Pandemia antoi käsityksen marginaalissa elävien arjesta
Ihmisoikeudet ovat läsnä meidän kaikkien arjessa, vaikka emme tulisi ajatelleeksi asiaa. Näkyväksi ihmisoikeudet tulevat yleensä vasta sitten, kun niiden toteutumisessa on ongelmia. Näin kävi myös globaalin koronapandemian myötä, mutta joidenkin ihmisten kohdalla korona ei muuttanut mitään.
Mitä jos joutuisi elämään koko elämänsä poikkeusoloissa?
Koronan seurauksena monenlaiset rajoitukset vaikuttivat ihmisten tapaan liikkua, tehdä työtä, viettää vapaa-aikaa ja tavata muita ihmisiä. Ihmisoikeusasiantuntijat ja perustuslakiasiantuntijat kommentoivat rajoitustoimenpiteitä päivittäin mediassa (ks esim. Perustuslakiblogi). Yhtäkkiä ihmisoikeuksista oli tullut valtavirtakeskustelussa kiinnostavia. Päätöksiä tekevät ihmiset, virkahenkilöt ja niin sanottu suuri yleisö havahtuivat ehkä ensimmäistä kertaa elämässään joutuvansa kohtaamaan sellaisia asioita, jotka ovat toisten yhteiskunnan jäsenten normaalia elämää. Vammaistutkijat Reetta Mietola ja Pekka Koskinen kirjoittivat tästä ilmiöstä osuvasti keväällä 2020, All Youth -sivuilla julkaistussa kannanotossaan, jossa he siteerasivat vammaisaktivisti Ilari Kousan Facebook-päivitystä:
”Mun ajatuksia tästä koronahybriksestä: tervetuloa mun elämään! Tervetuloa siihen, ettette voi liikkua ulkona ilman hyvää syytä. Tervetuloa siihenkin, että monet ihmiset on erityisen kiinnostuneita siitä, mihin just sä oot menossa. Nyt muu yhteiskunta saa osansa siitä paskeesta, joka vaikuttaa mun elämässä, halusin mä tai en. Ehkä tää on ihan pikkusen reilua.”
Toisen parin kuukauden ”lockdown” on toisen koko elämä. Eri tavoin marginalisoidut ja haavoittuvaan asemaan joukkoistetut ihmisryhmät elävät lähes poikkeuksetta vailla harrastuksia, ravintolaillallisia, kulttuuritarjontaa, festareita ja punttisaleja. He elävät lähes poikkeuksetta vailla koulu- ja työyhteisöjä, vapautta liikkua kuten haluavat, vailla pääsyä asioille, kuten kauppaan ja apteekkiin, tai vailla pääsyä hoitoon. Koko elämän kestoisen sulkutilan syy ei ole koronavirus, vaan usein vamma tai sairaus, köyhyys ja asunnottomuus tai etninen tausta sekä lähes poikkeuksetta vakava mielenterveyden häiriö.
Toisen parin kuukauden ”lockdown” on toisen koko elämä. Eri tavoin marginalisoidut ja haavoittuvaan asemaan joukkoistetut ihmisryhmät elävät lähes poikkeuksetta vailla harrastuksia, ravintolaillallisia, kulttuuritarjontaa, festareita ja punttisaleja.
Hyvinvointivaltion palvelujärjestelmä ei ole muodostunut keinoksi auttaa mielenterveyden häiriöihin sairastuneita riittävästi. He ovat ihmisryhmänä muuta väestöä huonommin koulutettuja ja osallistuvat muita vähemmän työelämään. He ovat fyysisesti sairaampia kuin muut ja kuolevat nuorempina. Lisäksi he kuuluvat yhteiskunnan köyhimpiin ja perustavat muita harvemmin oman perheen. Heillä on usein myös päihdeongelmia ja asunnottomuutta, ja he elävät yksinäisempinä ja eristäytyneempinä kuin muut. He ovat monin tavoin muuta väestöä voimattomampia yhteiskunnan eri areenoilla. (Ahonen 2019.)
Poikkeusaikojen vaikutus marginaalissa elävien ihmisten elämään
Koronan vaikutuksista on tehty jo runsaasti erilaisia selvityksiä ja kartoituksia. Erityisen huolissaan on oltu nuorten ja lasten elämäntilanteista (esim. Nuorisotutkimusseura sekä Valtioneuvosto), mutta paljon media-tilaa ovat saaneet myös työelämään heijastuvat ilmiöt kuten etätyön ja epävarmuuden lisääntyminen (esim. Valtioneuvosto).
Marginaalissa elävien ihmisten kokemukset ovat sen sijaan näkyneet mediassa vähemmän, vaikka muun muassa vammaisjärjestöt alkoivat heti pandemian alettua keräämään systemaattisesti tietoa sen vaikutuksista vammaisten henkilöiden elämään ja heidän tarvitsemiinsa palveluihin. Ihmisoikeusnäkökulmaa on sivuttu mm. vammaisten ihmisten hoidonrajaus-keskusteluissa, haasteissa saada tarvitsemiaan palveluita kuten henkilökohtaista apua sekä vierailukielloista asumispalveluyksiköissä asuvien kohdalla. (esim. THL, Soste ja Vammaisfoorumi.) Tätä samaa keskustelua vierailukielloista käytiin myös ikäihmisten kohdalla.
Marginaalissa elävien ihmisten kokemukset ovat sen sijaan näkyneet mediassa vähemmän, vaikka muun muassa vammaisjärjestöt alkoivat heti pandemian alettua keräämään systemaattisesti tietoa sen vaikutuksista vammaisten henkilöiden elämään ja heidän tarvitsemiinsa palveluihin.
Vähän on kuitenkin tehty selvityksiä siitä, miten korona on vaikuttanut mielenterveyden häiriöitä sairastavien ihmisten elämään, vaikka koronan vaikutuksista mielen hyvinvointiin yleensä on ollut paljon keskustelua ja huolipuhetta (esim. YLE, MTKL). Koronan vaikutuksista esimerkiksi vakavasti sairaiden mielenterveyspalveluihin ei kuitenkaan ole keskusteltu samalla tavalla kuin esimerkiksi vanhusten ja vammaisten ihmisten kohdalla, vaikka riippuvuus palvelu- ja tukijärjestelmistä ja riski täydelliseen syrjäytymiseen on samanlainen.
Keskustelu mielenterveydestä koronan aikana on ollut linjassa jo vuosikymmeniä vallinneen mielenterveyspolitiikan kanssa, jossa jo sairaiden ihmisten ihmisoikeuksien vahvistaminen on jäänyt yleisellä tasolla liikkuvan hyvinvointipuheen alle (Ahonen 2019).
Mitä poikkeusaika paljastaa ajattelustamme?
Pandemialla on väistämättä vaikutuksia mielen hyvinvointiin, mutta myös mielen pahoinvointiin. Se, että emme oikein tiedä, miten jo mielenterveyden häiriöihin sairastuneiden arki muuttui koronan myötä, paljastaa vieläkin suuremman tietoaukon. Sen, että me emme oikein tiedä, minkälaista heidän arkensa muutenkaan on. Ei ole olemassa tutkimuksia ja selvityksiä siitä, minkälaista arkea ja elämää vaikeiden mielenterveyden häiriöiden kanssa elävät ihmiset elävät. Todennäköistä on, että se on lähellä sellaista elämää, jota kaikki joutuivat kokemaan sulkutilan aikana.
Ihmisoikeuksien sanotaan usein olevan vanhanaikaisia, identiteettipolitiikan värittämiä abstrakteja arvoja. Kuitenkin nyt kun ”keskimääräinen” kansalainen joutui hetken aikaa elämään vakavasti sairaan tai vammaisen kansalaisen koko elämän mittaista sulkutilaa niin on mahdollista, että ihmisoikeudet ja kaikkien kansalaisten yhtäläinen ihmisarvo sekä oikeus ihmisarvoiseen elämään alkavat jälleen kiinnostaa.
Nyt useat toimijat ovat havahtuneet siihen, että ihmisiä on tuettava korona-aikana. Tuki on ollut aineellista tai esimerkiksi keskusteluavun tarjoamista. Yksinäisyyttä ja ahdistusta halutaan lievittää. Ennaltaehkäiseviin toimiin halutaan tarttua ennen kuin on liian myöhäistä, eikä 1990-luvun laman leikkauksia seuranneita virheitä haluta toistaa. Kaikki pohtivat kuumeisesti erilaisia keinoja auttaa perheitä. Taloudelliset konkurssit halutaan välttää tai ainakin lieventää niiden seurauksia.
Ihmisoikeuksien sanotaan usein olevan vanhanaikaisia, identiteettipolitiikan värittämiä abstrakteja arvoja. Kuitenkin nyt kun ”keskimääräinen” kansalainen joutui hetken aikaa elämään vakavasti sairaan tai vammaisen kansalaisen koko elämän mittaista sulkutilaa niin on mahdollista, että ihmisoikeudet ja kaikkien kansalaisten yhtäläinen ihmisarvo sekä oikeus ihmisarvoiseen elämään alkavat jälleen kiinnostaa.
Yksittäisten kansalaisten elämää saattavat ravistella kuitenkin muutkin seikat kuin globaali pandemia. Miksi näiden seuraukset eivät ole herättäneet samanlaista keskustelua? Miksi pandemian keskellä yhteiskunta haluaa kantaa vastuuta, mutta muissa elämän katastrofeissa ei? Miksi ihminen ei saa tarvittaessa apua ja hänen ahdistuksestaan ja yksinäisyydestään olla kiinnostuneita? Miksi tavallisena aikana tapahtuvat taloudelliset konkurssit, jatkuva perheväkivalta, tyhjät ruokapöydät, tuen puute opinnoissa, työelämän ulkopuolella oleminen tai tarve erilaiselle, jatkuvalle avulle ei herätä mediassa keskustelua samalla tavalla kuin pandemian aikana?
Mikä voisi olla pandemian jälkeinen pandemia, joka samalla tavalla kuin korona nyt, muistuttaisi siitä, miten vähän elämässä onkaan mitään itsestään selvää ja ihmisen omassa hallinnassa ja miten avuttomia ja muiden apua ja tukea tarvitsevia me voimmekaan olla? Koronan loputtua joskus, jää osa kansalaisista edelleen elämään elämän mittaista sulkutilaa. Toteutuvatko heidän ihmisoikeutensa täysimääräisesti? Jos ei, niin voitaisiinko mielenterveyspolitiikassa oppia jotain tästä pandemiasta?
Kirjoittaja
Kirjoittaja on teologian tohtori, jonka väitöskirja käsitteli suomalaista mielenterveyspolitiikkaa ihmisoikeuksien näkökulmasta ja joka työskentelee kehitysjohtajana Aspa-säätiössä. Aspa tarjoaa asumisen palveluita ja tukee arjessa apua tarvitsevia vammaisia ihmisiä ja mielenterveyskuntoutujia.
Linkit ja kirjallisuus
Ahonen, Karoliina (2019). Suomalainen mielenterveyspolitiikka – julkisen vallan ohjaus mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Unigrafia. Helsinki.
Mielenterveyden keskusliitto ry (2021). 78 % uskoo koronan lisäävän mielenterveysongelmia tulevaisuudessa.
Mietola, Reetta & Koskinen, Pekka (2020). Poikkeustilan poikkeustila? -vammaisten henkilöiden elämä poikkeustilassa.
Nuorisotutkimusseura. Nuoret ja Korona – kirjoitussarja.
Soste ry (2020). Koronan jälkihoidossa vammaisten lasten kohdalla korostuu yhteistyö päättäjien, vammaisjärjestöjen, palveluntuottajien ja kuntien välillä.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2021). Vammaisten henkilöidenkokemuksia koronaepidemianajalta–tuloksia henkilökohtaisen avun asiakaskyselystä. Tutkimuksesta tiiviisti 24/2021.
Valtioneuvosto. Työolobarometri 2020. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työelämä. 2021:36.
Vammaisfoorumi ry (2020). Vammaisten ihmisten oikeudet ja niiden toteutuminen koronaviruksen aiheuttamassa poikkeustilanteessa.