Koronaviruspandemia avaa näkökulmia ruoka-apuun ja kriiseihin

Koronaviruspandemia paljasti, että ruoka-apu on enemmän kuin sosiaalinen tapahtuma. Sen kova ydin on aineellinen avun tarve, jota ei sulateta yhteisöllisyydellä. Ruoka-apu ei ole vastaus, vaan kehotus parantaa heikossa asemassa olevien tilannetta.

Ruoka-avun merkitys korostuu kriiseissä

Ruoka-avun merkitys korostuu kriiseissä. Yksilötasolla ruoka-avun tarvetta selittävät henkilökohtaiset kriisit. Ruoka-apua haetaan, kun elämän taloudelliset ja sosiaaliset turvaverkot pettävät. Ruoka-apua hakevat ovat keskimäärin hyvin pienituloisia ja kärsivät usein kasautuneesta huono-osaisuudesta, kuten samanaikaisista taloudellisista, terveydellisistä ja sosiaalisista ongelmista.

Myös yhteiskunnallisella tasolla ruoka-apu kytkeytyy kriiseihin. Suomessa nykymuotoisen ruoka-avun synty ajoittuu 1990-luvun alun lamaan. Silloin voimakas talouden ja yhteiskunnan kriisi synnytti akuutin ruoka-avun tarpeen. Jaetun ruoka-avun määrä laski hieman 2000-luvulle tultaessa, mutta kasvoi taas 2000-luvun alun globaalin taloudellisen taantuman seurauksena. Kansalliset ja globaalit kriisit yleistävät yksilöiden henkilökohtaiset tragediat yhteiskunnalliseksi ongelmaksi.

Viimeisin ruoka-avun merkitystä korostanut kriisi on keväällä 2020 puhjennut koronaviruspandemia. Sen seuraukset ovat tuoneet ruoka-avun piiriin apua jo aiemmin tarvinneiden ihmisten lisäksi uusia avuntarvitsijoita, erityisesti lomautusten ja työttömyyden vuoksi akuutteja taloudellisia vaikeuksia kohdanneita ihmisiä. Erään ruoka-avun vastuuhenkilön sanoin ”koronakriisi on tuonut asiakkaiksi myös henkilöitä, jotka eivät koskaan kuvitelleetkaan joutuvansa asioimaan ruoka-avun piirissä.”

Erään ruoka-avun vastuuhenkilön sanoin ”koronakriisi on tuonut asiakkaiksi myös henkilöitä, jotka eivät koskaan kuvitelleetkaan joutuvansa asioimaan ruoka-avun piirissä.”

Ruoka-apu on siis sekä yksilön että yhteiskunnan näkökulmasta hätäapua, jonka merkitys tulee näkyviin erityisesti kriiseissä. Samalla avusta on tullut varsin pysyvä osa suomalaista yhteiskuntaa. Enää harvoin kuulee äänenpainoja, joiden mukaan pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa ei kuuluisi olla laajamittaista hyväntekeväisyyteen perustuvaa ruoka-apua. Ruoka-apu on normalisoitunut ja siitä on tullut hyväksyttävä tapa vastata heikossa asemassa olevien ihmisten hätään.

Ruoka-apu kriisissä

Samalla kun ruoka-apu on vastannut kriisien aiheuttamaan yksilöiden ja yhteiskunnan hätään, on se itsekin ollut myrskyn silmässä. Laman seurauksena suomalaiseen katukuvaan 1990-luvulla ilmestyneet leipäjonot saivat kansainvälistä mediahuomiota. Alkuaikoina ruoka-apua kritisoitiin hyvinvointiyhteiskunnan aukkojen paikkaamisesta: Kun ruoka-apua tarjoavat seurakunnat ja järjestöt pitävät huolta kaikkein huono-osaisimmista, tulevat ne samalla oikeuttaneeksi julkisen turvaverkon rapauttamisen.

Kysyttiin onko oikein, että yhteiskunnan huono-osaisten on turvauduttava hyväntekeväisyyteen saadakseen syötävää. Eikö julkisen sosiaaliturvan pitäisi riittää elämiseen? Leipäjonosta tuli suomalaisen köyhyyden ja hyvinvointivaltion epäonnistumisen symboli.

Uuden vuosituhannen edetessä ruoka-avun olemassaoloa ja oikeutusta koskeva kritiikki on vaimennut. Sen sijaan on kritisoitu niitä tapoja, joilla apu on organisoitu. On kysytty, onko oikein seisottaa ruoka-apua hakevia ihmisiä pitkissä jonoissa ulkona, julkisesti, kenties tuntikausia, säässä kuin säässä. Eikö avun jakamisen tapaa voisi muuttaa kohti yhteisöllisempää ja inhimilliset kohtaamiset mahdollistavaa toimintaa? Köyhyyttä symboloineesta jonosta tuli itsestään kiistan kohde.

Uuden vuosituhannen edetessä ruoka-avun olemassaoloa ja oikeutusta koskeva kritiikki on vaimennut. Sen sijaan on kritisoitu niitä tapoja, joilla apu on organisoitu. On kysytty, onko oikein seisottaa ruoka-apua hakevia ihmisiä pitkissä jonoissa ulkona, julkisesti, kenties tuntikausia, säässä kuin säässä.

Koronaviruspandemian myötä ruoka-apu on jälleen kriisissä. Avuntarpeen määrän muutoksen lisäksi ruoka-aputoimintaan ovat vaikuttaneet pandemian leviämisen ehkäisemiseksi asetetut kokoontumisrajoitukset. Ruoka-apua jakavien toimijoiden oli keväällä 2020 lyhyellä varoitusajalla mukautettava toimintansa rajoitusten puitteisiin.

Kasvokkain tapahtunut vapaaehtoistyö sekä yhteisölliset toiminnot jouduttiin keskeyttämään. Pyrkimykset kehittää ruoka-apua yhteisölliseen suuntaan pantiin hyllylle. Jäljelle ovat jääneet sosiaalisen etäisyyden periaatetta noudattaen muodostetut fyysiset ja puhelinjonot. Eräs ruoka-avun vastuuhenkilö kuvasi koronakevään 2020 tilannetta seuraavasti: ”Meille on ominaista asiakkaan kohtaaminen, vahva yhteisöllisyys ja monet pienet yhteisölliset ryhmämme. Nyt tämä kaikki jouduttiin jättämään ja tilalle jäi pelkkä persoonaton ruokakassi.”

Kriisi valaisee ja jättää varjoonsa

Koronaviruspandemian kaltaiset suuret kriisit voivat avata näkökulmia yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Esimerkiksi ruoka-avun jakamiseen koronakevään 2020 aikana osallistuneet vapaaehtoiset kertovat tulleensa avustustyön kautta tietoisemmaksi yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja ruokahävikin valtavasta määrästä. Kriisit valaisevat vallitsevia yhteiskunnallisia oloja uudella tavalla. Lisäksi ne paljastavat jotakin tavallisuudesta, rutiineista ja itsestäänselvyytenä pidetyistä asioista: Mitä jää jäljelle ja mikä jo olemassa ollut tulee uudella tavalla tärkeäksi, kun maailma ympärillä muuttuu?

Suomalaisessa yhteiskunnassa on pitkään toistettu, että ruoka-apu on enemmän kuin leipää; se on myös sosiaalinen tapahtuma. Koronaviruspandemia kuitenkin paljasti, että aineellinen avun tarve on ruoka-avun kovaa ydintä. Ruoka-avussa on ennen kaikkea ja viimekädessä kyse aineellisesta puutteesta. Tämä puute jää jäljelle, vaikka oheistoiminnot lakkaavat ja joudumme ottamaan etäisyyttä toisiimme. Puutetta ei voida lieventää yksin yhteisöllisyydellä. Ruoka-apu on enemmän kuin sosiaalinen tapahtuma; siihen turvautuminen on monelle viimeinen oljenkorsi, taloudellisen niukkuuden seuraus ja pakon sanelema paikka.

Koronaviruspandemian myötä ruoka-apu profiloituu yhä kasvavassa määrin välttämättömänä, pysyvänä ja toivottavana toimintana.

Samalla kun kriisi valaisee, se jättää myös jotain varjoonsa. Koronaviruspandemian kaltainen akuutti ja laajalle levinnyt poikkeustilanne taloudellisine ja sosiaalisine seurauksineen jättää vain vähän tilaa ruoka-apuun kohdistuvalle yhteiskunnalliselle kritiikille. Koronaviruspandemian myötä ruoka-apu profiloituu yhä kasvavassa määrin välttämättömänä, pysyvänä ja toivottavana toimintana. Kriittinen yhteiskunnallinen arvokeskustelu on vaarassa jäädä kriisipuheen varjoon.

Kriisi kehottaa muutokseen

Kriisi paitsi valaisee ja jättää varjoonsa, myös herättelee uudenlaiseen arvopohdintaan. Jos ruoka-apu nähdään hyväksi ratkaisuksi akuutteihin kriiseihin ja kasaantuvaan huono-osaisuuteen, sen oikeudenmukaista jakautumista on alettava pohtia entistä vakavammin. Kuinka taataan, että terveellistä, turvallista ja riittävää ruoka-apua on saatavilla ja saavutettavissa kaikille sitä tarvitseville? Kuka määrittelee tarvitsevuuden ja kuinka se todennetaan? Kuka ottaa viimekätisen vastuun ihmisten auttamisesta toiminnassa, johon osallistuvat järjestöt, seurakunnat, elintarvikejärjestelmän toimijat ja yhä kasvavassa määrin myös kunnat?

Ruoka-apuun ei pidä suhtautua tyhjentävänä ratkaisuna vakaviin toimeentuloa ja ruokaturvaa uhkaaviin yksilöllisiin ja yhteiskunnallisiin kriiseihin. Sen sijaan se tulee nähdä toimintana, joka tekee näkyväksi sosiaalista todellisuutta ja ihmisten moninaisia tilanteita. Yksilön näkökulmasta ruoka on monelle ruoka-avun saajalle tärkeä, joskaan ei usein yksin riittävä apu. Palvelujärjestelmän kokonaisuuden ja kehittämisen kannalta keskeistä on paitsi apua tarvitsevien ihmisten hetkittäinen ja päivittäinen autetuksi tuleminen, myös ruoka-avun käytännön toiminnasta saatava tieto.

Ruoka-apu ei ole vastaus. Se on kehotus. Ruoka-avulla on paitsi funktionaalinen, myös performatiivinen rooli: se artikuloi yhteiskunnan tilaa ja kaikkein heikoimmassa asemassa olevien tilannetta, ja kutsuu parantamaan sitä. Ruoka-avun kautta voidaan tarkastella ihmisten laajempia ja syvempiä avun tarpeita. Keskeistä on, että julkinen palvelujärjestelmä ottaa tämän tiedon vakavasti ja etsii sen avulla keinoja vastata ihmisten tarpeisiin entistä paremmin.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Salonen Anna Sofia & Alppivuori Kristiina, Kaupungin ja järjestökentän yhteistyö espoolaisen ruoka-avun kentällä koronakriisissä keväällä 2020: Näkökulmia vakiintuvaan ruoka-apuun, Diakonian tutkimus, 1, 2021, 6–31.

Salonen Anna Sofia, Ohisalo Maria & Laihiala Tuomo, Undeserving, disadvantaged, disregarded: Three viewpoints of charity food aid recipients in Finland, International Journal of Environmental Research and Public Health, 15(12), 2896, 2018.

Silvasti Tiina, Food aid – normalising the abnormal in Finland, Social Policy and Society, 14(3), 471, 2015.