Striimit ovat köyhä korvike aidoille jumalanpalveluksille

Koronapandemia muutti radikaalisti uskonnollisten yhteisöjen toimintaympäristöjä. Kokoontumisrajoituksista johtuen Suomen ortodoksisen kirkon jumalanpalvelukset siirtyivät pääasiallisesti verkkoon. Verkkojumalanpalvelukset ja ehtoollisen saaminen vain ajanvarauksella vaikuttivat kirkon jäsenten kokemuksiin yhteydestä ja kirkon jäsenyydestä.

Uutiset kirkkojen reagoinnista koronapandemiaan herättivät Itä-Suomen yliopiston teologian osaston tutkijoiden Talvikki Ahosen ja Pekka Metson mielenkiinnon maaliskuussa 2020. Suomessa kirkot olivat eturintamassa järjestämässä toimintaansa uudella tavalla. Koska jumalanpalveluksiin osallistuminen paikan päällä ei ollut mahdollista, niitä alettiin striimata aiempaa suuremmalla volyymilla.

“Striimattujen jumalanpalvelusten suosio suomalaisten keskuudessa osoitti, että jumalanpalveluksen saatavuutta poikkeustilanteessa arvostettiin. Halusimme kerätä tietoa siitä, miten striimien seuraaminen on koettu. Meitä kiinnosti etenkin ortodoksisen kirkon jäsenten kokemus jumalanpalvelukseen osallistumisesta ja yhteydestä seurakuntaan striimien äärellä”, Ahonen ja Metso kertovat tutkimuksensa taustoista.

Kevät-kesällä 2020 Ahonen ja Metso tekivät kyselyn ortodoksisen kirkon striimattuja jumalanpalveluksia seuranneitten keskuudessa. Vastauksia kyselyyn kertyi 330 kappaletta. Joulukuussa 2020 he keräsivät samalle osallistujajoukolle suunnatun suppeamman seuranta-aineiston. Työn alla on useampi tutkimusartikkeli, mutta tutkijat ovat jo julkaisseet yhdessä työryhmän kanssa aineiston pohjalta laadittuja raportteja Suomen ortodoksisen kirkon käyttöön.

Etäyhteys osoitti kirkon tärkeyden

Huomattava osa kyselyyn osallistuneista kertoi poikkeusolojen vahvistaneen yhteyttä kirkkoon ja kirkastaneen jumalanpalvelus- ja seurakuntayhteyden merkitystä. Vastaajat kirjoittivat kaipuusta jumalanpalvelukseen ja toisten seurakuntalaisten yhteyteen sekä havahtumisesta liturgian ja ehtoollisen merkitykseen elämässään.

“Kun kirkkoon ei ollut mahdollista mennä, moni huomasi pitävänsä jumalanpalvelusta, seurakuntayhteyttä ja sakramentteja tärkeämpinä kuin olivat ymmärtäneetkään”, Ahonen toteaa.

Kokemus jumalanpalveluksen ja seurakuntayhteyden arvosta suodattui aineistossa esiin ristiriitaisina, osin kipeinäkin tuntemuksina. Moni huomasi etäyhteyksien äärellä, miten vaillinaisesti striimi tavoittaa jumalanpalveluksen tunnelman, kun tuoksut, äänet, liike ja kirkkotilan tuntu eivät välity ruudun taa.

“Striimit ovat ehkä hyvä korvike, mutta eivät selvästikään voi korvata kokemusta osallistumisesta jumalanpalvelukseen paikan päällä”, Ahonen kiteyttää.

“Striimit ovat ehkä hyvä korvike, mutta eivät selvästikään voi korvata kokemusta osallistumisesta jumalanpalvelukseen paikan päällä”, Ahonen kiteyttää.

“Oma lukunsa ovat ne vastaajat, jotka kokivat tulleensa kirkon hylkäämiksi, kun jumalanpalvelukset ja muu yhteisöllinen toiminta siirtyi verkkoon. Yhteyden ulkopuolelle jäämisen tragedia on yksi, vaikkakin raskas näkökulma kirkon tärkeyteen ihmisten elämässä”, Metso täydentää.

Uudet jumalanpalvelukseen osallistumisen muodot

Striimaukset toivat jumalanpalveluksen uudella tavalla läsnäolevaksi. Sen sijaan, että olisi lähdetty kotoa kirkkoon, kirkko tulikin striimin kautta kotiin ja osaksi yksityistä elämänpiiriä.

Osa vastaajista koki striimin arvokkaaksi ja luontevaksi tavaksi osallistua jumalanpalvelukseen kotona. Omassa yksityisyydessä tapahtuva jumalanpalveluksen seuraaminen mahdollisti erilaisia osallistumistapoja. Jotkut pukeutuivat striimiä varten pyhävaatteisiin ja tavoittelivat kotona samanlaista kokemusta kuin kirkkoon mennessä, toiset seurasivat palvelusta yöpuvussa sängyssä loikoillen. Moni teki samaan aikaan kodin arkisia askareita tai käsitöitä. Yli puolet ortodoksisia palveluksia seuranneista teki palveluksen seuraamisen ohessa samalla jotakin muuta.

Jotkut pukeutuivat striimiä varten pyhävaatteisiin ja tavoittelivat kotona samanlaista kokemusta kuin kirkkoon mennessä, toiset seurasivat palvelusta yöpuvussa sängyssä loikoillen.

“Kotioloissa jumalanpalveluksiin suhtauduttiin eri tavalla kuin niihin kirkossa osallistuttaessa. Seurauksena oli sekä erilaisia jumalanpalvelukseen osallistumisen että arjen pyhittämisen tapoja ja kokemuksia”, Metso pohtii.

“Aineistosta nousi esille myös tärkeä yhdenvertaisuuden kokemus. Erilaisista fyysistä, terveydellisistä ja sosiaalisista rajoituksista johtuen kirkossa käyminen ei normaalioloissakaan ole mahdollista kaikille. Koronapandemian seurauksena nämä normaalisti yhteyksien ulkopuolella olevat seurakuntalaiset olivat ensimmäistä kertaa tasa-arvoisesti osallisia jumalanpalveluselämästä muiden kanssa”, Ahonen korostaa.

Kultalusikka vaihtui kertakäyttöiseen kahvilusikkaan

Koronakriisin myötä ortodoksisessa kirkossa muutettiin ehtoollisen jakamisen käytäntöä. Koska kokoontuminen yhteiseen liturgiaan ei ole ollut mahdollista, ehtoollista on jaettu yksittäisille seurakuntalaisille tai pienille ryhmille kerrallaan joko sunnuntaisin kirkonmäellä liturgian jälkeen tai muuna erikseen sovittuna ajankohtana.

Yksityisesti liturgian ulkopuolella jaettavalla ehtoollisella käyneet vastaajat kokivat kiitollisuutta, vahvistumista ja iloa. Seurakuntayhteyden ja liturgian puuttuminen ehtoollisesta koettiin kuitenkin hämmentävänä. Osa poikkeusoloissa ehtoollisella käyneistä ei halunnutkaan osallistua ehtoolliseen uudestaan, koska korostunut yksityisyys ja erillisyys koettiin vieraana.

“Moni ortodoksi kokee, että yhteisöllisyys liittyy erottamattomasti ehtoolliseen. Kirkon teologia tukee tällaista ymmärrystä”, Ahonen täsmentää.

Ehtoollinen jaetaan ortodoksisessa kirkossa edelleen yhdestä maljasta, mutta yhteisen kultalusikan sijaan ehtoollinen on maaliskuusta 2020 alkaen jaettu kertakäyttölusikalla.

“Jos pitää nostaa esille yksi asia, johon ehtoollisella poikkeusolojen aikana käyneet vastaajat ovat kiinnittäneet huomiota, se on ehdottomasti kertakäyttöinen kahvilusikka. Varsinkin kitalakeen ja kieleen tarttuvan puukuituisen lusikan tuntuma suussa koettiin hyvin kummalliseksi verrattuna tavanomaisesti käytössä olevaan kultalusikkaan”, Ahonen kertoo vastaajien kokemuksista.

“Olemme pohtineet, mitä erillisten kahvilusikoiden käyttäminen merkitsee ehtoollisen pyhyyden ja yhden maljan symboliikan kokemisen kannalta. Onko kyse uudenlaisesta arjen pyhittämisestä vai profanisaatiosta eli liturgian pyhyyden rikkoutumisesta? Kahvilusikan käyttäminen Kristuksen ruumiin ja veren jakamisessa nostaa esille kiinnostavia käytännöllis- ja ehtoollisteologisia kysymyksiä, joita toivomme pääsevämme jatkossa pohtimaan enemmän”, Metso valottaa hankkeen tulevaisuudennäkymiä.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Berger, Teresa, @ Worship. Liturgical Practices in Digital Worlds. New York: Routledge 2018.

Feulner, Hans-Jürgen & Elias Haslwanter (toim.), Gottesdienst auf eigene Gefahr? Die Feier der Liturgie in der Zeit von Covid-19. Münster: Aschendorff Verlag 2020.

Hanna Salomäki, Suomalaisten jaksaminen koronakriisissä. Seurantakysely raportti 24.6.2020. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.