Auttava Kohtaaminen I: Sielunhoidon perusteet ja teologia

 

Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Paavo Kettunen on kirjoittanut pitkään odotetun sielunhoidon oppikirjan, joka soveltuu käytännöllisen teologian peruskursseille ja soveltavan teologian opetukseen.  Kettunen kertoo kirjan pitkästä syntyhistoriasta ja siitä, kuinka aikaisemman melko vastaavaan tarkoitukseen kirjoitetun oppikirjan, vuonna 1997 ilmestyneen Sielunhoidon käsikirjan, korvaamisesta on nyt syntymässä kaksi uutta oppikirjaa: arvioinnin kohteena oleva Kettusen itsensä kirjoittama Auttava Kohtaaminen I ja vuonna 2014 julkaistava Raili Gothónin Auttava Kohtaaminen II.

Kettusen kirja keskittyy alaotsikkonsa mukaisesti sielunhoidon perusteisiin ja teologiaan. Kirjasarjan kirjoittajien ratkaisu kirjoittaa kirjat monografioina näyttää toimivan ainakin ensimmäisen kirjan osalta erinomaisesti. Aikaisemman Sielunhoidon käsikirjan pirstalemaisuudesta on näin päästy selkeästi eheämpään kokonaisuuteen. Lisäksi käsittelystä on tullut käytännön työn kuvauksen sijaan analyyttisempää alkuvaiheen opiskelijoille tarpeellisia, havainnollistavia käytännön esimerkkejä unohtamatta.

Kettunen aloittaa kirjansa sielunhoidon napakalla määrityksellä, jossa hän rajaa sielunhoidon koskemaan kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen piirissä tapahtuvaa ihmisen auttamista, joka kohdistuu ihmisen mieleen ja psyykkiseen kokemistodellisuuteen. Kettusen mukaan tässä auttamistyössä voidaan käsitellä uskonnollisia kysymyksiä, mutta myös ilman näiden käsittelyä on kyse sielunhoidosta. Tällä määritelmällä Kettunen erottaa, ja kuitenkin samalla linkittää, sielunhoidon osaksi laajempaa auttamistyötä ja laajempia muiden tieteenalojen auttamistyötä käsitteleviä analyysejä.

Nykyistä suomalaista sielunhoitoa ei voida ymmärtää ilman sielunhoidon historiallista ja kansainvälistä taustaa, korostaa Kettunen. Kirjan ensimmäinen luku avaa tätä taustaa ensiksi sielunhoidon historian ja toiseksi sielunhoidon ja psykoterapian suhteen kautta.  Kolmanneksi analysoidaan sielunhoidon käytännön ja teologian suhdetta. Vastaavia teemoja on käsitelty ruotsalaisten uskontopsykologian professorien Antoon Geelsin ja Owe Wikstömin oppikirjassa (suom. Uskonnollinen ihminen, 2009), mutta siinä vain yhden luvun verran ja pääosin keskittyen sielunhoidon ja psykoterapian suhteeseen. Kettusen käsittelyn rajaus on ansiokas, ja opiskelija saa peruskäsityksen historiasta ja teologisista perusteista erityisesti suomalaisen sielunhoidon näkökulmasta.

Kirjan kolmas luku keskittyy paikallisseurakuntien sielunhoitoon. Keskittymällä aikaisemmassa Sielunhoidon käsikirjassa korostuneen erityissielunhoidon sijasta seurakuntasielunhoitoon Kettunen tekee opiskelijoiden tarpeita ajatellen äärimmäisen tärkeän valinnan. Tämä valinta osoittaa sen, että sielunhoito on jokaiselle seurakuntaan suuntautuvalle teologille merkityksellinen ammatillisen kehittymisen näkökulmasta, ei vain heille muutamille, jotka tulevat myöhemmin suuntautumaan sairaalasielunhoitoon tai perheneuvontaan.  Tässä yhteydessä käsitellään myös seurakunnissa tilastollisesti yleisintä auttavan kohtaamisen muotoa: kirkollisten toimitusten yhteydessä tapahtuvaa sielunhoitoa.

Kirjan viimeinen luku käsittelee sielunhoidon teologiaa ja tulevaisuuden haasteita. Tässä luvussa Kettunen käsittelee jo aikaisemmissa kirjoissaan tutuksi tulleita teemoja: ahdistusta, syyllisyyttä ja häpeää. Teemat ovat sielunhoidon näkökulmasta niin keskeisiä, että näiden sisällyttäminen myös tähän kirjaan on perusteltua. Mitään erityisen uutta ja syvällistä tämä luku ei lisää suhteessa Kettusen vuonna 2011 kirjoittamaan, suomalaisten hengellistä häpeää käsitelleeseen kirjaan, jossa kyseisiä teemoja on tarkasteltu analyyttisemmin selkeän empiirisen tutkimusaineiston kautta.

Kettusen kirjassa sielunhoito ja pastoraalipsykologia ovat synonyymeja. Kettusen mukaan pastoraalipsykologiselle ajattelutavalle on ominaista se, että ihmisen psyykkistä ja hengellistä elämää tarkastellaan yhtenä, jakamattomana kokonaisuutena. Pastoraalipsykologian merkityksen sielunhoidolle Kettunen määrittää sielunhoidon käytännön työn näkökulman kautta. Kiinnostavaa olisi ollut, jos Kettunen olisi nostanut esiin myös pastoraalipsykologia-termin ongelmakohtia − esimerkiksi sen kapeuden suhteessa pastoraaliteologia-termiin. Pastoraaliteologian kautta sielunhoito ja sen tutkimus voidaan ymmärtää laaja-alaisemmin ja selkeämmin teologian piiriin kuuluvan analyysin näkökulmasta, jossa myös kokonaisvaltaiselle diakoniselle auttavalle kohtaamiselle on paikkansa. Pastoraaliteologia on terminä selkeän akateeminen ja katsoo analysoitavia ilmiöitä tutkimuksellisesta perspektiivistä, kun taas pastoraalipsykologian tavoitteina on aina myös käytännön sielunhoitotyön kehittäminen.

Kirjoittaja Auli Vähäkangas on pastoraaliteologian dosentti Helsingin yliopistosta
s-posti: auli.vahakangas at helsinki.fi