| Esko M. Laine |

Innovaatiosta kirjallistumiseen − näkökulmia lukemisen historialliseen tutkimukseen

Laine EM

Lukutaito on monesta syystä sekä kirja- että arkipäivästä kiinnostuneessa kirkkohistoriassa tärkeä, mutta samalla haasteellinen tutkimuskohde. Jo lukutaidon käsite on monitulkintainen: sillä voidaan viitata sekä lukemiseen innovaationa, että lukemisen yhteisöllisiin seurauksiin. Lisäksi voidaan kysyä, edellytetäänkö lukutaitoiseksi katsottavalta myös sisälukutaitoa tai kykyä ymmärtää lukemaansa. Onko sellainen henkilö lukutaitoinen, joka pystyy itse lukemaan katekismusta ja toistamaan sen sisällön sana sanalta, mutta jonka lukusetelissä todetaan, ettei henkilö ymmärrä mitään?

Lukemiseen viittaavat merkinnät rippikirjoissa ja tarkastuskertomuksissa olivat lähtökohtaisesti papin subjektiivisia käsityksiä siitä, miten kukin hänen vastuullaan oleva seurakuntalainen tästä kristillisestä velvollisuudestaan selvisi. Pitäjissä, jossa lukutaidon taso oli matala, kuten monin paikoin Itä- ja Pohjois-Suomessa, vaatimustasoa oli pakko laskea tai katsoa läpi sormien kuulusteluissa. Sallan 1832 rippikirja tarjoaa esimerkin ensimmäisestä: ehtoolliselle pääsi kirkkolain vastaisesti avoimesti seurakuntalaisia, joiden lukutaito oli paikallistenkin normien valossa heikkoa. Kuopiossa kirkkoherra Porthan taas joutui itse syytettyjen penkille 1780-luvulla useista valvontatehtävän laiminlyönneistä. Samanaikaisesti hyvissä lukupitäjissä Etelä-Pohjanmaalla vaatimustaso nousi ilman, että lukutaitomerkintöjä olisi muutettu. Muilla tavoin edistyminen lukutaidossa kuvastui esimerkiksi siten, että seurakuntalaisilta alettiin kuulustella aikaisemmin tuntemattomia asioita, kuten Sipoossa tapahtui vuodesta 1759 alkaen.

Rippikirjassa täsmälleen samoilla merkinnöillä saatettiin siis viitata sekä vaivoin standardin täyttävään että selvästi parempaan lukutaitoon. Tämä näkyy erityisen selvästi perifeeristen alueiden lukutaitomerkinnöissä. Esimerkiksi Inarissa vuoden 1791 rippikirjassa on lähes kaikilla kuulustelluilla poikkeuksellisen hyvä, miltei täydellinen lukutaito, kun samanaikaisesti Kittilässä lukutaito oli rippikirjamerkintöjen valossa pahasti retuperällä. Näin suuret erot lähekkäin sijainneiden ja monessa suhteessa toisiaan muistattavien seurakuntien välillä eivät voi kuvata todellista lukutaitoa, vaan kyse on eriävistä käsityksistä lukutaitokuulusteluissa edellytettävästä tasosta.

Merkintöjen tulkitsemisen ohella oman vaikeutensa tutkimukseen tuo se, että on oletettavaa, että lukutaitomerkintöihin vaikuttivat saman seurakunnankin sisällä myös muut seikat, kuten kuulusteltavan pappiin tekemä vaikutus, maine ja käytös. Lisäksi on mahdollista, että kristinopin hyvä ulkoa osaaminen, ahkeruus ja nöyrä asenne vaikuttivat lukutaitoa koskevaan arvioon tai ainakin siihen, täyttyikö kuulusteltavan tavoite eli pääsikö hän ehtoolliselle, mitä muun muassa avioliittoon vihkiminen edellytti.

Edellä mainituista syistä tutkimuksessa on kallistuttu hiljaisesti hyväksymään se tosiseikka, että yksittäisen henkilön absoluuttisesta lukutaidosta on vaikea sanoa mitään varmaa. Sen sijaan lukutaitomerkintöjä on mahdollista vertailla keskenään paikallisesti. Tällaista lukutaitoa voidaan nimittää suhteelliseksi. Saman papin samaan aikaan tekemät merkinnät ovat keskenään vertailukelpoisia, vaikkakin edellä sanottu subjektiivinen vaikutus koskee myös niitä. Toisaalta, jos lukutaitotutkimuksessa pyritään absoluuttisen lukutaidon sijaan tarkastelemaan sitä, miten lukutaito ilmensi seurakunnan sosiaalista tilannetta tai miten se vaikutti yksittäisten henkilöiden sosiaaliseen asemaan, papin saamalla vaikutelmalla ei ole merkitystä: huono lukutaito rippikirjassa kuvastaa huonoa asemaa tai huono-osaisuutta yhteisössä.

Suhteellisen lukutaidon tutkimuksesta ja kirjallistumisesta

Suhteellisen lukutaidon tutkimuskohteena on ensisijaisesti se, millainen lukutaito tietyllä henkilöllä oli suhteessa muihin saman seurakunnan jäseniin sekä millaisia seurauksia lukutaitovaatimuksilla oli seurakunnissa. Suhteellista lukutaitoa voidaan tarkastella vertailemalla erilaisten muuttujien vaikutusta lukemiseen. Voidaan esimerkiksi analysoida eri-ikäisten, eri säätyihin tai eri sosiaalisiin ryhmiin kuuluneiden, eri kylissä asuneiden sekä eri sukupuolten välisiä eroja lukutaidossa. Tällainen tutkimus usein korjaa aikaisemmin syntyneitä stereotyyppisiä käsityksiä. Esimerkiksi Paavo Ruotsalaisen varhaisemmassa tutkimuksessa korostettu poikkeuksellinen lahjakkuus osoittautuu lähemmässä tarkastelussa poikkeukselliseksi vain, jos sitä verrataan saman ikäisiin poikiin. Lukutaidossa samalla tasolla olevia tyttöjä pitäjässä oli useita.

Lukutaito parani Länsi-Suomen rintamailla selvästi ja jatkuvasti 1700-luvun kuluessa. Salo-Uskelassa viimeistään 1730-luvun lopussa monet osasivat lukea sekä hyvin että oikein ja osoittaa omin sanoin ymmärtävänsä ulkoa oppimansa. Rovastintarkastuksessa 1745 kuulustelu osoitti niin ikään, että väki luki katekismusta ulkoa hyvin sekä kykeni pääpiirteissään vastaamaan visitaattorin sitä koskeneisiin kysymyksiin. Vuonna 1747 todettiin, että yleisesti ottaen seurakunta pystyi jo ”tekemään kauniisti selkoa kristinopin pääkohdista”. Tällaiset merkinnät kuvastavat lukutaidon vakiintumista. Ne osoittavat, että kirjallinen kulttuuri ei enää 1750-luvulla ollut vierasta uskelalaisten enemmistölle. Tätä prosessia nimitetään kirjallistumiseksi − mikä tarkoittaa, että mm. Aleksis Kiven romaania Seitsemän Veljestä  voidaan pitää kuvauksena Nurmijärven kirjallistumisprosessista ja siinä ilmenneistä vaikeuksista.

Kirjallistumisen alkuvaiheessa erot suhteellisessa lukutaidossa seurakuntalaisten välillä olivat pieniä. Hitaasti kirjallistuneilla alueilla Itä- ja Pohjois-Suomessa tämänkaltainen kehitys jatkui melko pitkään, joskin varsinkin 1800-luvulla myös Itä-Suomessa oli jo kirjallistuneita talonpoikia. Kirjallistumisen lähtiessä liikkeelle monet heikosti lukeneet saattoivat vielä vältellä kontrollia, mikä kuvastuu puuttuvina lukutaitomerkintöinä rippikirjoissa sekä kuvauksina joukko-paoista piispan- ja rovastintarkastuksista. Myöhemmin esivallan ja lain koura tiukensi otettaan. Sen myötä kasvoivat myös heikosta lukutaidosta kertovien merkintöjen luku erityisesti Itä-Suomessa.

Varsinkin Länsi-Suomessa kirjallistuminen jakoi jo 1700-luvun aikana seurakuntaa ”hyviin ja hitaisiin” lukijoihin. Tammikuussa 1758 Uskelassa pitämässään tarkastuksessa piispa Meinander saattoi tyytyväisenä todeta, että pitäjässä oli enää vain harvoja, jotka olivat lukutaidossa muita heikompia. Tätä joukkoa, johon piispan havaintojen mukaan kuului myös irtolaisia, hän kehotti kantamaan paremmin huolta ”sielunsa hyvinvoinnista” ja ”kokoamaan katoamatonta aarretta Jumalan ja Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisessa”.

Kirjallistumisen vaiheet

Kirjallistumisessa voidaan erottaa kaksi laadullista vaihetta, joita voidaan nimittää lukemisen ”ensimmäiseksi ja toiseksi aalloksi”. Ensimmäisessä vaiheessa kyse on innovaatiosta, joka ei erotellut olennaisesti saman pitäjän tai kylän asukkaita toisistaan siksi, että lukutaito oli yleisesti vasta kehittymässä.

Lukutaidon edistyessä eritahtisesti esimerkiksi koulujen ja opettajien puuttumisen vuoksi syntyi kuitenkin vääjäämättömästi ”hyvien ja heikkojen” lukijoiden ryhmät. Tässä vaiheessa lukutaidon edistämisellä alkoi olla myös sosiaalisia seurauksia. Kyseistä vaihetta voidaan nimittää lukutaidon ”toiseksi aalloksi”. Edellä siteerattu piispa Meinanderin lausuma kuvastaa osuvasti kirjallistumisen toisen aaltoa Länsi-Suomessa. Mitä enemmän pitäjässä oli hyviä lukijoita, sitä suurempi sosiaalinen paine kohdistui ”hitaisiin”. Tilannetta pahensi piispan lausumassa oleva korostus, jonka mukaan lukemaan oppimisen laiminlyönti vaaransi ”autuuden”.

Kirjallistumisen toinen vaihe päättyi siinä vaiheessa, kun lukutaito ei enää jakanut seurakuntalaisia kahteen ryhmään. Tämän jakolinjan purkautuminen heijastuu 1800-luvun alkupuolella Suomessa yleistyneessä ilmiössä, suunnilleen saman ikäisten nuorten päästämisessä ensimmäistä kertaa ehtoolliselle yhtenäisenä ryhmänä. Rippikoulua koskevassa tutkimuksessa tämä kirjahistoriallinen näkökulma on myös jäänyt toistaiseksi vähälle huomiolle.

 

Kirjoittaja, TT Esko M. Laine työskentelee pastorina Malmin seurakunnassa ja on Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa

s-posti: esko.laine@helsinki.fi