Rippikoulun käynyt ja rokotettu – Suomen ensimmäiset joukkorokotukset pappien ja lukkarien vastuulla

Isorokko oli 1700-luvulta alkaen yksi suurimmista kuolinsyistä Suomessa. Systemaattisten joukkorokotusten alkaessa sen pysäyttämiseksi 1800-luvulla vastuu rokotuksista jäi papeille ja lukkareille, joiden piti sekä hoitaa rokottaminen että perustella sen tarpeellisuus. Rokottamisen historia osoittaa, että jotkut kysymykset ovat samoja ajasta riippumatta.

Rokotusten tutkiminen kirkkohistoriallisena kysymyksenä

Kysymykset terveyden ja sairauden kulttuurisista, filosofista ja antropologisista merkityksistä ovat herättäneet 1980-luvulta alkaen kasvanutta kiinnostusta. Kun aiemmin aihepiiri kiinnosti etupäässä lääkäreitä, historioitsijoiden uusi sukupolvi on herännyt huomaamaan sen avaamat kysymykset. Alan tutkimuksessa voidaan kansainvälisesti erottaa kolme trendiä: yksittäisten sairauksien kuten epidemioiden historia, lääketieteen oppihistoria ja lääkäreiden rooli yhteiskunnassa.

Kirkkohistoriassa nämä teemat ovat olleet sivussa. Korona-aika on kuitenkin herättänyt pohtimaan myös kirkon roolia yhteisöitä ravistelevissa kriiseissä. Sen herättämä rokotekeskustelu on tehnyt aihepiiristä entistä ajankohtaisemman, sillä kirkon rooli ensimmäisissä joukkorokotuksissa Suomessa oli keskeinen. Tässä artikkelissa selvitän, miten suhtautuminen rokottamiseen näkyi vuosina 1803–1825, jolloin ensimmäinen laaja joukkorokotus käynnistyi.

Kuninkaallinen Majesteetti valtuutti vuonna 1803 vuonna 1797 perustetun Suomen Talousseuran huolehtimaan rokotuksista maassa. Samassa yhteydessä kuningas vahvisti seuran aloitteesta lukkareiden velvollisuuden toimia rokottajina. Ajatuksen taustalla oli lääkäripula: Suomessa oli vuonna 1800 vain 20 lääkäriä. Lisäksi lukkarit oli velvoitettu vuonna 1755 iskemään suonta. Lukutaitoisina he kykenivät myös kirjaamaan tarpeelliset tiedot rokotetuista, rokotusten ajoista ja onnistumisesta. Ajatus lukkareiden käytöstä tähän tehtävään syntyi oppineiden piirissä. Porvoon tuomiokapituli suhtautui asiaan epäillen peläten, että rokottaminen vaarantaisi lukkarien moninaiset tehtävät seurakunnissa.

Suomalaiset seurakunnat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään rokotuskulttuurin suhteen. Ensimmäisen muodostivat sellaiset, joissa rokotukset alkoivat varhain ja joissa toiminta oli pitkäjänteistä. Rokotukset alkoivat Nauvosta 1803. Vuosina 1804–1805 ne käynnistyivät Varsinais-Suomessa, Hämeessä, Uudellamaalla ja Pohjanmaalla. Tohmajärveä lukuun ottamatta kaikki nämä seurakunnat sijaitsivat Etelä- ja Länsi-Suomessa, kohtuullisten kulkuyhteyksien päässä Turusta.

Erityisen aktiivista rokotustoiminta oli Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla, jossa jo aiemmin oli rokotettu varhaisemmalla variolaatio-menetelmällä eli käyttämällä aitoja, heikentämättömiä viruksia. Näissä seurakunnissa rokottamista edistivät rokotteiden ja rokottajien saatavuus. Isorokon ollessa pahimmillaan vuonna 1799 käytettävissä oli rokote ja usein tuttu lukkari ”rokkoa istuttamaan”, kuten toimenpidettä nimitettiin. Niiden seurakuntien joukossa, joissa rokotus keskeytyi rokotteen puutteeseen, kuului rintamailla vain Rymättylä. Savossa sekä rokotteen että rokottajan löytäminen saattoi olla haasteellista. Puolet kaikista rokottajista oli lukkareita, loput lääkärien ja kätilöiden ohella alempaa papistoa, ylioppilaita jopa papinrouvia.

Takkuava rokotusinnostus

Vastakkaisen esimerkin tarjosivat ne seurakunnat, joissa rokottaminen käynnistyi myöhään ja kohtasi toistuvasti vaikeuksia. Tähän ryhmään kuuluivat muiden muassa Eräjärvi, Hankasalmi, Tottijärvi ja Viljakkala, joissa rokottaminen alkoi vasta 1820-luvulla. Lapin seurakunnista tietoa rokotuksista ei juuri ole säilynyt.

Vuoteen 1824 asti rokotuksen ottaminen oli vapaaehtoista. Papin tehtävänä oli kuuluttaa ja perustella pienten lasten äideille rokotusten hyödyllisyys, sekä kirjata rokotetut ja lukea ne ääneen pitäjänkokouksissa. Vetoaminen rahvaan omaan etuun ja suojeluun olivat olleet osa taivuttelupuhetta 1500-luvulta alkaen.

Mikäli väkeä ei kuitenkaan ilmaantunut rokotettavaksi, papin keinot olivat vähissä. Askolassa kirkkoherra muistutti laihoin tuloksin 1811, ettei rokotuksia saanut laiminlyödä. Säkylän kirkkoherra puolestaan vaikeroi 1806, ettei huolimatta kehotuksista vanhempia, jotka olisivat halunneet rokotuttaa lapsensa, ollut ilmaantunut.

Mikäli väkeä ei kuitenkaan ilmaantunut rokotettavaksi, papin keinot olivat vähissä. Askolassa kirkkoherra muistutti laihoin tuloksin 1811, ettei rokotuksia saanut laiminlyödä. Säkylän kirkkoherra puolestaan vaikeroi 1806, ettei huolimatta kehotuksista vanhempia, jotka olisivat halunneet rokotuttaa lapsensa, ollut ilmaantunut. Rokotukset olivat 1800-luvun alussa uusi, ennen näkemätön keksintö, joihin myös suhtauduttiin siten. Suonenjoen kappalainen Petrus Bergh puhui ”niin kutsutusta rokotuksesta” vuonna 1804, samoin Hattulan kirkkoherra vuotta myöhemmin.

Miksi rokotuksia kartettiin?

Vähäiseen rokotushalukkuuteen vaikuttivat useat tekijät. Gary B. Ferngren on kiinnittänyt huomiota siihen, että asennoituminen sairauteen muuttui vasta 1700-luvulla. Sitä ei enää pidetty Jumalan muuttamattomana tahtona, johon ei sopinut puuttua, vaan ongelmana, johon rokotuksen kaltaiset uudet keinot toivat apua. Taustalla oli valistukselle tyypillinen käsitys, jonka mukaan onnellisuuden tavoittelu oli suotavaa. Joukkorokotukset 1800-luvun alussa olivat ensimmäinen merkittävä tätä näkemystä kuvastanut ilmiö. Suomessa oli toisaalta jo varhain monipuolista kansanlääkintää, jolla pyrittiin myös parantamaan sairauksia ja lievittämään kipua. Ilmeistä on, että varsinkin Itä-Suomessa kotikonstit korvasivat vielä 1800-luvun alussa monessa tapauksessa rokotukset.

Toinen keskeinen syy rokotusten välttämiseen oli pelko. Nirhaman tekeminen ja rokotteen levittäminen muutaman kuukauden ikäisen iholle kauhistutti. Lisäksi varsinkin varhaisempi menetelmä aiheutti myös kuolemantapauksia. Niinpä papit pyrkivät vähättelemään riskejä toteamalla rokotusten sujuneen ilman kuolonuhreja (Pohja, Siuntio, Veteli). Papiston ja suomalaisten almanakkojen puhe ”suojelu-” tai ”varjelurupulista” sisälsivät lisäksi vahvan viestin, että rokottamisen tarkoituksena oli lasten suojeleminen tappavalta taudilta.

Papiston ja suomalaisten almanakkojen puhe ”suojelu-” tai ”varjelurupulista” sisälsivät lisäksi vahvan viestin, että rokottamisen tarkoituksena oli lasten suojeleminen tappavalta taudilta.

Kolmas syy olla tuomatta lapsia rokotettaviksi oli rokotteiden heikko tuntemus. Jennerin metodi, joka pohjautui lehmärokosta valmistettuun rokotteeseen, saavutti läpimurron Englannissakin vasta 1790-luvun lopussa kiivaan väittelyn päätteeksi. Suomen kielessä rokkoa tarkoittava sana ”rupuli” tunnetaan vasta Johan Hartmanin lääkärikirjasta vuodelta 1759. Itämurteissa puhuttiin rokosta, rahkasta tai rahkosta. ”Rupulin istuttamisen” korvannut vaksineeraus, joka viittasi lehmärokkoon (lat. vacca=lehmä), oli suomessa niin kuin englannissakin uudissana. Rokottamisen vierastaminen näkyy myös siinä, että joissain seurakunnissa (Särkisalo, Luhanka, Ristijärvi) säätyläisten jälkeläiset rokotettiin vastoin rokotusjärjestystä ennen rahvaan lapsia.

Talonpoikainen ajattelu oli suoraviivaista. Taudin hetkittäinen laantuminen laski rokotusintoa: sellaisen taudin varalta, joka ei ollut näköpiirissä, ei katsottu tarpeelliseksi suojautua (Säkylä, Viljakkala). Rokotettujen määrän kasvu hyppäyksittäin osoittaa myös, että Thomas S. Kuhnin ajatus kriittisen massan saavuttamisesta tieteen paradigman muutoksissa pätee myös rokotuksiin. Kun riittävän moni uskaltautui rokotuttamaan lapsensa, halukkuus levisi kylistä lopulta koko pitäjään. Tämän kehityksen huippuna voidaan pitää rokotusmerkintöjen sisällyttämistä papinkirjaan (virkatodistukseen) vuodesta 1884 alkaen. Sen jälkeen rippikoulun käymisestä ja rokotuksesta tuli tolkun ihmisen tunnusmerkkejä.

Artikkelin lähteinä on käytetty kaikkia Manner-Suomen seurakuntien arkistoja, joissa on säilynyt rokotusluetteloita tai rokotusmerkintöjä sisältäviä väkilukutauluja (tabelleja) tutkimusajalta.

Kirjoittaja

Linkit ja kirjallisuus

Ferngren, Gary B. 2014. Medicine and Religion. A Historical Introduction. Johns Hopkins University Press: Baltimore.

Hakkarainen, Susanna & Sinisalo, Henna 2012. Tappava tauti, pelätty pelastaja – isorokon ja rokotuksen historiaa. Teoksessa: Hippokrates. Suomen lääketieteen historian seuran vuosikirja 2012.

Jalkanen, Kaarlo 1976. Lukkarin- ja urkurinvirka Suomessa 1809–1870. Diss. SKHT 101. Helsinki. Kuhn, Thomas S 1992. De vetenskapliga revolutionernas struktur. Thales: Falun.

Wolff, Charlotta 2021. Medicinhistoria i Finland – ett fält i förgryning. Teoksessa: Historisk Tidskrift för Finland. Tidig modern medicinhistoria 2020: 4.