Kirjahistoria ja folkloristiikka – satusotaa ja uusia avauksia

Kirjahistoria ja folkloristiikka ovat lähtökohdiltaan kaukana toisistaan: kirjahistoria suuntautuu painetuun sanaan ja kirjalliseen kulttuuriin, folkloristiikka sen sijaan suullisen perinteen tutkimukseen. Viime vuosikymmenten aikana nämä tieteenalat ovat lähentyneet toisiaan, kun tuore tutkimus on alkanut korostaa suullisen ja kirjallisen kulttuurin vuorovaikutusta jyrkkien vastakkainasettelujen sijasta. Kirjahistoriallisen ja folkloristisen tutkimuksen raja-alueilla on noussut kiivaita tieteellisiä kiistoja, mutta myös uusia tutkimusavauksia.

Omat seikkailuni folkloristiikan ja kirjahistorian raja-alueilla lähtivät liikkeelle Högforsin työläisnuorten 1910–20-luvulla toimittamista käsinkirjoitetuista lehdistä, jotka löytyivät Karkkilan poliisiasemalta 1980-luvulla. Kun aloitin väitöskirjani 1990-luvun alkupuolella, tunsin olevani kovin yksin aiheeni kanssa. Tutustuminen kirjahistoriaan, erityisesti Robert Darntonin, Margaret Ezellin ja Harold Loven tutkimuksiin 1600–1700-luvun käsikirjoitusviestinnästä, auttoi kuitenkin hahmottamaan paikallista aineistoa osana laajaa historiallista kokonaisuutta. Sain kuulla, että on olemassa seura nimeltä Society for the History of Authorship, Reading and Publishing (SHARP), ja lähetin abstraktini sen vuosikonferenssiin Mainziin kesällä 2000. Mainzissa koin olevani selityksen velkaa siitä, mitä folkloristi oikein tekee kirjahistorian konferenssissa. Samalla tapasin ensimmäistä kertaa muita tutkijoita, jotka olivat innostuneet yhtä kummallisista aiheista ja aineistoista kuin minä. 

Kymmenen vuotta myöhemmin olin järjestämässä SHARP-järjestön vuosikonferenssia Helsinkiin, jolloin paikalla oli viljalti folkloristeja sekä Suomesta että muista maista. Konferenssin teema ”Book culture from below” oli noussut vilkkaan kansainvälisen keskustelun kohteeksi, ja kutsui paikalle paljon uusia ihmisiä. Jotain on siis tapahtunut kansainvälisessä tiedeyhteisössä. 

Kiista satujen alkuperästä

Niin kutsuttu ”suuri satusota” on nostattanut kirjahistorialliset näkökulmat kuumaksi kysymykseksi folkloristien piirissä. Kiistan sytytti amerikkalainen satututkija Ruth B. Bottigheimer tutkimuksillaan, joissa hän kyseenalaisti ihmesatujen suullisen alkuperän ja esitti, että niistä monet ovat 1500-luvulla eläneen venetsialaisen Giovanni Battista Straparolan sepittämiä. Tämä kiista jatkuu edelleen kiivaana etenkin vanhemman polven folkloristien piirissä, ja on saanut välillä melkeinpä uskonsodan piirteitä. Suulliseen kulttuuriin tuntuu etenkin monien amerikkalaisten folkloristien mielessä liittyvän pyhiä demokraattisia arvoja, ja Bottigheimerin näkemysten on koettu uhkaavan alan perusteita. Näin ehkä onkin, mutta tällainen perusarvojen ravistelu voi olla hyvin terveellistä. Suurin osa suullisista kansansaduista on kerätty vasta 1800-luvulla, eikä empiiristä todistusaineistoa niiden suullisesta alkuperästä ole juuri saatavilla.

Suomalaiset folkloristit ovat pyrkineet ottamaan kiihkottoman kannan suuressa satusodassa. Folkloristiikan emerita professori Satu Apo on tutkinut suomalaisten kansansatujen kytkentöjä kirjalliseen kulttuuriin. Suurin osa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran satukeräelmistä talletettiin vasta 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, jolloin monia kansainvälisiä satukokoelmia oli julkaistu suomeksi. Myös Suomen Kansan Satuja ja Tarinoita oli ilmestynyt1852–1866, ja satuja julkaistiin paljon myös sanomalehdissä.

Kaarle Krohn ja muut varhaiset folkloristit vahtivat tiukasti keräelmien suullista alkuperää: ne kertomukset, jotka vaikuttivat epäilyttävän kirjallisperäisiltä tai itse sepitetyiltä, saivat f-merkinnän. Jotkut kerääjät onnistuivat mitä ilmeisimmin ”sumuttamaan” Kansanrunousarkiston portinvartijoita ja saivat läpi satuja, jotka he olivat todennäköisesti itse sepittäneet kirjallisten aineistojen pohjalta. Maantieteellis-historiallinen menetelmä, joka positivismin hengessä etsi toisintojen avulla folkloretuotteen ”alkumuotoa”, ei jättänyt tilaa kansanihmisten luovuudelle. Sen sijaan monet itse sepitetyt tai kirjallisista lähteistä muokatut sadut ovat esimerkkejä luovasta uudelleentulkinnasta. 

Kirjallistumisen tutkimuksesta

Suomessa ja Pohjoismaissa on tehty monia uusia avauksia suullisen perinteen ja kirjahistorian välisellä kentällä, jota on ryhdytty kutsumaan kirjallistumiseksi. Kansanomaisen kirjallisen kulttuurin muotoja ovat muun muassa julkaistut ja käsinkirjoitetut omaelämäkerrat, arkkikirjallisuus sekä kirjeet. Tuoreessa suomenkielisessä kokoomateoksessa Kynällä kyntäjät esitellään tämän tutkimussuuntauksen tuloksia. Myös käsinkirjoitetut lehdet ovat osa tätä kokonaisuutta, vaikka niitä ovat kirjoittaneet sekä sivistyneistön edustajat (opiskelijat) että kouluttamattomat kansanihmiset nuorisoseuroissa ja työväenyhdistyksissä. 

Tuore esimerkkki uutta luovasta kansainvälisestä tutkimuksesta kirjahistorian raja-alueella on Ellen Gruber Garveyn kiitetty tutkimus Writing with Scissors (2013), jonka aineistona ovat 1800-luvun Yhdysvalloissa suositut leikekirjat. Ne ovat marginaalinen ”harmaan alueen” arkistolähde, joka on ollut nuorten ihmisten kasvattavaa toimintaa. Ellen Gruber Garveyn tutkimus nostaa leikekirjoista esille uusia puolia, ja ne osoittautuvat merkittäväksi poliittisen ilmaisun välineeksi. Esimerkiksi afroamerikkalaiset saattoivat luoda ensimmäisiä teoksia omista historiallisista kokemuksistaan liittämällä yhteen lehtileikkeitä.

Muistitietotutkimus ja lukemisen historia

Lukukokemusten ja niiden historian tutkimuksessa etnografiset metodit ja muistitietotutkimus ovat tärkeitä välineitä. Muistitietotutkimus (oral history research) lähti liikkeelle toisen maailmansodan traumaattisten kokemusten tutkimuksesta. Keskitysleireistä ja joukkomurhista hengissä selvinneiden muistitieto oli tärkeä ja usein ainoa todiste. Historiantutkijoiden piirissä muistitiedon totuusarvo on kyseenalaistettu: aika värittää muistoja, ja miten selvittää muistaako kertoja oikein ja puhuuko totta? Muistitietotutkimuksen ”grand old man” Alessandro Portelli luonnehtii muistitiedon totuusarvoa: ”Muistitieto (oral history) kertoo siitä, mitä ihmiset uskoivat että heidän tuli tehdä tietyssä historiallisessa tilanteessa ja mitä he kerrontahetkellä ajattelevat tehneensä.” Muistitiedon subjektiivisuus on sen vahva puoli, ja samasta tapahtumasta kerrotut ristiriitaiset kertomukset ovat tutkimuksen kohde. Suomessa muistitietotutkimusta ovat vieneet vahvasti eteenpäin folkloristit Ulla-Maija Peltonen ja Anne Heimo, jotka tutkivat sisällissodan muistamista ja unohtamista. Muistitiedon tutkija kohdistaa huomionsa ristiriitaisiin tulkintoihin, hiljaisuuksiin ja retorisiin keinoihin.

Lukukokemuksiin ei sisälly samanlaista totuusarvon pohdintaa kuin dramaattisia ja väkivaltaisia historiallisia tapahtumia käsittelevään muistitietoon. Muistitietotutkimuksen avulla voidaan saada tietoa myös pienemmistä, arkisemmista ja hiljaisemmista kokemuksista. Kansatieteen oppiaineessa Helsingin yliopistossa on hiljattain valmistunut kaksi kiinnostavaa pro gradu-tutkielmaa, joiden kirjoittajat pohtivat lukemiseen liittyviä kysymyksiä muistitietoaineistojen avulla: Tiia Haapakoski on hyödyntänyt kirjastomuistoja käsittelevää muistitietokeruuta, ja Anna Kajander on tutkinut sähköisen kirjan ja paperikirjan lukukokemuksia Facebook-kyselyn avulla. Kirjahistoriallinen seura ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto käynnistivät myös alkuvuodesta 2014 muistitietokeruun ”Elämää lukijana” (http://www.finlit.fi/kia/keruut/lukija.pdf), jonka tavoitteena on saada tietoa suomalaisten lukukokemuksista ja lukemisen merkityksestä osana elämänkaarta. Keruu tulee toivottavasti tuottamaan runsaasti uutta aineistoa monitieteiselle tutkimukselle.

 

Kirjoittaja Kirsti Salmi-Niklander, FT on folkloristiikan dosentti ja akatemiatutkija Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella.

s-posti: Kirsti.Salmi-Niklander@helsinki.fi

Kirjallisuus

Apo, Satu: The Relationship between Oral and Literary Tradition as a Challenge in Fairy-Tale Research: The Case of Finnish folktales, 2007. Marvels & Tales: Journal of Fairy-Tale Studies 21 (1), 19-33.

Bottigheimer, Ruth B: Fairy godfather: Straparola, Venice, and the fairy tale tradition. Philadelphia: University of Pennsylvania Press, 2002.

Bottigheimer, Ruth B: Fairy Tales. A New History. Albany: The State University of New York Press, 2009. 

Gruber Garvey, Ellen: Writing with Scissors. American Scrapbooks from the Civil War to the Harlem Renaissance. Oxford University Press, 2013.

Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (toim.): Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Helsinki: SKS, 2013.

Portelli, Alessandro: Mikä tekee muistitietotutkimuksesta erityisen? – Haanpää, Riina & alii (toim.): Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Tietolipas 214. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki 2006. 

Salmi-Niklander, Kirsti: Itsekasvatusta ja kapinaa. Tutkimus Karkkilan työläisnuorten kirjoittavasta keskusteluyhteisöstä 1910- ja 1920-luvulla. Helsinki: SKS, 2004.

 

Ingressin kuva: Ulla Jokila