Homorummuttajista kulttuurimarxismiin – yhden salaliittoteorian anatomia

Puhuttaessa monikulttuurisuudesta, wokesta, cancel-kulttuurista tai Black Lives Matter-liikkeestä, ei voi olla törmäämättä myös puheeseen kulttuurimarxismista. Termi viittaa yhteen keskeisimmistä laita- ja äärioikeiston teorioista, joka sekin on amerikkalaista alkuperää.

Avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, eikä se siitä miksikään muutu, vaikka kulttuurimarxistit kuinka mesoavat. Apunaan heillä on vanhan perinteen mukaan liberaalit hyödylliset idiootit, jotka eivät ymmärrä, kenen pussiin he lopulta pelaavat.

Timo Soini

Tämä Timo Soinin lausuma vuodelta 2014 niputtaa kätevästi yhteen kulttuurimarxismina tunnetun, äärioikeiston suosiman teorian keskeisimmät osat. Amerikkalaista alkuperää oleva teoria pyrkii osoittamaan liberaalin ajattelun taustalla vaikuttavat, yhteiskuntaa tarkoituksellisesti rapauttavat tekijät. Teoria viittaa erityisesti kulttuuriseen vaikuttamiseen.

Teorian mukaan marxilaiset ajattelijat, julkikommunismin osoittauduttua toimimattomaksi, valitsivat perinteiset arvot hyökkäyksensä kohteeksi, tavoitteena saavuttaa vallankumous kiertotietä kulttuurin kautta. Tätä pyrkimystä edusti muun muassa Soinin tekstissään mainitsema ”homorummutus”, jota media väitetysti suosi.

Vaikka teoria on amerikkalaista alkuperää, ajatus itsessään ei ole kovin uusi meilläkään. Vastaava määritelmä löytyy muun muassa jo IKL:n kirjoituksista 1930-luvulta. IKL:n pää-äänenkannattajassa Ajan Suunnassa puhuttiin ”ihmiskunnan vitsauksesta”, joka pukeutuu liberalismin kaapuun, mutta jonka oikeampi nimitys olisi ”kulttuuribolsevismi”.

Tavoitteena Ajan Suunnan mukaan tällä liikehdinnällä oli pyrkiä ”vapaamielisyyden ja suvaitsevaisuuden varjolla levittämään turmelusta” joka ”tallaa lokaan kaiken arvokkaan”.  Saattamalla lokaan siveelliset, kansalliset ja uskonnolliset arvot kulttuuribolsevistit pääsevät käsiksi ”kansan elinjuuriin”.

Nykyisessä keskustelussa kulttuurimarxismi edustaa silti osin käänteistä ajattelua. Siinä missä bolsevismi oli keskeinen uhka 1930-luvulla, nyt kulttuurimarxismista puhuvat kohdistavat useimmiten kritiikkinsä liberaaliin ja suvaitsevaan ajatteluun ja tehostavat argumentointia viittauksilla marxismiin.

Lähtölaukauksena debatille kulttuurimarxismista on pidetty yhdysvaltalaisen ”paleo-konservatiivi” Pat Buchananin puhetta republikaanien puoluekokouksessa vuonna 1992, jossa hän julisti kulttuurisodan moraalittomia liberaaleja vastaan. Itse termi kulttuurimarxismi vakiintui kuitenkin vasta 1990-luvun jälkipuolella. Ei liene sattumaa, että käsite lanseerattiin kommunismin uhan jo väistyttyä reaalipolitiikassa.  

Neuvostoliiton hajoaminen oli epäilemättä ongelma konservatiiviselle oikeistolle, sillä hyvän ja pahan taistelu oli ainakin näennäisesti päättynyt ja samalla omalle poliittiselle identiteetille struktuurin antanut vastakkainasettelu luhistui. Jäljellä oli vain liberaali hahmottomuus ja ambivalenssi. 

Toisaalta erityisesti amerikkalaisen konservatiivisen oikeiston parissa oli kehittynyt 1970-luvulta lähtien osin kristilliseen moraaliajatteluun pohjautuen näkemys, jonka mukaan myös liberaali politiikka edusti vastaavaa absoluuttista vihollista kuin kommunismikin. Nyt nämä yhdistyivät uudenlaiseksi viholliskuvaksi. Suomessakin tämä muutos näkyi 1990-luvun mittaan muun muassa Kansallisen Radikaalipuolueen kirjoituksissa, joissa korostettiin erityisesti kulttuurisia uhkia, usein juuri yhdysvaltaisiin lähteisiin vedoten.

Kulttuurimarxismi uhkakuvien tynnyrinä

Kulttuurimarxismi-leima tuntuu sopivan lukuisiin käyttötarkoituksiin, ja se on omaksuttu useiden, erilaisia poliittisia suuntauksia edustavien tahojen käyttöön. Soinin ohella muiden muassa kansallissosialistinen Pohjoismainen Vastarintaliike ja konservatiivikristillinen teologian dosentti Juha Ahvio ovat löytäneet termille käyttöä.

Käsitteen käyttö yleistyi Suomessa Anders Breivikin Norjassa 2011 toteuttaman joukkomurhan jälkeen. Breivik viittasi käsiteeseen kymmeniä kertoja manifestissaan ja iskun jälkeen siitä on tullut vakiofraasi antiliberaalin maailmankuvan omaksuneiden nettikirjoittajien keskuudessa. Ennen iskua vain kourallinen suomalaisia kirjoittajia oli viitannut käsitteeseen.

Ideologioiden tavoin laajat salaliittoteoriat voivatkin toimia eräänlaisina kelluvina merkitsijöinä, joihin kukin voi reagoida omalla tavallaan ja liittää niihin omia merkityksiään

Erilaisten oikeistopopulististen ja maahanmuuttovastaisten ryhmien keskuudessa kulttuurimarxismi-käsitettä käytetään kirjavasti. Termin moninaisuutta kuvaa hyvin muun muassa se, että Hommaforumilla aihetta koskevaa keskustelua on käyty satojen viestien ajan omassa ketjussaan jo vuodesta 2012, mutta tänä aikana edes termin alkuperästä ei ole pääty yksimielisyyteen.  

Salaliittoteorioissa ei aina kuitenkaan ole keskeistä se, onko teoria selkeästi määriteltävissä, tai edes totta. Seuraten antropologi Clifford Geertzin esittämää ajatusta ideologioista, salaliittoteorioissakin usein tärkeintä on se, millaisia visioita ne avaavat ja millaisia reaktioita ne onnistuvat herättämään. Ideologioiden tavoin laajat salaliittoteoriat voivatkin toimia eräänlaisina kelluvina merkitsijöinä, joihin kukin voi reagoida omalla tavallaan ja liittää niihin omia merkityksiään.

Kulttuurimarxismi salaliittoteoriana

Salaliittoteoriana kulttuurimarxismi on siinä mielessä erikoinen, että sen keskeiset toimijat tunnetaan ja myös itse toiminta on tapahtunut avoimesti. Teorian ydinsisältöä onkin näiden toimijoiden tavoitteista laadittu pseudohistoria.

Väittämän mukaan muun muassa Marxin ja Freudin teorioista ammentanut saksalainen Frankfurtin koulukunta käänsi marxilaisuuden etenemisen pysähdyttyä aseensa kohti kulttuuria, pyrkien tuhoamaan länsimaisen kulttuurin sisältäpäin. Breivikin manifestissa tämä ajattelu kytkettiin erityisesti Euroopan ”islamisoitumiseen”. Toisin kuin moni kulttuurimarxismista puhunut toimija, Breivik ei kuitenkaan nosta erityisesti esille Frankfurtin koulukunnan keskeisten tutkijoiden juutalaista taustaa.   

Jossain määrin kaikille laajalti levinneille salaliittoteorioille ominaiseen tapaan myös kulttuurimarxismiin viittaavat kirjoittajat tapaavat viitata pääasiassa toisiinsa. Online-ympäristössä tämä korostuu erityisesti. Hyvin harvoin analyyseissa näkee pyrkimystä paneutua alkuperäisiin lähteisiin.

Esimerkiksi Juha Ahvion laatimassa, suurelta osin amerikkalaisiin teksteihin pohjaavassa, kirjan mittaisessa esityksessä ”seksuaalivallankumouksen kulttuurimarxilaisista juurista” alkuperäislähteet loistavat pääasiassa poissaolollaan. Hänen teesinsä kannalta esimerkiksi Gramscin tai Theodor Adornon kriittiset näkemykset homoseksuaalisuudesta olisivatkin voineet olla hankalasti sovitettavissa tulkintakehikkoon. Salaliittoteorioiden filosofiaa pohtineen Juha Räikän mukaan teorioihin liittyy usein intentionaalisuusharha. Asioilla ja tapahtumilla on jäljitettävät syynsä ja tarkoituksensa, ja taustalta on siten, jälkiä seuraamalla, paljastettavissa ”totuus”. Tässä mielessä salaliittoteoriat myös eroavat vahvasti relativistisesta, postmoderniksi usein kutsutusta totuuskäsityksestä. Intentionaalisuusharhan kaltaisesta kognitiivisesta vinoumasta, kuten Räikkäkin korostaa, kärsii toki moni, joka ei teorioihin uskoisikaan.  

Äärioikeistolaisissa teorioissa, kuten teoriassa kulttuurimarxismista, intentionaalisuusharha kääntyy usein päälaelleen. Selittävät tekijät, taustalla vaikuttavat ”globalistit” tai juutalaiset, ovat selityksissä muuttumaton vakio. Erilaiset maailman ilmiöt selittyvät tätä taustaa vasten. Kyse ei siis ole teoriasta, jossa tarvitsisi ”yhdistää viivat” löytääkseen totuuden, tai selityksen tapahtumille, vaan juurisyy on jo olemassa, tarvitsee ainoastaan seurata kytkentöjä siihen.  

Juha Ahvion tulkinnassa kulttuurimarxismi asettuu puolestaan pitkään jatkumoon osaksi hyvän ja pahan taistelua. Tässä mielessä se muistuttaa ääriajattelulle ominaista vahvaa ja mustavalkoista jakoa sisä- ja ulkoryhmiin, jota muun muassa J.M. Berger on pitänyt ekstremismin keskeisimpänä piirteenä.

Erilaisissa antiliberaaleissa maailmankatsomuksissa esiintyvä taipumus salaliittoteorioihin kumpuaa osaltaan myös koko maailmankuvaa heijastelevasta käsityksestä historian kulusta. Jos ja kun ajatuskulussa historia nähdään jatkuvan edistyksen sijaan pikemminkin toistuvana ja sykleihin pohjautuvana, se mitä tavataan kutsua salaliittoteoriaksi, on näissä katsomuksissa historian lainalaisuuksien paljastumista kulloisessakin tilanteessa.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Juha Ahvio: Miten tähän on tultu? Seksuaalivallankumouksen kulttuurimarxilaiset juuret. Helsinki: Kuva ja Sana, 2013.

Berger, J.M.: Ekstremismi. Helsinki: Terra Cognita, 2019. Geertz, Clifford: The Interpretation of Cultures: Selected Essays. New York: Basic Books: 1973.

Grumke, Thomas: “”Take this country back!” Die neue Rechte in den USA”. Teoksessa Wolfgang Gessenharter, Thomas Pfeiffer (toim.): Die Neue Rechte – eine Gefahr für die Demokratie? Wiesbaden: VS Verlag, 175–186, 2004.

Jamin, Jérôme: “Cultural Marxism in the Anglo‐Saxon radical right literature”. Teoksessa Paul Jackson and Anton Shekhovtsov (toim.): The Postwar Anglo‐American Far Right: A Special Relationship of Hate, Palgrave Macmillan/Pivot: Hampshire, 84–103, 2014.

Kotonen, Tommi: Äärioikeisto Suomessa kylmän sodan päättyessä: Kansallinen radikaalipuolue ja angloamerikkalaiset vaikutteet. Historiallinen aikakauskirja, 115(3), 317-331, 2017.

Räikkä, Juha: Salaliittoteorioiden filosofia. Temppeliherroista liskoihmisiin. Helsinki: Gaudeamus, 2021.