| Mikko Ketola |

Pääkirjoitus: Katolinen kirkko tänään

Mikko Ketola

Teemanumeron otsikko kuulostaa kenties siltä, kuin luvassa olisi ajankohtainen katsaus katolisen kirkon tilaan, mutta kyse ei ole siitä. Katolisessa kirkossa toki tapahtuu jatkuvasti yhtä ja toista mielenkiintoista – eikä vähiten paavi Franciscuksen ansiosta – mutta tällä kertaa on tavoitteena valottaa suomalaisen teologian piirissä tehtävää katolisuuden tutkimusta ja sitä, mitä tutkijat pitävät erityisen mielenkiintoisena. Katolista kirkkoa tarkastellaan nyt tutkijan, ei journalistin näkökulmasta, mutta journalisti voi kyllä hyötyä paljon tämän numeron artikkeleista.

Katolisen kirkon tutkimusta voi hyvällä syyllä pitää nousussa olevana alana suomalaisen teologisen tutkimuksen piirissä. Yksin Helsingin yliopiston kirkkohistorian osastolla on viimeisen vuosikymmenen aikana valmistunut useita kymmeniä katolista kirkkoa koskevia pro gradu -tutkielmia. Osaston väitöskirjantekijät ovat olleet kansainvälisesti eturintamassa hyödyntämässä Vatikaanin salaisen arkiston viimeksi avattuja aineistoja. Heistä on syytä mainita Aappo Laitinen, jonka väitöskirja tarkastettiin 2013, ja Milla Bergström, joka väitteli tämän vuoden helmikuussa. Katolisuuden tutkijoita ei ole kuitenkaan vain kirkkohistorian piirissä vaan muissakin oppiaineissa, kuten tämän numeron artikkelit hyvin osoittavat.

Yksikään teemanumeron artikkeleista ei keskity yksinomaan paavi Franciscukseen, mikä voi tuntua hieman yllättävältä, kun aiheena on nykypäivän katolinen kirkko. Katolinen kirkkohan suorastaan ruumiillistuu Franciscukseen, ainakin ihmisten mielikuvissa. Yksi selitys Franciscus-artikkelin puuttumiselle on se, että kukaan ei ole Suomessa vielä tekemässä syvällisempää tutkimusta hänestä. Ei ole kovin mielekästä tehdä ainakaan biografista tutkimusta henkilöstä, joka on vielä täydessä työn touhussa. Hänen elämäänsä ja saavutuksiaan on parempi tarkastella vasta jonkinlaisen ajallisen etäisyyden päästä. Ulkomailla Franciscuksesta on ehditty kirjoittaa jo useampia henkilökuvauksia, jotka vaihtelevat paljon laadultaan. Ohimennen sanottakoon, että Franciscuksen nimen yhteydessä ei käytetä järjestyslukua: sen aika on vasta sitten, jos samannimisiä paaveja tulee lisää!

Franciscus on toki antanut nykyiselläänkin paljon aihetta ja aineistoa tutkimusta varten. Jo hänen ensiesiintymisensä ja ensimmäiset sanansa paavinvaalin tuloksen selvittyä maaliskuussa 2013 enteilivät varsin uudenlaisen paaviuskauden alkamista. Siitä lähtien hän on pysynyt jatkuvasti julkisuuden valokiilassa ja tiedotusvälineiden otsikoissa. Franciscus on antanut useita pitkiä haastatteluja ja välillä jopa varta vasten tarjoutunut haastateltavaksi, mitä ei ole kukaan paavi aiemmin tehnyt. Hän on ehtinyt jo monet kerrat yllättää niin avustajansa kuin suuren yleisön impulsiivisuudellaan ja improvisoinneillaan. Ehkä vain paavi Johannes XXIII:sta (paavina 1958–1963) on olemassa yhtä paljon hyväntahtoisia anekdootteja.

Sanottakoon Franciscuksesta tässä nyt kuitenkin jotakin yhteenvedon tapaista. Paavin luottoteologiksi tituleerattu kardinaali Walter Kasper on luonnehtinut Franciscuksen paaviutta ”armeliaisuuden vallankumoukseksi”. Voidaan sanoa, että hänen myötään katolinen kirkko on tullut ”fransiskaaniseen murrokseen”. Kasperin mukaan paavi on radikaali, mutta ei liberaali. Ne, jotka ovat odottaneet, että kirkon oppi muuttuisi vaikkapa naispappeuden suhteen, ovat joutuneet pettymään. Radikaalius on ennemminkin siinä, että paavi puhuu paljon evankeliumista, mutta huomattavan vähän kirkon opista, vähemmän kuin edeltäjänsä. Eurooppalaisista edeltäjistään argentiinalainen Franciscus poikkeaa myös siinä, että hänelle Eurooppa ei ole universumin keskipiste. Sekin on yksi avain hänen sanomansa ymmärtämiseen.

Teemanumeron sisältö

Teemanumeron artikkelit ovat löyhässä kronologisessa järjestyksessä, ja luonnehdin niitä tässä lyhyesti. Kirjoittajien tarkemmat esittelyt ovat artikkelien lopussa. Ensimmäisessä artikkelissa Kirsi Salonen ja Jussi-Pekka Taavitsainen analysoivat sitä, miksi keskiaikaiset katoliset pyhimykset, kuten piispa Henrik, saavat osakseen niin paljon kiinnostusta ja intohimoa nykypäivän Suomessa. Monia suomalaisia on viime vuosien aikana vetänyt puoleensa El Camino eli pyhiinvaellus Santiago de Compostelaan Espanjan luoteiskolkassa. Sven-Olav Back käsittelee asiaa osin omien vaelluskokemustensa pohjalta.

Viime vuosisadan suurin ja merkittävin kirkollinen kokous oli Vatikaanin toinen konsiili, joka kokoontui vuosina 1962–1965. Emil Anton tarkastelee sitä, millaisia tulkintoja konsiilin päätöksistä esiintyy ja mitä uutta paavi Franciscus on tuonut konsiilia koskevaan keskusteluun. Raine Haikarainen puolestaan kirjoittaa yhdestä 1900-luvun huomattavimmasta suomalaisesta teologista, Seppo A. Teinosesta, joka eläkkeelle päästyään kääntyi katolilaiseksi ja asettui Espanjaan. Uransa aikana Teinonen oli muun muassa virallisena tarkkailijana Vatikaanin toisessa konsiilissa.

Latinalaisessa Amerikassa syntynyt vapautuksen teologia on ollut vuosikymmenet huonossa huudossa Pyhän istuimen piirissä. Sekä Johannes Paavali II että Benedictus XVI näkivät sen taustalla liikaa kommunismia ja teologian politisoimista. Paavi Franciscus suhtautuu vapautuksen teologiaan positiivisemmin. Elina Vuola analysoi sitä, mistä tämä johtuu. Katolisen kirkon toiminta kommunistisessa yhteiskunnassa on selvimmin havainnollistunut Kuubassa. Petra Kuivala luo silmäyksen siihen, miten katolisen kirkon asema on kehittynyt Kuubassa Fidel Castron vallankumouksesta 1959 näihin päiviin asti. Kuivala tekee parhaillaan uraauurtavaa arkistotutkimusta Havannassa.

Laajan levinneisyytensä vuoksi toisten uskontojen edustajien kohtaaminen on arkipäivää katolisen kirkon edustajille. Sitä varten kirkossa on luotu teologiaa ja kehitetty uskontodialogia. Jyri Komulainen käsittelee artikkelissaan katolisen kirkon uskontojen kohtaamisen teologiaa ja sen kehitystä. Jukka Helle puolestaan tarkastelee sitä, millaista kontekstuaalista teologiaa katolinen kirkko harjoittaa Aasiassa, jossa dialogi muiden uskontojen kanssa on kirkon elämisen tapa.

Syksyllä 2014 Vatikaanissa pidettiin paavin kokoon kutsuma piispainkokous, jonka aiheena olivat perhe, avioliitto ja seksuaalisuus. Kokouksen alla herätti kiihkeää keskustelua se, voitaisiinko kirkossa tulevaisuudessa sallia eronneiden ja uudelleenavioituneiden pääsy ehtoolliselle. Myrskyn silmässä tuolloin oli paavin luottoteologi, kardinaali Walter Kasper. Tiina Huhtanen käsittelee kirjoituksessaan Kasperin linjauksia ja niiden herättämiä reaktioita.

Artikkelien sarjan päättää piispa emeritus Eero Huovinen, joka antaa ohjeita Luterilais-roomalaiskatolisen ykseyskomission vastikään julkaiseman asiakirjan From Conflict to Communion lukemiseen. Asiakirja on valmistettu silmällä pitäen sitä, että vuonna 2017 luterilaiset ja katolilaiset viettävät yhdessä reformaation muistoa. Huovinen on toiminut ykseyskomission luterilaisena puheenjohtajana vuodesta 2008.

Teemanumeroon liittyvät lisäksi Heikki Leskisen pro gradu -artikkeli katolisen kirkon virallisen linjan merkittävimmästä oppositiohahmosta, professori Hans Küngistä, sekä Anni Maria Laaton kirja-arvio teoksesta Justinus Martyren.

Toivotan valaisevia hetkiä artikkelien parissa!

 

Kirjoittaja Mikko Ketola, TT, on yleisen kirkkohistorian dosentti ja kirkkohistorian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Hänen uusin, vielä painamaton artikkelinsa käsittelee Pyhän istuimen kiinnostusta Viroa kohtaan 1920–1930-luvuilla. Ketola on ohjannut katolista kirkkoa käsitteleviä opinnäytteitä vuodesta 2003 lähtien.

s-posti: mikko.ketola@helsinki.fi