuslasin avulla.

Lyhenneluettelosta ei olisi ollut haittaa (VSK?). Kirjallisuutta on käytetty laajasti. Erkki Kansanahon Helsingin Diakonissalaitoksen historia ”Sata vuotta kristillistä palvelutyötä” olisi aiheensa puolesta ansainnut paikkansa kirjallisuuden joukossa. Puutteeksi voi katsoa myös sen, ettei mm. Turun Kaupunkilähetyksen toimintaa käsittelevä Heikki Suomisen väitöskirja ”Yhdessä eteenpäin: yhdistykset ja seurakunta kunnallisen sosiaalihuollon täydentäjinä Turussa 1875–1922.” ole kirjallisuuden joukossa. Lisänäkökulmaa köyhien auttamiseen olisi avannut yllä mainittujen ohella vuonna 2008 julkaistu Viipurin (Lahden) Diakonissalaitoksen 140-vuotishistoria: ”Rientäkää, älkää pysähtykö.” Yllättävää on, ettei Jalovaara ole käyttänyt järjestön omien työntekijöiden vapaaehtoistyötä käsitteleviä väitöskirjoja: kansalaistoiminnan johtajan Henrietta Grönlundin väitöskirjaa vuodelta 2012 ja kehittämisjohtaja Ari Marjovuon väitöskirjaa 2014. Pro gradu -tutkielmien käytössä tekijä olisi voinut harrastaa kriittisempää harkintaa. Kirjallisuusluettelossa joka viides teos on pro gradu -tutkielma. Useassa kohdassa olisi myös kaivannut viittausta alkuperäislähteisiin, yhtenä esimerkkinä järjestön perustamiskokous (nootit 67, 68 ja 69). Jalovaaran syyksi ei voi katsoa sitä, että kirjan alussa ovat Olli Valtosen esittämät opetukset ”Uudistu tai katoa!”. Niillä olisi ollut paikka kirjan lopussa. Jalovaaran ”Saatteeksi”-sanat olisivat riittäneet.

Latviassa painetun kirjan ulkoasu on miellyttävä ja edustava. Kirja sopii hyvin lahjakirjaksi. Ennen kaikkea se on hyvä kirja oppia tuntemaan yhteiskunnan huono-osaisten elämää ja heidän hyväkseen tehtävää auttamistyötä.

Tehtävässään Ville Jalovaara on suoriutunut erinomaisesti. Hän on vienyt lukijansa pitkään ja vaiherikkaaseen matkaan. Itse seurasin jännittyneenä Jalovaaran kuvausta Helsingin Kaupunkilähetyksen muuttumisesta HelsinkiMissioksi ja sitä, mitä alkuperäisestä työnäystä jäi jäljelle. Kirja on koulinut myös omaa tutkimuksenteon pelisilmää.

 

Kirjoittaja Kari Vappula on teologian tohtori, dosentti ja sosiaalineuvos
s-posti: kari.vappula@gmail.com