Uskonto ja omiminen – Lainaamista, hyödyntämistä, varastamista vai vahinkoa aiheuttavaa? Kirjaesittelyssä Liz Bucarin Stealing My Religion. Not Just Any Cultural Appropriation

Miten uskonto ja omiminen liittyvät toisiinsa? Millaista vastuullinen ja eettinen lainaaminen uskonnon kohdalla tulisi olla?

Yhdysvaltalaisen Liz Bucarin teos Stealing My Religion, Not Just Any Cultural Appropriation (2022) esittelee uskonnon ja omimisen aihetta kolmen ajankohtaisen ja mielenkiintoisen teeman kautta, jotka liittyvät myös hänen omakohtaisiin kokemuksiinsa ja kriittiseen itsereflektioon. Näin ollen kirja tarjoaakin vapaan, helppolukuisen ja monipuolisen katsauksen omimisen ja uskonnon kysymyksiin, joihin lukija voi tarttua oman mielenkiinnon mukaan.

Omimisen monimutkainen viidakko

Kirjassa uskonnollisten ainesten omimista tarkastellaan appropriaation käsitteen kautta. Jo kirjan alussa Bucar yllättävästi myöntää, että uskonnollisten ainesten, materiaalien ja harjoitteiden lainaaminen on yleistä, ja kertoo itsekin toimineensa näin. Hänen mukaansa olennaisinta omimisessa on se, että yksilöt hyödyntävät uskonnollisia harjoitteita ja käytäntöjä kuitenkaan sitoutumatta esimerkiksi uskontojen eettisiin arvoihin, opinkappaleisiin, instituutioihin ja auktoriteetteihin.

Uskonnollinen omiminen voi peittyä kulttuurisen omimisen alle, jolloin lainatun kohteen uskonnollista alkuperää ja merkitystä ei ymmärretä tai oteta huomioon

Näin ollen alkuperäisen kontekstin ulkopuolelta otetaan joitain aineksia sisäpiiriin kuuluvilta. Tämä voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa vahinkoa ja olla eettisesti väärin. Samalla Bucar täsmentää, että uskonnollinen omiminen voi peittyä kulttuurisen omimisen alle, jolloin lainatun kohteen uskonnollista alkuperää ja merkitystä ei ymmärretä tai oteta huomioon. Siksi omimista tapahtuu etenkin silloin, kun uskonnollisia käytänteitä omaksutaan politiikan, koulutuksen tai hyvinvoinnin parissa niiden alkuperä sivuuttaen.

Bucar pohtii, että omimisen taustalla vallitsee myös yksilökeskeinen ajattelutapa ja uskonnon eräänlainen kieltäminen, uskonnosta irrottautuminen ja uskonnollisten merkitysten uudelleenmäärittely. Kirjoittaja hieman ironisesti toteaakin, että uskonnollisten käytänteiden omimisen oikeutus perustuu siihen oletukseen, että yksilö voi tehdä niin ilman vaaraa tulla jollain tavalla uskonnolliseksi identifioiduksi. Ulkopuolisuuden ja turvallisuuden tunne sekä uskonnon häivyttäminen liittyvätkin eettisiin kysymyksiin siitä, kuka oikeastaan omistaa uskonnon tai keillä on oikeus uskonnollisiin käytänteisiin. Toisaalta Bucar myös näkee, ettei mikään yhteisö voi omistaa koko uskontoa ideoista käytänteisiin, jolloin omimisen kohdetta voi olla vaikea määrittää. Siksi omimisen kysymyksissä lainatun kohteen arvo nähdään ikään kuin uskonnollisesta kontekstista olevana ”itsenäisenä ja irrallisena asiana”, jota uskonto ei määritä ainesten ollessa vapaata riistaa.

Uskonnon omiminen poliittisessa kontekstissa

Teoksen ensimmäinen luku lähestyy uskonnon ja omimisen teemaa yhteiskunnallisista ja poliittisista esimerkeistä käsin. Tarkastelun kohteena on hijab-huivit ja erilaiset musliminaisia tukevat solidaarisuuskampanjat, joissa huivit toimivat solidaarisuuden symbolina. Bucar lähtee liikkeelle siitä, että huivien uskonnollisen ulottuvuuden ymmärryksen puute on loukannut niitä, joille huivin käyttö on tärkeä uskonnollinen käytäntö. Samaan aikaan huivi on sisäryhmäläisille monimerkityksellinen asia, joka toimii myös ulkopuolisille erilaisuuden symbolina.

Kampanjoiden huivikuvaukset voidaankin nähdä representaatioina. Siksi solidaarisuuden näyttäminen huivin avulla perustui ajatukseen siitä, uskonto voidaan paketoida yhteen vaatekappaleseen ulkopuolisten toimesta. Samalla Bucar myös kritisoi ei-musliminaisten huivin käyttöä kampanjoissa. Tuen osoittaminen pohjimmiltaan perustuikin vaatekappaleen erottamiseen sen uskonnollisesta kontekstista, jolloin myös oikeaksi muslimiksi identifioitumisen vaara oli pieni.

Uskonnollinen pyhiinvaellus vai sekulaari opintomatka?

Toinen luku puolestaan käsittelee uskonnon omimista koulutuksen ja kasvatuksen näkökulmaa hyödyntäen. Tarkastelun kohteena on yliopiston järjestämä ja Bucarin ohjaama Santiago de Compostelan pyhiinvaelluskurssi, jossa yhdysvaltalaiset opiskelijat tekevät opintomatkan Eurooppaan kokemuksellisen oppimisen merkeissä. Uskonnolliseen pyhiinvaellukseen osallistuminen nähdään arvokkaana tapana oppia harjoituksen merkityksistä myös uskonnon ulkopuolisille ja ei-uskonnollisille opiskelijoille.

Pyhiinvaellusreitin odotetaankin tuovan merkitystä ja muutosta sekä antavan mahdollisuuden kokea jotain autenttista kuitenkaan kristinuskoon sen enempää kiinnittymättä. Kirjoittajan mukaan tämä liittyykin omimisen paradigmaan, jonka mukaan uskontoa voidaan käyttää ei-uskonnollisiin päämääriin. Tällöin autenttisuuden kokemukset ovat osa uskonnon hyödyntämisen oikeuttamista sekulaarin koulutuksen valossa. Näin ollen kappale yhdistelee mielenkiintoisesti sekä Bucarin omaa reflektointia pyhiinvaelluksesta, että opiskelijoiden ajatuksia, pohdintaa ja kokemuksia opintomatkasta.

Uskonnosta ammennettua hyvinvointia

Vastaavasti kolmas kappale keskittyy uskonnon omimiseen hyvinvoinnin näkökulmasta käsin, ja tarkastelun kohteena on länsimainen hyvinvointijooga. Bucar lähestyy aihetta mielenkiintoisesti hyvinvointijoogan uskonnollisen taustan kartoittamisella ja historiallisen kehityskulun ymmärtämisellä. Kirjoittaja painottaakin moneen kertaan, että hyvinvointijoogassa uskonnollisten ainesten piilottaminen ja niiden muokkaaminen kohderyhmälle sopivaksi on yksi joogan menestyksen salaisuuksista.

Hänen mukaansa joogan irrottaminen sen laajemmasta uskonnollisesta ja kulttuurisesta kontekstista tekee joogasta arvokkaampaa ja helpommin lähestyttävämpää länsimaiselle hyvinvointikulttuurille. Omimisen kehitykseen liittyy myös joogan väittäminen ei-uskonnolliseksi harjoitteeksi, joka soveltuu sekulaariin elämäntapaan ja arvoihin. Tämän Bucar näkeekin uskonnollisena liberalismina, joka sisältää uskomuksen siitä, että uskontojen hyötyihin on oikeus lähes kenellä tahansa.

Askel taaksepäin vai askel eteenpäin?

Kaiken kaikkiaan kirjan tarkoituksena on johdattaa lukija pohtimaan sitä, miksi ihmiset omivat, lainaavat ja hyödyntävät uskonnollisia aineksia, ja toisaalta miten he määrittelevät omimiaan käytänteitä. Kirjoittajan tarkoituksena on myös herätellä lukijaa pohtimaan sitä, millaisia tunnistettuja ja tunnistamattomia ristiriitoja uskonnon ja omimisen pariin voi liittyä. Toisaalta Bucar helpottaa tätä itsereflektion taakkaa toteamalla, että uskonnollinen omiminen on mahdollista vain, koska uskonnolliset yhteisöt ja perinteet ovat sisäisesti monimuotoisia, ja jossa lainaamista tapahtuu ristiin rastiin niin sisäpiiriläisten kuin ulkopuolistenkin toimesta.

Tähän pohjautuen kirjoittaja päätyy siihen, että lainaamisen välttäminen onkin lähes mahdotonta kulutukseen perustuvassa elämäntavassa, jossa helposti pelkistämme uskonnon kulttuuriksi työntäen sivuun siihen liittyvät kosmologiat, instituutiot, yhteisöt ja arvojärjestelmät. Tämän Bucar näkeekin paradoksaalisena asiana, minkä takia hän loppukappaleessa jopa odotetulla tavalla ehdottaa ratkaisuksi vastavuoroisempaa, tiedostavampaa ja varovaisempaa omimista. Hänen mukaansa omimista tulisi tarkastella myös uusina sosiaalisina rekonstruktioina, jossa uskonnolliset merkitykset ovat myös sosiaalisesti jaettua, muuttuvaa aineetonta ja aineellista materiaa.

Näin ollen vastuullisessa lainaamisessa uskontoa tulisikin omia enemmän ottamalla huomioon oma positio, kuuntelemalla epämukavuuden tunteita sekä ajattelemalla uskontoa toisin laajemmassa yhteydessä. Mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaa ja soveltuuko ehdotus kaikkiin uskonnon ja omimisen tapauksiin?  Tämä pähkinä annetaan lukijalle pohdittavaksi ja purtavaksi. Kysymyksiin ei ole välttämättä yhtä selkeää ratkaisua ihmisten ja yhteisöjen välisissä monimutkaisissa sosiaalisissa verkostoissa.

Bucar, Liz: Stealing My Religion. Not Just Any Cultural Appropriation. Harvard University Press, 2022.