Pääkirjoitus: Kirjahistorian monet kasvot

Kirjahistoria on monitieteinen ala, josta vielä 20 vuotta sitten juuri kukaan ei ollut Suomessa kuullut mitään. Siitä huolimatta teologisessa tiedekunnassa ja erityisesti kirkkohistorian laitoksella oli jo pitkään tutkittu uskonnollista kirjallisuutta – sen julkaisemista, kääntämistä, omistamista, sensurointia ja lukemista. Kirjastomaailmassa oli 1800-luvulta lähtien laadittu tieteellisiä bibliografioita varhaisimmasta suomalaisesta kirjallisuudesta ja tarkasteltu kirjojen ulkoasua, muun muassa typografisia kysymyksiä. Kielentutkijat olivat puolestaan pureutuneet Agricolan ja muiden uuden ajan alun kirjoittajien teksteihin ja käyttämään kieleen. Kirjahistoria oli siis jo kauan ollut tärkeä osa tiedeyhteisöä, vaikka sitä ei vielä sillä nimellä tunnettukaan.

Tilanne oli samantapainen muuallakin maailmassa. Kirjaa oli tutkittu kirjahistoriallisista näkökulmista jo pitkään, ennen kuin tieteenala sai nimen ja aseman yliopistoyhteisössä. Tämä on tapahtunut muutaman viime vuosikymmenen aikana. Alalle on perustettu oppituoleja lukuisiin yliopistoihin ja tutkimuslaitoksiin. Kirjahistorioitsijoiden maailmanlaajuisen kattojärjestön, SHARPin (Society for History of Authorship, Reading and Publishing) syntysanat lausuttiin elokuussa 1991. Helsinki sai kunnian isännöidä vuotuista konferenssia elokuussa 2010. Tulevana kesänä Antwerpenissa järjestettävä Religions of the Book SHARP 2014 on järjestön 22. vuosikonferenssi.

Myös kirjahistorian luonne on tänä aikana muuttunut ja monipuolistunut. Se on kurottautunut kirjastojen kätköistä kohti modernia maailmaa unohtamatta kuitenkaan juuriaan. Angloamerikkalaisella kulttuurialueella tutkimus on perinteisesti keskittynyt kirjan materiaaliseen, esineulottuvuuteen, ranskalaisella ja saksalaisella kielialueella tarkastelun keskiössä on puolestaan ollut kirjan sosiaalihistoria. Nykyään kirjahistoria liikkuu suvereenisti niin bibliografisten harvinaisuuksien kuin jokapäiväisten pienpainatteiden ja sähköisen julkaisemisen maailmassa. Sen kiinnostuksen kohteet ulottuvat tiibetiläisistä käsikirjoituksista amerikkalaisiin vankilakirjastoihin ja uusseelantilaisten maorien lukukulttuurista suomalaisiin lastenkirjoihin.

Suomalaisen kirjahistorian monipuolisuudesta kertoo teologia.fi -verkkolehden tämänkertainen numero. Se tarjoaa katsauksen kirjahistorian ajankohtaisiin kysymyksiin. Mukana on sekä jo tutkijanurallaan etabloituneita tutkijoita kuin vasta vähän aikaa kirjahistorian parissa ahkeroineita opiskelijoita. Numero sisältää paitsi varsinaisia artikkeleita, myös projektiesittelyn, näkökulman tuoreeseen kirjahistorian pro gradu -tutkielmaan ja uutuuskirjan kirja-arvostelun. Kirjahistorian poikkitieteisyydestä kertovat kirjoittajien taustat, he edustavat historiaa, kirkkohistoriaa, kansatiedettä ja folkloristiikkaa.

Sähköinen julkaiseminen, digitointi ja digitoidut aineistot ovat tällä hetkellä mielenkiinnon ja keskustelun kohteena niin tiedemaailmassa kuin sen ulkopuolisessa mediassa. Myös tutkimusrahoitusta tullaan jatkossa suuntaamaan entistä enemmän sähköisen julkaisemisen lähtökohdista käsin. Kirjahistoria on näissä kysymyksissä aivan ajan hermolla. Millä tavoin? – siitä kertoo artikkelissaan Digitaalinen vallankumous uudistaa kirjahistorian tutkimusta teologian tohtori Minna Ahokas. 

Viime vuosina lukemisen tutkimus on noussut merkittävään asemaan kirjahistoriassa sekä muualla maailmassa että Suomessa. Suomalaisten aktiivisuudesta kertovat useat lukemiseen ja lukukokemuksiin liittyvät hankkeet, joita kuvataan tämän numeron artikkeleissa. Lukemisessa ei ole kuitenkaan kyse ainoastaan yksilön kokemuksesta, vaan se on monessa tapauksessa yhteisöllinen ja sosiaalinen tilanne. Siitä, millä tavoin lukemisen yhteisöllisyys ilmeni Suomessa ennen lukutaidon laajamittaista omaksumista, kertoo artikkelissaan dosentti Esko M. Laine.

Kirjallistumisen jäljillä on myös teologian maisteri Olli Viitaniemi, joka tarkastelee artikkelissaan Kalajoen käräjistä kirjoitettua pilkkarunoa. Rahvaan kirjallinen kulttuuri on viime vuosina noussut suomalaisessa tutkimuksessa aiempaa merkittävämpään asemaan. Varteenotettavana syynä tähän on tutkimusaineiston lisääntyminen, mikä on seurausta laajamittaisesta lähteiden keruutyöstä. Itseoppineiden kirjoittamat tekstit ovat kiehtoneet eri alojen tutkijoita ja synnyttäneet siten myös hedelmällistä oppiaineiden välistä vuoropuhelua.

Kalajoen käräjistä kirjoitettu runo levisi ensin käsikirjoituksena, ennen kuin se painettiin. Tämä oli tavallista 1800-luvun ja 1900-luvun alun tekstien kohdalla. Oraalisen ja kirjallisen kulttuurin raja-aitojen madaltuminen on lähentänyt folkloristeja kirjahistorian tutkijoihin. Tästä kirjoittaa artikkelissaan dosentti Kirsti Salmi-Niklander, joka itse on tutkinut työväenliikkeen keskuudessa syntyneitä ja levitettyjä käsinkirjoitettuja sanomalehtiä. Hän kertoo myös siitä, kuinka satututkimus on nostattanut kirjahistorialliset näkökulmat vilkkaan keskustelun kohteeksi folkloristien piirissä.

Yksi tärkeä, mutta Suomessa varsin vähän esillä ollut kirjahistorian alue on kirjojen kansiin ja marginaaleihin kirjoitettujen tekstien ja piirrettyjen kuvien tutkimus. Merkintöjen tekeminen kirjoihin jakaa usein kirjojen lukijoita – jotkut lukevat kirjaa kynä kädessä, toisille muistiinpanojen kirjoittaminen kirjaan tuntuu pyhäinhäväistykseltä. Myös tenttikirjat ovat inspiroineet lukijoitaan merkintöjen tekemiseen. Niitä tarkastelee kandidaatintutkielmansa pohjalta omassa artikkelissaan Miina Hakonen.

Yhteiskunnalliset muutokset ja keskustelua herättävät asiat heijastuvat monesti populaarikulttuuriin. Esimerkiksi sarjakuvilla on viihdearvon lisäksi laajempi tehtävä – ne kertovat omasta ajastaan ja sen arvoista ja asenteista suuresta yleisöstä (from below) käsin. Sarjakuva voi myös auttaa käsittelemään vaikeita ja vaiettuja aiheita, kuten ydinsodan pelkoa, kuolemaa tai sotaa. Esimerkkinä ovat amerikkalaiset supersankarisarjakuvat, joita Ella Luoma ja Johan Talja tutkivat omissa pro graduissaan. Tähän kirjahistorianumeroon he ovat kirjoittaneet yhdessä artikkelin Sarjakuvien sankarit historian tulkkeina.

Kirjahistorioitsijoiden digitaalisista hankkeista esitellään tarkemmin HENRIK-tietokanta. Se sisältää tietoja Suomen kaupunkien kirjanomistuksesta vuoteen 1809 asti. Tietokantatyöstä kirjoittaa projektiesittelyssä teologian kandidaatti Mirka Rämänen, joka on ensin harjoittelijana ja sitten tutkijana täydentänyt ja työstänyt tietokantaa perukirjojen ja kirjahuutokauppojen kirjamainintojen aineiston avulla.

Sähköinen kirja ja lukemistutkimus, joista on ollut puhetta jo numeromme alkupuolella, yhdistyvät filosofian maisteri Anna Kajanderin kansatieteen pro gradu -tutkielmassa Kirja esineenä Facebook-aineiston kulttuurianalyyttisenä tulkintana. Hän on kirjoittanut tutkielmansa pohjalta artikkelin, jossa tarkastelee niitä mielikuvia, joita e-kirja ja perinteinen painettu kirja herättävät lukijoissa. Mikä merkitys oli kirjahyllyllä? Entä kirjojen saatavuudella, selailulla ja painettuun kirjaan sisältyvällä aistimaailmalla?

Numeron päättää historioitsija, dosentti Pirkko Leino-Kaukiaisen kirja-arvio teoksesta Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Sekä teos että siitä kirjoitettu arvio kertovat kansanihmisten kirjoittamisen historian monimuotoisuudesta.

 

Kirjoittaja Tuija Laine, TT on kirjahistorian professori Helsingin yliopistossa sekä kirkko- ja kirjahistorian dosentti Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa.

s-posti: Tuija.Laine@helsinki.fi