| Mikko Viitamäki |

Suufilainen uskonnonharjoitus ruumiillistaa Koraanin tekstin

Khanqah-e Mu’alla, Mir Sayyid Ali Hamadanille omistettu pyhäkkö Srinagarissa, Kashmirissa. Awrad-e fathiyya resitoidaan pyhäkössä joka päivä. Kuva: Mikko Viitamäki

Koraani on mukana päivittäisessä islamilaisessa uskonnonharjoituksessa ulkomuistista resitoituna tekstinä, ei niinkään fyysisen kirjan lukemisena. Muistiin painaminen ja resitoiminen ruumiillistavat Koraanin tavalla, joka kietoo pyhän tekstin ja uskonnon harjoittajan tiiviisti toisiinsa. Islamin piirissä Koraanin ruumiillistamiseen tähtääviä uskonnonharjoituksen muotoja ovat pisimmälle kehittäneet islamin mystikoiksikin usein nimetyt suufit.

Kirjoittaessaan suufilaisesta oppineisuudesta 1700-luvun Dekkanissa Nile Green korostaa ruumiillistetun tiedon merkitystä. Kirjoja ei luettu hiljaa itsekseen vaan niitä opiskeltiin yhdessä keskeisiä otteita ulkoa opetellen. Osaltaan tämä johtui kirjojen harvinaisuudesta, mutta tiedolla, joka integroidaan osaksi ihmisen olemusta, oli myös syvempi tarkoitus suufilaisessa oppimiskäsityksessä: ruumiillistettu tieto lakkasi olemasta pelkkää opiskeltua tietoa. Sen sijaan siitä tuli osa kokemuksellista tietoisuutta.

Samanlainen suhtautuminen näkyy suhteessa Koraaniin niin islamilaisessa uskonnonharjoituksessa yleensä kuin suufilaisissa harjoituksissakin. Vaikka painettu Koraani on nykyään helposti saatavilla niin alkukielellä kuin käännettynäkin, on sen teksti muslimien päivittäisessä elämässä edelleen voimakkaasti läsnä juuri muistiin painettuna ja resitoituna.

Koraanin voimakkaat sanat

Koraani on Jumalan puhetta, jonka kautta hän kommunikoi ihmiskunnan kanssa. Näin Koraani muodostaa islamin opillisen perustan. Koraanin sanojen voima ei kuitenkaan rajaudu tekstin merkityksen tulkintaan, vaan sitä hyödynnetään laajalti myös islamilaisessa uskonnonharjoituksessa.

Koraanin resitoiminen on osa viittä päivittäistä rukousta. Jokapäiväisten toimien yhteydessä toistetaan laaja joukko uskonnollisia fraaseja, joista monet tulevat suoraan Koraanista. Koko Koraanin opettelu ulkoa on yksi keskeisimmistä uskonnollisen ansioitumisen muodoista, ja kaikki uskontoaan harjoittavat muslimit osaavat ainakin joitain osia siitä ulkoa. Muistetun ja resitoidun tekstin ensisijaisuus kirjoitettuun tekstiin verrattuna tulee esiin myös siinä, että kun Kairon koraanieditiota 1920-luvun alussa valmisteltiin, tarkistettiin teksti Koraanin ulkoa osaavilta resitoijilta, ei toisinpäin.

Muistetun ja resitoidun tekstin ensisijaisuus kirjoitettuun tekstiin verrattuna tulee esiin myös siinä, että kun Kairon koraanieditiota 1920-luvun alussa valmisteltiin, tarkistettiin teksti Koraanin ulkoa osaavilta resitoijilta, ei toisinpäin.

Dhikr – Jumalan muistaminen

Koraanin muistiin painaminen ja resitointi ruumiillistavat kokemuksen tekstistä. Tätä kokemusta hyödynnetään suufilaisessa uskonnonharjoituksessa, johon islamin perusrituaalien lisäksi kuuluu leimallisesti suufilaisia elementtejä. Tärkein harjoitus on dhikr. Dhikr tarkoittaa kirjaimellisesti muistamista, ja sanalla viitataan Jumalan nimien ja uskonnollisten kaavojen toistamiseen. Tämä voi tapahtua yksin tai yhdessä, ääneen tai täysin sisäisesti. Joskus dhikriin yhdistetään myös hengitys tai rytminen liike. Yleisin dhikrin aikana toistettu formula on la ilaha illa’llah (ei ole muuta jumalaa kuin Jumala), mutta mukana on tavallisesti myös Koraanin säkeitä.

Tärkeän osan Jumalan muistamista muodostavat myös pidemmät rukoustekstit. Ne koostuvat Koraanin säkeistä ja muusta materiaalista, joka on järjestetty uudeksi kokonaisuudeksi. Suufiveljeskunnilla on omat rukoustekstinsä, jotka niiden jäsenet resitoivat päivittäin tai viikoittain. Jotkin tekstit ovat levinneet yksittäisiä veljeskuntia laajemmalle. Esimerkiksi Kašmirissa monen muslimin uskonnonharjoitukseen kuuluu alueen suojeluspyhimyksen Mir Sayyid Ali Hamadanin (k. 1384) opettama Awrad-e fathiyya (Voitokkaat päivittäiset rukoukset), vaikka hänen kubrawiyya-veljeskuntansa ei olekaan alueella enää aktiivinen.

Voima ja vaikutus on sanoissa ja resitoinnissa itsessään, ei sanojen merkityksessä.

Koko islamilaiseen maailmaan on levinnyt marokkolaisen Abu’l-Hasan al-Shadhilin (k. 1258) Hizb al-bahr (Meren litania). Nämä kaksi tekstiä eroavat siinä, että edellinen tiivistää suufilaisen käsityksen todellisuudesta ja pyrkii integroimaan resitoijansa osaksi sitä. Jälkimmäinen taas mielletään lääkkeeksi suruihin ja suojaksi vastoinkäymisiä vastaan. Kumpaakin yhdistää se, että profeetta Muhammadin katsotaan opettaneen ne uninäyssä. Tämä takaa tekstin autenttisuuden, mutta viestii myös vastahakoisuudesta järjestellä Koraanin materiaalia uudeksi kokonaisuudeksi edes suufimestarin auktoriteetilla. Yhteistä on myös se, että rukoustekstien teho ei riipu arabiankielisen tekstin ymmärtämisestä. Molemmat tekstit painetaan esimerkiksi Intiassa ja Pakistanissa urdunkielisen käännöksen kanssa, mutta tähän ei resitoinnin yhteydessä viitata. Voima ja vaikutus on sanoissa ja resitoinnissa itsessään, ei sanojen merkityksessä.

Koraanin sanat täsmälääkkeenä vastoinkäymisiin

Yllä mainitut rukoustekstit mielletään vaikutuksiltaan melko yleisiksi, mutta suufit ovat kunnostautuneet myös Koraanin hyödyntämisessä ikään kuin täsmälääkkeenä tiettyyn ongelmaan. Koraanin hyödyntäminen vastoinkäymisten kohdatessa on osa myös yleistä uskonnollisesta tietoa. Esimerkiksi suurat 113 ja 114, jotka alkavat Qul a’udhu bi-rabbi (Sano: ”Turvaan Herraan…”), ovat tehokas suoja pahansuopia vaikutteita vastaan, olivatpa kyseessä sitten jinnit tai paha silmä.

Suufikäsikirjoista löytyy paljon laajempi valikoima eri tilanteisiin sopivia Koraanin säkeitä ja rukouksia. Tämä tieto on nykyisin saatavilla painetuissa kirjoissa, mutta niitä ei ole tarkoitettu itsehoito-oppaiksi vaan suufimestarilta oppimisen tueksi. Tilanteet, joihin suufit Koraanin säkeitä ja rukouksia määräävät, vaihtelevat suuresti, ja niiden moninaisuudesta saa kuvan 1600-luvun lopulla kirjoitetusta tekstistä nimeltään Muraqqa’-e kalimi (Kalimullahin paikattu viitta). Tekstin on kirjoittanut Delhissä elänyt suufimestari Kalimullah Shahjahanabadi (k. 1729). Koraanin säkeet ja rukoukset ovat kirjassa arabiaksi, kun taas ohjeet niiden käyttöön ovat tuon ajan Intian tärkeimmällä kirjakielellä persiaksi.

Teoksen alkuosa listaa tekstejä resitoitaviksi päivittäisten pakollisten ja ylimääräisten rukousten yhteydessä. Teoksen pääosio luettelee Koraanin säkeitä ja uskonnollisia formuloita, jotka takaavan suotuisan lopputuloksen, olipa kyse sitten henkisistä päämääristä, muistin parantamisesta Koraanin opettelussa, elannon takaamisesta tai vaivojen parantamisesta.

Kirjan alkuosa liittää Koraanin säkeet osaksi päivittäistä uskonnonharjoitusta, jolloin kukin resitoi tekstit itse. Kun kyseessä on spesifimpi käyttötarkoitus, on Koraanin sanojen vaikutuksen välittämisessä enemmän vaihtelua. Tilanne, jossa suufimestari ohjeistaa resitoimaan tekstit itse, on edelleen yleinen. Tällöin henkilö itse liittää parantavan vaikutuksen osaksi itseään, mikä fyysisellä tasolla usein tapahtuu puhaltamalla resitoinnin jälkeen kämmeniin ja kuljettamalla niitä kasvojen ja vartalon yli. Vaikutus voidaan kuitenkin siirtää myös muilla tavoin.

Toisinaan Koraanin teksti voidaan kirjoittaa myös leipään, jonka mukana se syödään. Paperille kirjoitetuista Koraanin säkeistä voidaan tehdä amuletti, jota pidetään kaulalla tai olkavarressa.

Suufimestari voi resitoida tarvittavat tekstit ja puhaltaa tämän jälkeen kohti hänen luokseen tullutta henkilöä tai veteen, jonka tämä sitten juo. Säkeet voidaan kirjoittaa paperille, jolta ne liuotetaan veteen juomista varten. Toisinaan Koraanin teksti voidaan kirjoittaa myös leipään, jonka mukana se syödään. Paperille kirjoitetuista Koraanin säkeistä voidaan tehdä amuletti, jota pidetään kaulalla tai olkavarressa.

Amuletteina käytettävät tekstit kirjoitetaan usein maagisen neliön muotoon, jossa sanojen numeeriset arvot otetaan huomioon niiden sijoittelussa. Kaikkia näitä tapoja hyödyntää Koraanin tekstiä yhdistää niiden ruumiillisuus. Jos henkilö ei resitoi säkeitä itse, täytyy niiden vaikutus jollain konkreettisella tavalla siirtää osaksi hänen olemustaan.

Islamin pyhänä kirjana Koraani muodostaa opin perustan, mutta se on paljon muutakin. Koraanin tekstin käyttö osana uskonnonharjoitusta – sen muistiin painaminen, resitoiminen, lähellä kehoa pitäminen ja jopa juominen – korostaa pyhän tekstin ruumiillistamista ja liittämistä osaksi uskonnon harjoittajan kokemuksellista tietoisuutta. Tämä Koraanin ulottuvuus, jota varsinkin suufit ovat harjoituksissaan hyödyntäneet, on yhtä tärkeä kuin tekstin sisällön tulkinta, vaikka se onkin tutkimuksessa jäänyt jälkimmäisen varjoon.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Flueckiger, Joyce Burkhalter: In Amma’s Healing Room: Gender and Vernacular Islam in South India. Bloomington: Indiana University Press, 2006. Green, Nile: The Uses of Books in Late Mughal Takiyya: Persianate Knowledge between Person and Paper. Modern Asian Studies 44:2, 241–265, 2010. Nelson, Kristina. The Art of Reciting the Qur’an. Austin: University of Texas Press, 1985.